Taidan olla tosissani sekaisin. Olen ollut masentunut viimeiset kuusi vuotta. Lapsuuteni oli vaikea, äitini vietti viikonloput vieraissa ja isäni hakkasi äitiä. Alkoholia oli kuvioissa runsaasti.
Läheiset ihmiset ovat käyttäneet sinisilmäisyyttä ja kiltteyttäni(typeryyttäni) aina jotenkin hyväkseen. Rahallisesti tai muuten. Loppujen lopuksi eristäydyin lähes täysin. Suositusta teinitytöstä tuli yksinäinen nuori aikuinen.
Olen tasaisesti lihonut nämä masennusvuodet, kunnes nyt olen laihduttanut 40kg, joista viimeiset 30kg lähti alle puolessa vuodessa... Nyt olen normaalipainoinen.
Olen tavannut ihanan miehen, jonka kanssa olen seurustellut muutaman kuukauden. Mutta nyt tosissani huomaan, kuinka sekaisin olen.. En luota häneenkään, luulen hänen käyttävän minua hyväkseen (nyt hänen inttiaikana maksan lähes kaiken..) ja hän joutuu jatkuvasti vakuuttamaan rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani.
Olen vissiin aika katkeroitunut läheisilleni elämäni takia. Aiemmin harkitsin itsemurhaa, koska en jaksanut elää, sekä halusin kostaa läheisilleni. Halusin heidän joutuvan kärsimään samalla tavalla, kuin minäkin olen kärsinyt. Halusin heidän tietävän, miltä tuntuu kärsiä vain toisen ihmisen takia.
Itsemurha-ajatukset ovat reilusti vähentyneet, mutta samantyyppiset ajatukset lisääntyneet. Haluaisin, että minulle tapahtuu jotain. Olisin auto-onnettomuudessa tai jotain vastaavaa. Haluan poikaystäväni huolestuvan, pelkäävän menettävänsä minut, rukoilevansa puolestani, olevansa ikuisesti kiitollinen kun jäänkin henkiin. Sairasta? Todellakin.
Kaipaan vain huomiota, läheisyyttä ja tuntuu, että saan sitä vain näin. Jos saan sitä muuten, he vain leikkivät, eivät ole tosissaan, en vain usko heitä. Olen oikeasti sekaisin. En luota keneenkään, en edes itseeni.
Tämän vuoksi pidän suhteemmekin välillä vähän vaakalaudalla, saatan vihjailla jotain, että ero voisi olla lähellä, kunnes pojan hätääntyessä vakuuttelen, etten ikinä jätä häntä. Mutta haluan poikaystävän itkevän minun vuokseni, nähdä tämän sairaan tyylini kautta sen, että hän välittää.
Hyi kamala kun halveksun itseäni. En haluaisi loukata poikaystävääni ikinä, en ikinä. Rakastan häntä todella syvästi ja tämä kuvottaa minua.. Voinko päästä tästä jotenkin eroon? Muutenkin kuin oikeasti hyppäämällä sinne auton alle ja toivovani jääväni eloon?
Läheiset ihmiset ovat käyttäneet sinisilmäisyyttä ja kiltteyttäni(typeryyttäni) aina jotenkin hyväkseen. Rahallisesti tai muuten. Loppujen lopuksi eristäydyin lähes täysin. Suositusta teinitytöstä tuli yksinäinen nuori aikuinen.
Olen tasaisesti lihonut nämä masennusvuodet, kunnes nyt olen laihduttanut 40kg, joista viimeiset 30kg lähti alle puolessa vuodessa... Nyt olen normaalipainoinen.
Olen tavannut ihanan miehen, jonka kanssa olen seurustellut muutaman kuukauden. Mutta nyt tosissani huomaan, kuinka sekaisin olen.. En luota häneenkään, luulen hänen käyttävän minua hyväkseen (nyt hänen inttiaikana maksan lähes kaiken..) ja hän joutuu jatkuvasti vakuuttamaan rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani.
Olen vissiin aika katkeroitunut läheisilleni elämäni takia. Aiemmin harkitsin itsemurhaa, koska en jaksanut elää, sekä halusin kostaa läheisilleni. Halusin heidän joutuvan kärsimään samalla tavalla, kuin minäkin olen kärsinyt. Halusin heidän tietävän, miltä tuntuu kärsiä vain toisen ihmisen takia.
Itsemurha-ajatukset ovat reilusti vähentyneet, mutta samantyyppiset ajatukset lisääntyneet. Haluaisin, että minulle tapahtuu jotain. Olisin auto-onnettomuudessa tai jotain vastaavaa. Haluan poikaystäväni huolestuvan, pelkäävän menettävänsä minut, rukoilevansa puolestani, olevansa ikuisesti kiitollinen kun jäänkin henkiin. Sairasta? Todellakin.
Kaipaan vain huomiota, läheisyyttä ja tuntuu, että saan sitä vain näin. Jos saan sitä muuten, he vain leikkivät, eivät ole tosissaan, en vain usko heitä. Olen oikeasti sekaisin. En luota keneenkään, en edes itseeni.
Tämän vuoksi pidän suhteemmekin välillä vähän vaakalaudalla, saatan vihjailla jotain, että ero voisi olla lähellä, kunnes pojan hätääntyessä vakuuttelen, etten ikinä jätä häntä. Mutta haluan poikaystävän itkevän minun vuokseni, nähdä tämän sairaan tyylini kautta sen, että hän välittää.
Hyi kamala kun halveksun itseäni. En haluaisi loukata poikaystävääni ikinä, en ikinä. Rakastan häntä todella syvästi ja tämä kuvottaa minua.. Voinko päästä tästä jotenkin eroon? Muutenkin kuin oikeasti hyppäämällä sinne auton alle ja toivovani jääväni eloon?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.