Olen joskus tänne kirjoitellut isästäni ja hänen terveydestään. Nyt kaikki tuo on ohi hänen kohdaltaan. Hän kuoli pari päivää sitten, kotonaan, yksin... Minulla on suru että olisiko pitänyt enemmän tukea ja auttaa. Syksyllä kysyin häneltä että haluaako hän katkolle/hoitoon. Silloin hän oli selvä, juuri kotiutunut sairaalasta. Hän vastasi siihen hiljaa että tokko siitä mitään apua on. olisiko pitänyt yrittää enemmän. Hän oli ihan hyvä isä, siinä ei mitään mutta sain kyllä häntä hävetä monet kerrat. Olinki tosi vihainen ja kaunainen hänelle. Mutta aina olen auttanut pyydettäessä ja käynyt sairaalassa katsomassa. Loppuaikoina kuitenkin otin sen kannan että minä en voi mitään juomiselle ja kun ihmiset kautta rantain utelivat että kuinka isäsi jaksaa niin sanoin suoraan mikä on tilanne ja ettei hän hallitse juomistaan.
Mutta suren häntä ihan todella....enemmän kun luulinkaan tekeväni.
Mutta suren häntä ihan todella....enemmän kun luulinkaan tekeväni.
Vastaukset 20
Vanhimmat
odotettunakin tulee yllättävänä järkytyksenä.
Ajan myötä sekin asia tulee mielessä työstettyä.
Suuntaa katseesi ja ajatuksesi eteenpäin.
Hei surullinen tytar
Mulla on aiti katkolla, ja samat ajatukset paassa kun sulla on ollut isasi kanssa..
voimia sinulle
Kiitos sinulle ja voimia omaan elämääsi, toivotaan että äitisi saa apua ja pääsee kuiville.
ja liikaakin.juoppo ei lopeta juomistaan muuten kuin omasta halustaan.sitä hänellä ei ollut.
mitä enemmän toisen juopotteluun yritittää puuttua sitä enemmän itsekin sairastuu.
sinäkin olet sairastunut ja pohdit vieläkin omaa olematonta syyllisyyttäsi .
teit varmasti kaiken ja vähemmällä tekemisellä lopputulos olisi ollut sama, paitsi itsesyytöksesi olisi lievempää.et ottaisi asiaa niin henkilökohtaisena tappiona.
siis jos juoppo juo niin antakaa hänen juoda mutta se hänen täytyy tehdä jossain muualla kuin läheisten tai muun perheen yhteydessä.eli juoppo on tyrkättävä elämään omaa elämäänsä, jossa joutuu itse ottamaan vastuun tekemisistään.raittiuskin voi jossain vaiheessa alkaa olemaan vaihtoehto,kun läheiset ei huolehdikaan.
ennen kaikkea läheisten elämä helpottuu ja sairastuminen toisen juomisen takia lievenee.
ei juopolla ole millään mittarilla mitaten oikeutta pilata muitten elämää.
omallaan tehköön minkä parhaaksi kokee.
näin kirjoitan raitistuneena juoppona.
Juuri noin ajattelen minäkin ja varmasti monet muutkin jotka ovat itse eläneet juopon elämää tai joutuneet seuraamaan jonkun läheisen kärsimysnäytelmää täysin voimattomana..
Kyllä se on surullista katsottavaa, kun lähi omainen kuolee liian nuorena.
Minulta kuoli vaimo ja jäin pienen lapsen kanssa kahden.
Viimeinen vuosi oli raskasta, kun väkivalta alkoi lisääntymään.
Loppu aika oli niin hirveetä tappelua, että minä huokaisin helpotuksesta, kun hän, lapsi ja minä päästiin eroon viinan aiheuttamasta kirouksesta.
Itsekin vaimoni tiesi, kun loppu alkoi lähestyä.
Itsemurhasta puhui, mutta tiesin, että siihen hän ei pysty.
Viimeisen kuukauden hän makasi sairaalassa ja sinne se elämä päättyi.
Kotona ei ole enää melskettä, eikä meteliä. Kotini on hiljaisuuden tyyssija.
Alkoholistille tämä elämäntapa ei sovi.
Mitäpä mihinkään toisen suruun oikein kukaan osaa sanoa...
Se vie aikansa, voi viedä paljonkin. Mutta sitten suru poistuu taaemmas. Aika jne.
Tottakai kenellä tahansa on huono omatunto kun joku kuolee. "ois pitänyt käydä", "ois pitänyt auttaa", "ois pitänyt..."
Ihan varmasti olisikin. Mutta niin on nykyään kaikilla. Se että isäsi sairasti alkoholismia, on sairaus siinä kuin jokin muu tahansa. Ja tuskin isäsi kuolinsyy on alkoholismi.
