Minun läheiseni on yrittänyt itsemurhaa nyt kahdesti ja kerran hakeutui itse akuuttihoitoon pahan olon vuoksi. Kolmesti hänet on viety ambulanssilla pois siten, että ensimmäisellä kerralla päästettiin kotiin jo muutaman tunnin päästä yrityksestä, toisella kerralla vietiin omasta pyynnöstä mitään varsinaista yrittämättä, jolloin viipyi sairaalassa muutaman päivän ja kolmannen kerran toisen toisen itsemurhayrityksen jälkeen, jolloin kotiin päästettiin taas muutaman päivän jälkeen.
Äitinsä on valvonut häntä nyt jo useamman viikon, hänen välillä vastustellen, välillä äitiin turvautuen. Läheiseni haluaisi äitinsä lähtevän pois ja jättävän hänet rauhaan. Äitinsä kerran sitten poistuessaan läheiseni yritti itsemurhaa silloin sen edellisen kerran. Äiti alkaa olemaan rikki ja hänenkin terveys alkaa pettämään, mutta muita kynnelle kykeneviä ei ole. Äiti on yrittänyt aivan kaikkensa: on yrittänyt hakea apua lääkäreiltä, viranomaisilta yms. mutta törmää seinään kerta kerran jälkeen. Koska kyse on jo aikuisikään ehtineestä lapsesta, ei äidillä ole mitään laillista mahdollisuutta vaikuttaa.
Läheiselleni määrätty psykologi totesi äidin hänelle soittaessaan, että mitään ei voida vastoin potilaan tahtoa tehdä ja "...odotamme tässä kaikki jännityksellä, mihin toimenpiteisiin XXX seuraavaksi ryhtyy". Äidillänsä ei ole mitään tiedoksisaantioikeutta saatikka mahdollisuutta keskustella lapsensa hoitoon liittyvistä asioista. Viimeisin päivystävä lääkäri ensiavusta totesi toissapäivänä heidän siellä käydessään, ainoana heistä kaikista, että myös pakkohoitoa on mahdollista harkita, jollei muuten asiaan saada järkeä. He keskustelivat mm. sähköhoidosta ja sopivat, että potilas itse soittaa ja sopii ajan lääkärille seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä läheiseni kertoi soittaneensa, juuri silloin kun äitinsä oli käymässä ulkona, mutta sita varmistaakseen, onko lapsi soittanut lääkärilleen, ei taaskaan äidin ole oikeutta tietää. Vahva epäilys on, ettei hän koskaan soittanut, koska kieltäytyi siitä vain hetki aikaisemmin.
Läheiseni mieliala vaihtelee iloisesta äärimmäisen onnettomaan ja välinpitämättömään. Normaalisti niin asiallinen ja kohtelias ihminen on muuttunut täysin, joka inhottavalla käytöksellään yrittää ajaa pois äitiään, joka luonnollisesti ei enää lapseensa luota. Läheiseni osaa kertoa lääkärilleen ja äidilleen juuri sen, minkä tietää heidän haluavan kuulla, jotta saisi olla rauhassa. Hän osaa esittää fiksua ja filmaattista ja viimeisimmän sairaalareissun aikana lähinnä pilkkasi hoitajia heidän hyvästä uskostaan. On ollut puhetta muuttamisesta takaisin kotipaikkakunnalle äitinsä luo, mutta mitään muuta konkreettista toimenpidettä ei asian eteen ole voitu tehdä kuin, että vuokrasopimus on päättymässä. Läheiseni puheet ja lupaukset vaihtuvat usein, jonka vuoksi suunnitelmallinen toiminta on vaikeaa.
Äiti pelkää lapsensa yrittävän itsemurhaa heti, jos hän lähtee, kokemus jo sen on osoittanut. Valtava pelko lapsestaan estää elämästä omaa elämäänsä ja myös oma terveys on vaakalaudalla. Mitä äiti voisi enää tehdä? Miten aikuisen lapsensa saisi pakkohoitoon tms? Onko todellakin niin, ettei äidillä ole mitään oikeutta osallistua lapsensa hoitoon, kun lapsi itse ei masennuksessaan siihen suostu?
Ja kaiken takana on nyt toinen epäonnistunut, lyhyehkö parisuhde...
Äitinsä on valvonut häntä nyt jo useamman viikon, hänen välillä vastustellen, välillä äitiin turvautuen. Läheiseni haluaisi äitinsä lähtevän pois ja jättävän hänet rauhaan. Äitinsä kerran sitten poistuessaan läheiseni yritti itsemurhaa silloin sen edellisen kerran. Äiti alkaa olemaan rikki ja hänenkin terveys alkaa pettämään, mutta muita kynnelle kykeneviä ei ole. Äiti on yrittänyt aivan kaikkensa: on yrittänyt hakea apua lääkäreiltä, viranomaisilta yms. mutta törmää seinään kerta kerran jälkeen. Koska kyse on jo aikuisikään ehtineestä lapsesta, ei äidillä ole mitään laillista mahdollisuutta vaikuttaa.
