kuolemanpelko tai pelko siittä, että olen elänyt elämäni "väärin". herään öisin ahdistavaan tunteeseen, tai oikeastaan kauhuun kuolemaa kohtaan. mitä on kuolema ja mitä on elämä? miksi elämme ja onko tällä ihmisen elämäällä jokin merkitys, pitääkö täällä täyttää jokin rooli? arvioiko joku meitä olemmeko tarpeeksi "hyviä"
pelkään, että olen jättänyt oman osuuteni tekemättä... haluisin tiettä, mitä meille tapahtuu mahdollisesti kuoleman jälkeen, vaiko ei tapahdu mitään.
pelkään, että olen jättänyt oman osuuteni tekemättä... haluisin tiettä, mitä meille tapahtuu mahdollisesti kuoleman jälkeen, vaiko ei tapahdu mitään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Omat kauhukokemukseni alkoivat siitä että satuin itse olemaan pikkulapsena kotona yksin. Yhtäkkiä tajusin että on olemassa sellainen asia kuin KUOLEMA, ja tulin aivan hysteeriseksi. Muistelisin että kirjaimellisesti melkein juoksin seinää päin, kun olin niin paniikissa. Äiti myöhemmin yritti "lohduttaa" sanomalla että kaikki kuolevat aikanaan. Jee...
Aikuisena pelko tuli takaisin, ja se tuli öisin. Saaton herätä ja yhtäkkiä tuntea epämääräistä ahdistusta, jos mietin että mistä tunne johtui, aina tuli mieleen kuolema. Oma ruumis tuntui viholliselta, vankilalta; ruumiin syytä on että joutuu kuolemaan. Joskus tuli mieleen mielikuvia mädäntymisestä... ehkä myös elävältä haudattuna olemisesta...
Jostain syystä näitä tuntemuksia on herkemmin kesäisin. Pahimmillaan tekee mieli huutaa kuin mielipuoli. Mutta en tee niin, sen verran pystyn itseäni hallitsemaan. Tiedän kuitenkin, vaikka viimeisimmästä kohtauksesta on jo aika tovi, että tunne on HELVETILLINEN. Jos joku vain keksisi millä moiset voi estää, niin hyvä niin.
Itse olen lapsesta asti uskonut reinkarnaatioon, mutta ei se minua vain mitenkään lohduta tai auta jos tulee noita kuolemanpelkoja. Ja aina sama juttu että ei mitään mielikuvia mistään unista ennen kuin yhtäkkiä herää ja se ahdistus on läsnä.
Yhden kerran olen elämässäni kokenut sellaisenkin tilan että herään ekstaattisen onnen tunteen vallassa. Mikäköhän senkin sitten aiheutti... Mutta saisihan niitä enemmänkin olla. :)
joo samoin olen herännyt sellaiseen onnen tunteeseen. tuntenut suurta iloa ilman mitää syytä tai selitystä, sitten tavallaan palaa tähän todellisuuteen ja se onnen tunne katoaa.
Herään usein aamuöisin painajaisiin ja ahdistuksen tunteeseen, koska ihmiset askartelevat hiilipuolella, sitten rukoilen Isää Jumalaa, että he lopettaisivat. Kuolemista en pelkää, vain toivon että se tapahtuisi äkkiä ja pienellä kärsimyksellä.
Pelkäsin kuolemaa hullunlailla, sitten tapahtui pahaa ja tajusin ettei kuolema ole mitenkään niin pelottava ja paha asia kuin moni muu mitä voi tapahtua. En ole pelännyt kuolemaa sen jälkeen, koska tiedän että sitten ainakin olisin "turvassa" kaikelta muulta pahalta mitä tässä maailmassa on. Ja tuo kaikki muu pohtiminen niin sinulla on vain liikaa energiaa, älä ajattele noin paljon. Tee raskampaa fyysistä työtä ja liiku enemmän niin saat nukuttua yösi.
Tuohan on klassinen eksistenttiaalinen ahdistus,tila jossa mietitän kohtuuttoman suuria kysymyksiä ihmisen pienelle päälle.Moni filosofi on miettnyt päänsä puhki noita kysymyksiä vuosikaupalla kynttilän valossa ilman sen suurempia vastauksia.Voihan se helpottaa oloa,jos käy lukemassa niiden kirjoituksia,mutta lopputulema on tavallaan,ettei mitään "ultimatekaikentyhjentävää" vastausta ole elämän suuriin kysymyksiin.Miksi sairastuin syöpään? Mitä on kuoleminen? Onko jumalaa? Kuinka iso on avaruus? Eli toisinsanoen selityksiä on,mutta silti jää jäljelle kysymysmerkki ja taas uusi elämänfilosofi aloittaa pohdinnat.Kirja nimeltä;Kokemuksa kuolemasta on ihan jees,jos nyt haluaa lukea tarinoita ihmisistä,jotka on kliinisesti ollut jonkin aikaa kuollut.Mutta en suosittele,että panee toiveita senkään varaan.......siis ahdistuksenpoistajana.
Erilaiset ikäkriisit ja elämänkriisit yleensä nostaa esiin näitä suuria kysymyksiä ja ihminen ahdistuu suurten kysymyksien äärellä,kun vastauksia ei ole.Jotkut löytää sitten ahdistukseensa lääkkeen alkoholista,uskonlahkoista jne jne.Paras lääke on kuitenkin elää väkevä elämä ja hyväksyä nöyränä oma pienuutensa ja tietämättömyytensä isojen kysymysten äärellä.Itselläni oli jossain vaiheessa tarve lukea paristaa elmänfilosofiakirjaa kung futsesta aina freudiin ja Tommy Helsteeniin ja eihän niistä tyhjentäviä vastauksia löytynyt,mutta auttaa ne elämään arvojen mukaista elämää ja hieman relaamaan.On jossain kirjassa sanottu,että elämätön elämä on suorassa suhteessa kuolemanpelkoon.Eli sellanen katkera vanha ihminen olisi "unohtanut" elää ja nyt se on myöhästä.Iloinen ja rauhallinen vanhus taas on tekojensa ja kokemustensa kanssa sujut.Eikä kyse niinkään ole siitä mitä on kokenut.Monet henkiinjääneet keskitysleirivangit ovat hyvin taspainosia ja psyykkisesti terveempiä kuin ne jotka nykypäivänä eivät ole kokeneet elämässään mitään tarkoitusta ja sisältöä vaan ahdistuvat tai masentuvat juuri tuon tyhjyyden tunteen takia.Jos elämässä on tarkoitusta ja toiminnallista sisältöä,jää aikaa vähemmän miettimiseen.On toki hyvä välillä pohtia,mutta varsinaiset eletyt kokemukset tuo viisautta,sekä hyvät ja etenkin raskaat,kokemuskset.Ajattelemalla ja lukemalla ei voi kokea mitään todellista.
Ehkä sun elämä hakee uutta suuntaa ja persoonan kasvua ja se ahdistaa ja sattuu.Lihaksetkin tulee kipeeksi,kun niitä yrittää kasvattaa punttisalilla.Mua sattu nappulana myös pituuskasvu,kun oli öisiä suonenvetoja hurjimpina kasvuvuosina.Ja on sattunut myös sisäisesti joskus,mutta se on tarkoittanut kasvua.
Todennäköisesti elät hyvän elämän ja joskus vanhempana muistelet,kuinka olit nuorena ahdistunut ja vaikka sitten elämä rupeaa olemaan loppusuoralla,niin ahdistus myös on kadonnut ja osaat hymyillä tulevalle kuolemalle.Meidän ei tarvitse yrittää hallita omaa syntymää eikä omaa kuolemaa.