Alkoholiongelmaiseen suhtaudutaan oudosti. Tuomitaan jne. Jos jollain on tupakoimalla hankittu keuhkosyöpä, vanhana dementia, hermot menneet töissä... Ne on "oikeita sairauksia". Mutta alkoholismiiin ei suhtauduta sairautena, vaikka diagnoosi olisikin. Outo juttu.
Ja alappas nyt jossain vaiheessa muistelemaan isästäsi niitä muitakin asioita kuin sairautensa. Miten elämänsä eli, mitä teki, millainen ihminen oli jne.
Kun isä se oli, vaikka sairaskin.
EN kerro omista perhesuhteistani tai itsestäni, sellainen jääköön muitten asiaksi. Et ole ainoa ihminen maailmassa, jolta isä kuolee. Muista se.
Tänään juttelin papin kanssa ja hänen kysymykseensä millainen isä oli, en osannut vastata oikein mitään. Sitten myöhemmin mietin oikein asiaa ja mieleen palautui lapsuuden kivoja muistoja. Kyllä me tehtiin yhdessä juttuja kuitenkin. Omillaan minunkin isäni eli, omassa asunnossa ja omilla rahoillaan. Jotenkin vaan välillä tuntuu että kun hän oli alkoholisti niin häntä ei voisi surra. Mielestäni joidenkin asenteesta on kuultanu tuo läpi, karkeasti sanoen että "joutikin kuolla ainiin osanotot sulle" Minusta se tuntuu pahalle ja olenkin sanonut että kyseessä on kuitenkin minun isä. Se saa monet myöntelemään ja ehkä vähän miettimäänkin.
Kiitos teille osanotosta :) ja lohduttavista sanoista
Sure ihan rauhassa vaan ja surulle tulee antaakkin tilaa. Isäsi oli täsmälleen yhtä arvokas ihminen kuin me muutkin...lähtökohtaisesti täytyy ajatella, että kaikilla meillä on sama ihmisarvo olipa sitte juoppo tai ei.
Samanlaista minunkin kohdallani. Äiti kuoli viinaan, hukkui ja köydettiin Helsingin edustalta merestä. Isä oli alkoholisti elämän myöhemmässä vaiheessa, mutta ei mikään yteiskunnan pummi. Auttoi meitä lapsia, oli oma asunto, ei yhteiskunnan tukia, omillaan tuli toimeen, jne. Dementoitui kyllä myöhemmin ja me lapset sitten autoimme vuorostaan häntä. En muista minäkään isääni pahalla, ikävöin häntä minäkin.
Kokemukset kulkevat läpi elämän, minäkin 61 v mummo kannan hautaan asti lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Mutta, niistäkin voi oppia, ja aina voin itse tehdä asiat paremmin.
otan osaa kaikille, jotka ovat läheisiään menettäneet. koville otti minullakin läheisen kuolema, vaikkei siihen liittynyt millään tavalla alkoholi. vasta joku aika sitten menetin ensimmäisen hyvin läheisen ihmisen..
Surunvalitteluni surullinen tytär.
En osaa sanoa enempää kuin suruaika on kai kärsittävä ajan kanssa.
Toipumisia sinulle surullinen tytär.
ja vaikka syyllisyys voi vaivata pitkäänkin, on hyvä muistaa että aikuinen ihminen päättää itse omasta elämästään. Minäkin kannoin kauan syyllisyyttä isän kuolemasta, siitä etten yrittänyt enempää häntä ohjata hoitoon, kunnes älysin että isä ei vain suostunut ottamaan apua vastaan, hän luopui mieluummin elämästään kuin juomisesta :(
Juovan vanhemman menetyksestä tulee oikeastaan tuplasuru, joutuu suremaan sitä vanhempaa jota ei koskaan ollutkaan. Se on raskasta, mutta ajan kuluessa helpottaa. Voimia!
Mulla meni isä jo vuosia sitten samalla tyylillä, vaikkakin kuoli ambulanssiin. Tajusi soittaa auton, kun tiesi lähdön olevan lähellä. Otti vähän lääkkeitä juomaputken päätteeksi, kun oli niin ahdistunut, eli tavallaan itsari. Oli siinä meillä ihmettelemistä, että tuommosen tempun ukko teki ja suru tuli vihan tilalle piankin.
Itsekin syytin itseäni pitkään, etten yrittänyt enemmän, mutta hän sanoikin aina, että kaipa sitä pitäisi yrittää, mutta kun ei kukaan ymmärrä hänen ongelmiaan. Syytökset ovat turhia, sillä alkoholistia ei voi raitistaa kukaan muu kuin hän itse.
