Jos jaksat vielä katsella, niin olisi vähän kysyttävää. Olen välillä todella hukassa elämässäni, vaikka olen aviossa ja perheellinen. Lapsuus nousee usein pintaan eikä sieltä monta positiivista asiaa muistu mieleen. Pääsenkö joskus tasapainoon? Epäilen että huono lapsuus on muokannut minua tällaiseksi oudoksi. Tunteet heittelevät välillä pahasti ja syvin epätoivo tuo mieleen itsetuhoisia ajatuksia.
Anck-sa-namun
missä valo?
3191
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nämä ovat vaikeita asioita, joita ei ennustamisella voiteta, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Ihan ensiksi näen, että olet eräänlaisessa kriisissä ja se on hyvä juttu. Käyt läpi asioita, jotka haluat selvittää itsellesi.
Kirjoita päiväkirjaa tai runoja, tai vaikka aforismeja, jotka koskettavat sinua juuri nyt. Tarvitset niitä (ajatuksiasi) myöhemmin.
Lapsuus ja sen kokemukset kulkevat mukanamme koko elämän, emmekä pääse niistä eroon, mutta meillä on valinnan vapaus, miten suhtaudumme niihin.
-Ovatko ne hyveitä vai paheita?
Ikävistä asioista voi tehdä ns. voimaaseen. -kestit sen kaiken, elit ja opit ja nyt olet vahva yksinäsi.
Toki joudut kaiken ensin purkamaan sisältäsi ja päästämään muutamat puhdistavat itkut ja jopa tuskan huudot, mutta näen sinun selviytyjän roolissa.
Herkkyys, mikä sinussa on, on tavallaan vahvuutesi.
Ja huomaatko, kun hermosi kiristyy, niin hengitä hetki rauhallisemmin, niin tilanne laukeaa.
Sisälläsi on naurava sielu, joka tykkää mukavasta ja arkisen ihanasta elämästä. se tulee sinusta esiin ja pääset pois pahasta.
Voisitko kuvitella harrastavasi valokuvausta? tai hankkia koira?
Yksin kun kuljet luonnossa ja purat mielessäsi sydäntäsi, saavutat tasapainon.
Huomaatko, että vanhempasi ovat yksinkertaisempia kuin sinä. Eivät he kykene pohtimaan asioita syvällisesti, niinkuin sinä. Älä soimaa heitä. Ymmärrä.
Kirjoitankin runoja nyt päivittäin. Annoit uskoa ja toivoa selvitä tästäkin taas. Valokuvaus ei ehkä ole juttuni, mutta koira hyvinkin voi olla jossain vaiheessa koko perheen yhteinen ilon aihe. Enköhän sitten kuitenkin selviä. Yritän ymmärtää vanhempiani, ovathan he oman aikansa lapsia.
Ongelmasi on vähän samaa luokkaa kuin itselläni. Tosin olen jo lähes loppusuoralla. Vaikeaa tämä on ollut. Ei ole helppoa kasvaa irti, antaa anteeksi ja ymmärtää... koska milloinkaan ihan selvää syytä en saa tietää.
En voi kun olla tai yrittää olla parempi äiti, vaimo, ystävä ja ihminen, mitä omat vanhempani siskoni on ollut.
Joskus koen yksinäni oivalluksen hetkiä, joko omasta käyttäytymisestä tai vanhempani... tai paremminkin äitini, sillä isäni on kuollut jo kauvan kauvan sitten.
Mutta nyt voin jo kiittää elämääni siitä, että jouduin kärsimään -jotta minusta tuli tälläinen ihminen. Omakohtainen kokemus on paras kokemus.
Emmekä koskaan saa elämältä enempää, kun jaksamme kantaa.