Haluaisn vain sanoa, koska monella on täällä niin paljon valitettavaa, että lasten saaminen ja parisuhde voivat oikeasti olla elämän hienoin juttu. Ei varmasti kaikille sitä ole ole, valitan, mutta monelle voisi olla, jos sen ymmärtäisivät.
Minä halusin naimisiin, juuri tämän nykyisen daamin kanssa. Minua ei siihen painostettu. Alusta asti oli selvää, että halusimme lapsia. Minä yhtä paljon, kuin rakkaani. Minulle lapset ovat iso asia. Vaikea selittää miksi, sillä olen työnarkomaniaan taipuvainen. Rakkaani taas on täysin lapsiin höpsähtänyt. Kun esikoinen syntyi, kävi ilmi, että minä olen kotona vaimoni mielestä ylimääräinen ihminen. Olin rasite, mutta toisaalta elättäjä ja kodinhoitoapu. Siksi minua ylipäätään siedettiin.
Jotenkin, ehkä säälistä, pääsin kampeutumaan sellaiseen asentoon, että saimme toisen lapsen aikaiseksi. Rakkaani keskittyi pikkuiseen ja 2v vanhaan esikoiseen sen verran lujasti, että minusta tuli kotona hylkiö. Jos rakkaani nyt ei ihan vihamielisesti kohdellut, niin ei hirveän kaukaakaan liipannut. Tätä kesti taas aikansa.
Kun kuopus oli 18kk vanha ja aloittamassa äitinsä genetiikan pohjalta vahvaa varhaisuhmaa, niin otin elämäntilanteemme rakkaani kanssa puheeksi. Jos olen hänen mielestään paska ja tyhjänpäiväinen ihminen, niin silloin meidän täytyy lähteä elämässä eri poluille. Minä voin huoltaa lapset, koska minä pystyn siihen, hän taas taloudellisesti ei. Lapset voivat olla vuoroviikoin molempien luona. Rakkaani hämmästyi ehdotuksestani aidosti. Hänen mielestään kamalinta oli ollut se, että olin päivät töissä ja vain illat klo 16:30 - 21:00 hoidan lapsia täydellä teholla. Uskokaa tai älkää, rakkaani mielestä olin työpäivän aikana jollain lomalla! Minä en käynyt baareissa. En ähnytystävieni. En harrastanut. Enkä työni takia ollut iltoja kiinni. En koskaan. Olin illat työn jälkeen kotona. Aina.
Kuinka yksinkertainen voi ihminen olla! Minä tein päivän töitä ja illat hoidin lapsia. Rakkaani mielestä se oli liian vähän! Hän omasta puolestaan sai päivällä vapaa-aikaa lasten nukkuessa ja useampana iltana viikossa sai harrastaa tanssia ja muita juttujaan minun hoitaessa lapsia. Minulla vapaa-aikaa ei ollut lainkaan. Rakkaani mielestä minä olin se, joka ei osallistunut perheen asioihin!
No, asiat saatiin sovittua. Kerroin, että vaihtoehdot ovat ne, että hän alkaa elättänään perhettä ja minä jään kotiin. Minulle kelpaa kyllä lehden luku ja tunnin päikkärit päivällä. Hänen täytyy vaan kertä se sama rahamäärä, jonka minäkin joka kuukausi kerään. Ja jos seksi ei todellakaan kiinnosta, niin minulla on kyllä vaihtoehtoja senkin asian ratkaisemiseksi. Jos hän ei parisuhdetta halua, niin erotaan. Valinta on täysin hänen.
Tuon keskustelun jäkeen rakkaanu muuttui. Nyt minulla on ihanat lapset, mainio parisuhde, joka vain paranee. Ja muutenkin mielenkiintoinen elämä. Kannataa ehkä nostaa se kuuluisa kissa pöydälle, ennen ongelmien eskalaatiota.
Minä halusin naimisiin, juuri tämän nykyisen daamin kanssa. Minua ei siihen painostettu. Alusta asti oli selvää, että halusimme lapsia. Minä yhtä paljon, kuin rakkaani. Minulle lapset ovat iso asia. Vaikea selittää miksi, sillä olen työnarkomaniaan taipuvainen. Rakkaani taas on täysin lapsiin höpsähtänyt. Kun esikoinen syntyi, kävi ilmi, että minä olen kotona vaimoni mielestä ylimääräinen ihminen. Olin rasite, mutta toisaalta elättäjä ja kodinhoitoapu. Siksi minua ylipäätään siedettiin.
Jotenkin, ehkä säälistä, pääsin kampeutumaan sellaiseen asentoon, että saimme toisen lapsen aikaiseksi. Rakkaani keskittyi pikkuiseen ja 2v vanhaan esikoiseen sen verran lujasti, että minusta tuli kotona hylkiö. Jos rakkaani nyt ei ihan vihamielisesti kohdellut, niin ei hirveän kaukaakaan liipannut. Tätä kesti taas aikansa.
