Olen kolmekymppinen yh-äiti, poikani on 3-vuotias ja koin sen raskauden yksin.
Nyt toisen lapseni la on joulukuun alussa.
Ilmeiseti hormonit (tai sitten jokin muu) on pistänyt asiat uusiksi ajatusmaailmassani ja en pysty enää edes kuvittelemaan, että asuisin tulevan lapseni isän kanssa päivääkään yhdessä,
tunteeni häntä kohtaan ovat kääntyneet aivan päälaelleen, enkä ajoittain voi edes sietää hänen ääntään, läheisyydestä nyt puhumattakaan. Pinnani on kireällä välillä niin, että häiritsee jo itseäkin ja sitten iskee morkkis, kun äksyilee muille ihmisille ihan turhastakin.
Mies on tietysti aivan ihmeissään tapahtuneesta muutoksesta ja kun en osaa sitä selittää. Minusta vain tuntuu siltä, piste.
Kaikki tässä toisessa raskaudessa on mennyt aivan eri kaavan mukaan kuin esikoisen kanssa ja siksikin tämä hämmentää. Ensimmäiset 2kk kärsin kovasta pahoinvoinnista ja väsymys oli turruttavaa.Silti piti arkea pyörittää yksin ja hoin itselleni että kyllä minä jaksan ja pärjään.
Asumme mieheni kanssa eri paikkakunnilla ja näemme vain v-loppuisin, jos silloinkaan. Olisin heti raskauden alusta asti toivonut miestä rinnalleni, mutta hän ilmoitti tulevansa kuvioihin sitten vasta myöhemmässä vaiheessa, kun hänelle asia sopisi. Minä tästä loukkaannuin, koska yhtä raskaana tässä on oltu alusta astija apua olisin tarvinnut ihan arjen asioissa jo nyt jakamaan kaiken kanssani.
Olisiko tämä miehen päätös voinut kääntää ajatukseni NÄIN negatiivisiksi..kuka tietää.
Ystävät ja sukulaiset eivät ymmärrä lainkaan, mikä minuun on mennyt, kun on "niin hyvä mies" ja vaikea siinä on mitään järkevää selvitystä antaakaan kun itsekin on asioista ihan pihalla. Tunteet vaan sanovat niin.
Onko kenelläkään muulla käynyt näin, vai onko odotus aina yhtä iloa ja juhlaa :)?
Olipa vuodatus, mutta hiukan ainakin helpotti.
Nyt toisen lapseni la on joulukuun alussa.
Ilmeiseti hormonit (tai sitten jokin muu) on pistänyt asiat uusiksi ajatusmaailmassani ja en pysty enää edes kuvittelemaan, että asuisin tulevan lapseni isän kanssa päivääkään yhdessä,
tunteeni häntä kohtaan ovat kääntyneet aivan päälaelleen, enkä ajoittain voi edes sietää hänen ääntään, läheisyydestä nyt puhumattakaan. Pinnani on kireällä välillä niin, että häiritsee jo itseäkin ja sitten iskee morkkis, kun äksyilee muille ihmisille ihan turhastakin.
Mies on tietysti aivan ihmeissään tapahtuneesta muutoksesta ja kun en osaa sitä selittää. Minusta vain tuntuu siltä, piste.
Kaikki tässä toisessa raskaudessa on mennyt aivan eri kaavan mukaan kuin esikoisen kanssa ja siksikin tämä hämmentää. Ensimmäiset 2kk kärsin kovasta pahoinvoinnista ja väsymys oli turruttavaa.Silti piti arkea pyörittää yksin ja hoin itselleni että kyllä minä jaksan ja pärjään.
Asumme mieheni kanssa eri paikkakunnilla ja näemme vain v-loppuisin, jos silloinkaan. Olisin heti raskauden alusta asti toivonut miestä rinnalleni, mutta hän ilmoitti tulevansa kuvioihin sitten vasta myöhemmässä vaiheessa, kun hänelle asia sopisi. Minä tästä loukkaannuin, koska yhtä raskaana tässä on oltu alusta astija apua olisin tarvinnut ihan arjen asioissa jo nyt jakamaan kaiken kanssani.
Olisiko tämä miehen päätös voinut kääntää ajatukseni NÄIN negatiivisiksi..kuka tietää.
Ystävät ja sukulaiset eivät ymmärrä lainkaan, mikä minuun on mennyt, kun on "niin hyvä mies" ja vaikea siinä on mitään järkevää selvitystä antaakaan kun itsekin on asioista ihan pihalla. Tunteet vaan sanovat niin.
Onko kenelläkään muulla käynyt näin, vai onko odotus aina yhtä iloa ja juhlaa :)?
Olipa vuodatus, mutta hiukan ainakin helpotti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulla on käynyt noin.
Esikoisen odotuksen ajan koin samoja tunteita, suorastaan mietin miehen jättämistä vaikka asuimme yhdessä. En vain voinut sietää enää MITÄÄN hänessä. En hänen pukeutumis tyyliään (vaikka se ei miksikään muuttunut raskauden aikana :D) en puhe tyyliään, en syömis tapaansa, en hänen juttujaan... jotenkin tämä jättämisprosessi pitkittyi ja pitkittyi ja huomasinkin, että tälläiset tunteet siirtyivät sivuun. Mies huomasi väistämättä käytökseni, mutta alusta asti järkeili sen vain liittyvän raskauteen. Kyllä siinä pinna kiristyi jos toisella ja riitelimme minkä kerkesimme.
Tässä toisessa raskaudessa kävi samoin. Riitelimme lähes päivittäin (piti esikon vuoksi vähentää riitelyä) asiasta kuin asiasta, ihan typeristä sellaisista. Monen monta kertaa heitin ukon pihalle asunnostamme riidan kasvaessa vain suuremmaksi. Tätä kesti alkuraskauden ajan, ja jättämistä mietin myös silloin.
Todellisuudessa, mieheni on ihanin mitä voi olla. Hän on alusta asti hoitanut poikaamme, kun itse oksentelin rajusti. Hän on pitkän työpäivän (9-14h) jälkeen jaksanut hoitaa vielä kotiamme. Hän on suonut minulle kaiken, mitä vain olen halunnut ja tarvinnut. Siitä huolimatta alkuraskauden ajan riidat olivat rajuja, ja syy oli minun. Mieheni jaksoikin usein muistuttaa, että palaamme taas pian normaaliin arkeen, ja niinhän siinä kävi.
Nyt rv30 ja negatiiviset tunteet miestä kohtaan ja riidat ovat menneisyyttä. Voimia sinne, toivottavasti teilläkin pian asiat kääntyvät parhain päin!