Mulla on kohta vuoden ikäinen tyttö. En tykännyt ennen lapsista yhtään ja puhuin aina, että en halua ikinä lapsia. Rakastuin kuitenkin palavasti mieheeni ja silloin lapsen tekeminen tuntui yhtäkkiä hienolta ja luonnolliselta asialta. Kun lapsi syntyi, yritin ajatella, että olen maailman onnellisin ihminen kun olen äiti. En kuitenkaan osaa iloita äitiydestäni. Koko touhu tuntuu turhalta ja merkityksettömältä,vaikka rakastan yhä miestäni ja meillä menee hyvin. Lapsen kanssa touhuaminen tuntuu pakkopullalta, vaikka lapseni on kaikkien mielestä ihana ja eläväinen. Totta kai silloin tällöin tuntuu kivalta, kun lapsi oppii vaikka uuden tempun, mutta siinä kaikki. Kun lapsi itkee, ajattelen aina, että tälläkin hetkellä voisin olla lapseton ja rauhassa ilman stressiä, jos olisin valinnut toisin.
Minusta jotenkin tuntuu, että olen epäonnistunut, kun itsekkin sorruin tähän, vaikka aina puhuin lapsentekoa vastaan. En osaa olla ylpeä äiti. Äidiksi tuleminen ei tunnu minkäänlaiselta saavutukselta, äidiksihän voi tulla kuka vain, jos vain harrastaa seksiä ilman ehkäisyä. Hävettää kertoa kyselijöille, että olen äiti ja vieläpä kotiäiti tällä hetkellä. Haluaisin tuntea itseni menestyväksi ihmiseksi. Olen kyllä hakenut opiskelemaan, mutta en tiedä pääsenkö siihen kouluun, mihin haluan. Olen yrittänyt ajatella eri tavalla, mutta tuloksetta. Haluaisin tosissani muuttaa ajattelutapaani, sillä tulen olemaan äiti loppuelämäni, halusin tai en. Haluaisin, että lapsestani tulisi kunnollinen onnellinen ihminen ja oppisin iloitsemaan siitä, että minulla on lapsi.
Kaipaisin hyviä kommentteja, joiden avulla voisin pohtia asiaa ja muuttua! Ei mitään syyttelyä kiitos!
Minusta jotenkin tuntuu, että olen epäonnistunut, kun itsekkin sorruin tähän, vaikka aina puhuin lapsentekoa vastaan. En osaa olla ylpeä äiti. Äidiksi tuleminen ei tunnu minkäänlaiselta saavutukselta, äidiksihän voi tulla kuka vain, jos vain harrastaa seksiä ilman ehkäisyä. Hävettää kertoa kyselijöille, että olen äiti ja vieläpä kotiäiti tällä hetkellä. Haluaisin tuntea itseni menestyväksi ihmiseksi. Olen kyllä hakenut opiskelemaan, mutta en tiedä pääsenkö siihen kouluun, mihin haluan. Olen yrittänyt ajatella eri tavalla, mutta tuloksetta. Haluaisin tosissani muuttaa ajattelutapaani, sillä tulen olemaan äiti loppuelämäni, halusin tai en. Haluaisin, että lapsestani tulisi kunnollinen onnellinen ihminen ja oppisin iloitsemaan siitä, että minulla on lapsi.
Kaipaisin hyviä kommentteja, joiden avulla voisin pohtia asiaa ja muuttua! Ei mitään syyttelyä kiitos!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi!
Suosittelen sinua hankkiutumaan lapsestasi eroon mahdollisimman pian. Anna hänet adoptoitavaksi kotiin, jossa hän saa ansaitsemansa rakkauden uudelta äidiltään.
En minä niin voi tehdä. Sitten olisin entistäkin onnettomampi ja häpeäisin itseäni vieläkin enemmän. :( Lapsikin syyttelisi vanhempana. Kaikki tuntemani ihmiset pitäisivät minua täys paskana. Se vaihtoehto kyllä on poissuljettu.
Enemmän sinua syyllistetään, jos kasvatat lapsen ilman todellista rakkautta!
Jätä lapsi isälleen ja muuta itse pois.
lasta et petä hän tiesi jo ennen kuin sanot asian ääneen.
Miksi niin tekisin? Rakastan miestäni ja haluan asua hänen kanssaan!