Ajan kanssa olen ajatellut isääni lämmöllä ja sinä ihmisenä, joka hän oli pohjimmiltaan selvänä. Hyviä hetkiä oli kuitenkin tosi paljon. Herkkäkin hän oli ja siksi ei kai jaksanut täällä elää.
Sure rauhassa ja muista häntä hyvällä. Aika auttaa tässäkin asiassa.
"....kunnes älysin että isä ei vain suostunut ottamaan apua vastaan, hän luopui mieluummin elämästään kuin juomisesta :( "
huh, en osaa edes kuvitella tilannetta..
Sama kävi minun isällekkin vaikka siitä on jo kohta kaks vuotta ja isä (onneks) kuoli sairaalassa, mut yksin.....nuo samat tuntemukset painaa minua edelleen asia pitää vaan hyväksyä että alkoholismi on sairaus siinä missä on flunssa ja loppupeleissä se ihan itsestä kiinni haluaako parantua
voi olla liian myöhäistä. Hienoa, että Carl Danhammer on tullut julkisuuteen maksasairautensa vuoksi. Tarvitsemme lisää julkkisalkoholisteja, jotka kertovat, millaista on elää, kun sisäelimet loppuvat. Maksan brakaamiseen ei tarvita pulloja kossuja/päivä, vaan vähempikin riittää. Danhammer olisi voinut kertoa tarkemmin, millainen on verensyöksy, joita hänellä on kertomansa mukaan ollut kolme. Myös tuo vatsantyhjennys, sinne kertyneistä nesteistä on kokemuksena melkoinen. Tupakasta ja keuhkoahtautumataudista on lukuisia kertomuksia, mutta missä kaikki raportit, miten maksanloppuminen vaikuttaa?
jokainen valitsee itse tiensä, ja alkoholi tappaa, vaikkei olisi rikollinenkaan. Tiedän äidin,joka kuoli 40-vuotiaana, eikä ollut koskaan tehnyt rikoksia. Tiedän tuomarin, jonka maksa petti, turha siihen on jumalia sotkea. Surullista, etteivät alkoholin suurkuluttajat usein tajua, ennenkuin on liian myöhäistä. Setäni sanoi, että lopettaa juomisen heti, kun lääkäri niin sanoo, kun lääkäri sitten sanoi, maksa olikin jo pilalla. Turha tuudittautua siihen, että maksakirroosi näkyisi perusverikokeissa jotenkin ennakoivasti. Mitä jumalat kostivat pienelle lapselle, joka kuoli leukemiaan?
Ja osanotot isänsä menettäneelle, suuri on suru.
Isäsi kuoleman johdosta.
Minunkin isä kuoli. Ei viinan vaan lääkkeisiin. Ja siitä on jo aikaa melkein kymmenen vuotta.
Minun ainoana lähiomaisena piti järjestää hautajaiset. Minulta odotettiin että muistelen isääni. Mitä kerron? Senkö, että lapsena mietin koulusta kotiin tullessani missähän isä mahtaa olla, makaako tiedottomana jo eteisessä vai olisiko peräti sängyssä? Senkö, että koskaan en uskaltanut tuoda kavereita kotiin kun ei ollut varmaa missä kunnossa isä on? Senkö, että inhosin lapsuuden jouluja, juhannuksia ja kaikkia muitakin ns perhejuhlia kun muilla oli hauskaa ja meillä oli "hauskaa" kun yritettiin äidin kanssa olla kuin isää ei olisi ollutkaan sohvalla örisemässä? Senkö, että en ole halunnut edes omia lapsiani viedä isän luokse kun ei koskaan voinut tietää misssä kunnossa ja mistä hänet löytää sinne mennessään? Melkein tuntui että en tule koko hautajaisiin. Mutta sitten löysin isän herkkyyden, rakkauden minua, ainoaa tytärtään kohtaan, sen sanattoman yhteyden mikä meidän välillä oli. Ja jotenkin pystyin muistelemaan isää. Toki kaikki läsnä olleet tiesivät totuuden isästä niin ettei sitäkään puolta voinut peittää. Mutta se ei loppujen lopuksi vaikuttanut siihen mitä isää kohtaan tunsin. Isää rakastin mutta hänen sairautensa oli minulle ahdistus. Itse olin nuorena täysin absolutisti ja erittäin ahdasmielinen koska inhosin sitä tilaa jossa isä aina kotona oli. En myöskään antanut läheisteni käyttää alkoholia, mistä sitten seurasi avioero, vaikka ei mieheni mikään juoppo ollut. Kun aloin käyttää alkoholia se meni minulla heti yli mutta onneksi pystyin sen lopettamaan. Nyt sitten elän tällaista kuivaa yksinäistä elämää...