Kun kuopus oli 18kk vanha ja aloittamassa äitinsä genetiikan pohjalta vahvaa varhaisuhmaa, niin otin elämäntilanteemme rakkaani kanssa puheeksi. Jos olen hänen mielestään paska ja tyhjänpäiväinen ihminen, niin silloin meidän täytyy lähteä elämässä eri poluille. Minä voin huoltaa lapset, koska minä pystyn siihen, hän taas taloudellisesti ei. Lapset voivat olla vuoroviikoin molempien luona. Rakkaani hämmästyi ehdotuksestani aidosti. Hänen mielestään kamalinta oli ollut se, että olin päivät töissä ja vain illat klo 16:30 - 21:00 hoidan lapsia täydellä teholla. Uskokaa tai älkää, rakkaani mielestä olin työpäivän aikana jollain lomalla! Minä en käynyt baareissa. En ähnytystävieni. En harrastanut. Enkä työni takia ollut iltoja kiinni. En koskaan. Olin illat työn jälkeen kotona. Aina.
Kuinka yksinkertainen voi ihminen olla! Minä tein päivän töitä ja illat hoidin lapsia. Rakkaani mielestä se oli liian vähän! Hän omasta puolestaan sai päivällä vapaa-aikaa lasten nukkuessa ja useampana iltana viikossa sai harrastaa tanssia ja muita juttujaan minun hoitaessa lapsia. Minulla vapaa-aikaa ei ollut lainkaan. Rakkaani mielestä minä olin se, joka ei osallistunut perheen asioihin!
No, asiat saatiin sovittua. Kerroin, että vaihtoehdot ovat ne, että hän alkaa elättänään perhettä ja minä jään kotiin. Minulle kelpaa kyllä lehden luku ja tunnin päikkärit päivällä. Hänen täytyy vaan kertä se sama rahamäärä, jonka minäkin joka kuukausi kerään. Ja jos seksi ei todellakaan kiinnosta, niin minulla on kyllä vaihtoehtoja senkin asian ratkaisemiseksi. Jos hän ei parisuhdetta halua, niin erotaan. Valinta on täysin hänen.
Tuon keskustelun jäkeen rakkaanu muuttui. Nyt minulla on ihanat lapset, mainio parisuhde, joka vain paranee. Ja muutenkin mielenkiintoinen elämä. Kannataa ehkä nostaa se kuuluisa kissa pöydälle, ennen ongelmien eskalaatiota.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onkohan sulla mitään käsitystä mitä se vaimo päivän aikana tekee kotona ? Suosittelen kokeilemaan kotona oloa se ei todellakaan ole helppoa.
Itse olin vuoden kolmen lapsen kanssa ja kyllä minusta tuntuu töihin palanneena että pääsen työssäni paljon helpommalla.
Jos mies on kaikki (huom! siis kaikki) illat kotona osallistuen perheen arkeen, niin hän tietää ihan varmasti mitä on olla lasten kanssa kotona. Oikea pointti on se, että kukaan ei voi revetä tekemään enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja. Jos käy töissä, voi perheen asioihin osallistua vain iltaisin ja viikonloppuisin. Píste. Se on fakta jota ei muuta se että sen kotonaolijan elämä on kyllä raskasta ja vaativaa. Vielä jos mies antaa vaimolle mahdollisuuden harrastaa ja ottaa omaa aikaa iltaisin, ei kenelläkään pitäisi olla asiasta valittamista.
Valitettavasti on vain usein niin että kotona oleminen tai perhe-elämä yleensä saa joissain naisissa aikaan jonkinlaisen yleisen tyytymättömyyden tunteen, joka ei aina ole oikein järjellä selitettävissä. Se kohdistuu usein juuri mieheen jonka tekemiset ja olemiset aletaan nähdä negatiivisessa valossa. Toki tiedän että on paljon miehiä, joiden osallistumista kodin arkeen (tais siis sen puutetta) on ihan tarpeellistakin kritisoida. Olen kuitenkin omalla kohdallani törmännyt myös hyvin alkuperäisen kirjoittajan kaltaiseen tilanteeseen jossa mikään ei oikein tunnu riittävän. Vaikka minä miehenä hoidan perhemme ruokahuollon (siis ruoan laittamisen, kaupassa käynnin, keittiön siivouksen ja tiskit yms.) käytännössä kokonaan ja sen lisäksi osan siivouksesta, kaikki "miesten työt", pihatyöt ja lasten harrastukset, puhumattakaan vain lasten kanssa olemisesta, vaimoni valittaa jatkuvasti olemisensa raskautta ja loputtomia kotitöitä (pyykinpesu yms.). Lisäksi minun tekemiseni ovat monesti "väärin tehtyjä" ja jos jo iltayhdeksältä satun istumaan telkkarin ääreen niin saan tuntea huonoa omaa tuntoa jos hänellä on vielä jokin kotityö tekemättä.
Puhuttukin on mutta tulosta ei oikein ole tullut.