Ehkä tää johtuu vaan siitä et oon ollu liian kauan vaan kotona ja miettiny asioita itekseni. Ystäviä ei oo ollu ikinä montaa. Kun pääsen opiskelemaan, niin ehkä pystyn iloitsemaan lapsesta, kun pystyn taas kunnioittamaan itseäni. :(
luulen kans et sun vaan pitää saada jotain muutakin tekemistä kun kotona olo.
varmaan sisimmissäs kuitenkin rakastat lasta, ..mutta ehkä et vaan osaa noita tunteita itsessäsi tunnistaa..on mullakin hetkiä millon tuntuu että ilman lasta olis paljon helpompaa, ja en silti ikinä antaisi omaa lasta pois.
ja pyydä päästä jonkun asiantuntijan juttusille. Heillä varmasti on parhaat eväät auttaa sinua ja perhettäsi. Ilmeisimmin kuitenkin rakastat lastasi, koska olet huolissasi hänen tulevaisuudestaan ja voinnistaan. Ehkä onnettomuuden tunteesi taustalla on jotain ihan muuta? Ammatti-ihminen antaa sinulle avaimia ratkaista tilanne. Turha täältä keskustelupalstalta on apua hakea tällaisessa tilanteessa. Ja varmasti uskallat soittaa neuvolaan, eivät he sinua tuomitse! Parhaassa tapauksessa saat hyvän avun ja pääset yli tilanteesta ja voitte elää onnellisena normaalia elämää.
Olen miettinyt hieman samanhenkisiä juttuja. sillä erotuksella että lapsemme on vielä vasta muutaman viikon ikäinen. Eli elän varmaan jonkinlaista muutoskriisiä kun vauva valvottaa eikä päivisinkään viihdy hetkeäkään ilman syliä ja kantelua ympäriinsä. Kieltämättä säikäyttää ajatella että olisinpa jättänyt tämän asian tekemättä. Olin myös pitkään sitä mieltä etten hanki lapsia lainkaan. Kunnes biologisen kellon tikittäessä viime hetkiä muutin mielen. Toivottavasti kiinnyn lapseen kunhan suhteeseen tulee enemmän vastavuoroisuutta. Jossain lehdessä eräs isä sanoi hyvin että vanhemmuudessa rankinta on alkuvaihe, jolloin kaikki palaute on negatiivista. Näin se on, itkua vaan itkun perään.
Miksi äitiys on sinulle häpeällistä? Ymmärrän että kotiäitiys voi tuntua siltä, jos haluaisi olla jotain muuta (esim. korkeampi koulutustaso), mutta mikä äitiydestä tekee sitä? Itse kävin läpi raskausaikana niitä negatiivisia tuntoja liittyen äitiyteen, joita olin kerännyt nuoresta saakka; äitiys oli mielikuvissani kuin rautakahle jaloissa, elämä ja kaikki kiva on ohi, olen sidottu lapseen ja samaan mieheen loppuiäksi jne. Voisiko sinullakin olla jotain tällaista painolastia jo pidemmältä ajalta? Asenteet ja arvostukset ei muutu hetkessä.
..tekee lapsen vain sen takia kun sitä odotetaan ja luullaan että niin kuuluu tehdä parisuhteessa.
ns"yhteiskunnan painostus".
liian moni ei "kehtaa" olla tekemättä. silloin voisi luulla että parisuhteessa on vikaa etc.
esimerkkinä sanoisin sukulaiseni. jotenkin tuntuu että hän teki lapset vain sen takia että niin "kuuluu" tehdä kun on naimisissa.
kyseisellä henkilöllä on kaksi tyttöä. koulu-ikäisiä.
hän ei ole KOSKAAN leikkinyt heidän kanssaan, ei koskaan lukenut iltasatua.
tuntuu että lapset ovat vain hänen tiellään. en oikeasti tiedä rakastaako hän lapsaan vaiko ei.
puhuu usein että antaa lapset pois.
puhuu aivan järkyttävän rumia lapsille.
lapset ovat erittäin hellyydenkipeitä.
joten. kaikki jotka eivät ole varmia haluaako ihan oikeasti lapsia, älkää tehkö.
lapset vaistoaa jos jokin on pielessä. mitä enmmän he kasvavat ja nuo tunteet ovat äidillä mukana..lasilla on tapana alkaa syyttämään itseään.
jos itse olisin tehnyt lapset vain koska"pitää". pääni varmaan sekoaisi.
jos oikeasti joku antaa lapsen adoptioon, vain antaakseen lapselle paremman elämän, kodin täynnä rakkautta koska ei siihen itse kykene.
eikö se ole suurin näyt rakkaudesta'? uskaltaa luopua omastaan jotta lapsi saisi ansaitsemansa elämän.
hatunnosto.
mieti jos lapselesi sattuisi jotain. olisitko huolissasi? monet havahtuvat vasta silloin kuinka paljon rakastavat lastaan, kun lapsi sairastuu tms. siita tiedat etta rakastat :)
"Äidiksi tuleminen ei tunnu minkäänlaiselta saavutukselta, äidiksihän voi tulla kuka vain, jos vain harrastaa seksiä ilman ehkäisyä. Hävettää kertoa kyselijöille, että olen äiti ja vieläpä kotiäiti tällä hetkellä. Haluaisin tuntea itseni menestyväksi ihmiseksi."
VÄÄRIN! Kuka tahansa pystyy kyllä synnyttämään ja tulemaan raskaaksi, mutta sen sijaan läheskään kaikki eivät kyvyiltään ja itsekkyydeltään pysty olemaan hyviä vanhempia/äitejä ja kasvattamaan tasapainoisia lapsia. Itse olen koulutukseltani ekonomi ja ennen lasta olin hyvin urakeskeinen, nyt sen sijaan arvostan äitiyttä ja lapseni kasvattamista ylitse muiden - olen ylpeä kotiäiti, sillä se on arvokkainta työtä mitä voi olla!!! (aion olla kotona ainakin 3v, koska toinen syntyy pian). Kun katsoo lähipiiriin, todella monet lapset voivat huonosti yms. ja syynä on vanhempien ajanpuute ja huono kasvatus ja perheolot. Aikaisempi työ tuntuu aivan mitättömältä verrattuna oman lapsen kasvattamiseen, vaikka siitä sai palkkaa hyvin. LÄhinnä säälittää uraihmiset, jotka määrittelevät itsensä työn kautta. Itse tunnen itseni menestyväksi ihmiseksi, kun kasvatan lapseni hyvin ja annan hänelle aikaa ja rakkautta, jota itse en saanut lapseni urakeskeisten vanhempien lapsena. Ehkäpä ajattelutapasi muuttuisi jos olisit ollut työelämässä, niin huomaisit, että lapsi on tärkein asia ja lapsen kasvattaminen todellakin tärkeää? Suomessa ei vain äitiyttä arvosteta yhtään, vaikka voin sanoa, että kotiäitinä oleminen on todellakin rankempaa kuin missään muussa työssä missä olen aikaisemmin ollut.
tunteesi ovat ihan tavallisia ja ymmärrettäviä. olet varmasti väsynyt, koska lapsi on aina läsnä. Mutta onneksi lapset kasvavat. Älä mene ihan vielä töihin, mutta lapsi voisi mennä puistoon vähäksi aikaa joskus, kun otetaan. Jos et jaksa olla kotona, vie perhepäivähoitajalle. mutta ole vain kotona vielä, ei ole mitään hävettävää siinä asiassa. Päin vastoin, ne jotka kuskaavat 1 v lapsensa hoitoon, saisivat hävetä. Lapsen paras paikka on kotona äidin kanssa.
ap:lle:
meillä on kohta 8kk tyttö, aivan mahtava muksu. Hän oli oikein odotettu, mutta synnytyksen jälkeen kun hän lopulta oli siinä kaikki jotenkin muuttui. Ensimmäiset 6kk kuljin kuin sumussa ja mietin että milloin tämä loppuu.. Meidät jätettiin ihan yksin, ja sukulaiset tai ystävät eivät koskaan tarjonneet apua, enkä itse halunnut sitä pyytää, osoittaisihan se heikkoutta. Ensimmäisen kunnon yöuneni sain viimeviikolla, lopetettuani imetyksen. Nyt alkaa jo maailmassa olemaan enemmän valoa. Uudet haasteet odottavat syksyllä, ja uskonkin että sen myötä että lapsi lähtee päiväkotiin hiukan yli 1v:nä hän saa varmasti paremman äidin silloin kun on kotona. Meitä kaikkia ei ole luotu olemaan kotona, alkuun tuntui että seinät kaatuu päälle, mutta kyllä siitä selviää. Kun vauvamme, joka nyt on jo 'iso tyttö' sanoi ensikertaa mammaaamaamma katsoen minuun ja hymyili samalla, niin siinä tätä mammaa vietiin...
kaikille rohkaisevista sanoista! Kun on teidän juttuja lukenut, tuntuu jo paremmalta. Kiva ku kukaan ei puhunut ilkeitä ja tuominnut, se olisi vain pahentanut asioita.
On tää äitiys kuitenki kehittäny paljo mua ihmisenä. Ennen olin tosi laiska ja aattelin vaan itteeni ja olin omissa ajatuksissa. Nyt on pitäny vähä ryhdistäytyä ja hoitaa ne asiat mitä pitää. Ei sitä enää voikkaan olla monta viikkoa siivoamatta eikä makoilla koko päivää telkkarin ääressä... Tavallaan tykkään olla vaihteeksi tehokas.
Mulla on vaan ollu pahimman luokan asennevamma, olen 8-lapsisen perheen vanhin lapsi. Lapsuus oli kamala. Äiti ja isä riiteli. Äiti valitteli et ei jaksa sitä työmäärää. Varmaan sen takia aloin ajatella negatiivisesti lapsista.
Tai ehkä mun ei tarvikkaan yrittää tykätä kaikista lapsista yleisesti, riittää kun tykkään tästä mun omasta tytöstä! Vai mitä ajattelette?
Mies muuten haluaisi lisää lapsia, mutta kyllä taidan sanoa jyrkästi ei. Ehkä joskus monen vuoden päästä, jos ajattelen asioista eri tavalla... :)
Tää on tällasta yliväsyneen höpötystä, oon siivonnu koko illan ja tyttö nukkuu...