Läheiselleni määrätty psykologi totesi äidin hänelle soittaessaan, että mitään ei voida vastoin potilaan tahtoa tehdä ja "...odotamme tässä kaikki jännityksellä, mihin toimenpiteisiin XXX seuraavaksi ryhtyy". Äidillänsä ei ole mitään tiedoksisaantioikeutta saatikka mahdollisuutta keskustella lapsensa hoitoon liittyvistä asioista. Viimeisin päivystävä lääkäri ensiavusta totesi toissapäivänä heidän siellä käydessään, ainoana heistä kaikista, että myös pakkohoitoa on mahdollista harkita, jollei muuten asiaan saada järkeä. He keskustelivat mm. sähköhoidosta ja sopivat, että potilas itse soittaa ja sopii ajan lääkärille seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä läheiseni kertoi soittaneensa, juuri silloin kun äitinsä oli käymässä ulkona, mutta sita varmistaakseen, onko lapsi soittanut lääkärilleen, ei taaskaan äidin ole oikeutta tietää. Vahva epäilys on, ettei hän koskaan soittanut, koska kieltäytyi siitä vain hetki aikaisemmin.
Läheiseni mieliala vaihtelee iloisesta äärimmäisen onnettomaan ja välinpitämättömään. Normaalisti niin asiallinen ja kohtelias ihminen on muuttunut täysin, joka inhottavalla käytöksellään yrittää ajaa pois äitiään, joka luonnollisesti ei enää lapseensa luota. Läheiseni osaa kertoa lääkärilleen ja äidilleen juuri sen, minkä tietää heidän haluavan kuulla, jotta saisi olla rauhassa. Hän osaa esittää fiksua ja filmaattista ja viimeisimmän sairaalareissun aikana lähinnä pilkkasi hoitajia heidän hyvästä uskostaan. On ollut puhetta muuttamisesta takaisin kotipaikkakunnalle äitinsä luo, mutta mitään muuta konkreettista toimenpidettä ei asian eteen ole voitu tehdä kuin, että vuokrasopimus on päättymässä. Läheiseni puheet ja lupaukset vaihtuvat usein, jonka vuoksi suunnitelmallinen toiminta on vaikeaa.
Äiti pelkää lapsensa yrittävän itsemurhaa heti, jos hän lähtee, kokemus jo sen on osoittanut. Valtava pelko lapsestaan estää elämästä omaa elämäänsä ja myös oma terveys on vaakalaudalla. Mitä äiti voisi enää tehdä? Miten aikuisen lapsensa saisi pakkohoitoon tms? Onko todellakin niin, ettei äidillä ole mitään oikeutta osallistua lapsensa hoitoon, kun lapsi itse ei masennuksessaan siihen suostu?
Ja kaiken takana on nyt toinen epäonnistunut, lyhyehkö parisuhde...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Esitit monta hyvää kysymystä joihin ei ole vastausta. Ihmiselle ylivoimaiseksi käyvissä asioissa ei lopulta ole muuta mahdollisuutta kuin rukoilla ja toivoa apua taivaan isältä. Kuulostaako naiivilta? Tai se mitä tapahtuu tai jää tapahtumatta on kohtalo ja niin tarkoitettu?
Jos ihmisellä itsellään ei ole elämänhalua niin ei sitä kukaan ihminen ulkopuolelta pysty antamaan.
Lääkepurkeilla ja mikä on vointi, tai mitä nyt kuuluu ei ole mitään tekemisistä todellisen avun
saamisessa. Syyt itsetuhoisella ihmisellä on niin syvällä ettei niissä mikään jokapäiväinen keskutelu auta. Valitettavasti kokemuksesta puhun.
Työntäkää nyt jo syvälle nuo jeesustelunne täältä. Joka ongelmaan tarjotaan pelkkää tyhjää paskaa ratkaisuksi.
vaaditaan tietyt kriterit, niiden täyttyminen. Täysi-ikäisen läheisille ei tarvitse antaa mitään tietoja ym. Niin se vain menee.
Läheisesi vaikuttaa maanis-depressiiviseltä eli bipolta. Onko hänellä joku diagnoosi? Onko hänellä jotain hoitoa?
Onko hoitosuhdetta? Suostuuko hän mihinkään hoitoon? Voisiko hänet houkutella johonkin, vaikka yksityiselle psykiatrille tai psykologille?
Eihän tietenkään täysi-ikäisen elämää voi kontrolloida. Mutta suostuisiko hän johonkin perheterapieaan /tapaamiseen äidin ja muiden läheisten kanssa, jos hänelle sanottaisiin, että saa puhua suunsa puhtaaksi?
Pakkohoitoon voidaan toimittaa, jos on vaarallinen itselleen tai muille. Terveyskeskuslääkäri voi kirjoittaa MT-lähetteen. Nuori pitää vain saada terveyskeskukseen.
Ja liiallinen valvominen vie ihmiseltä oman vastuun. Älä ymmärrä väärin. Olen itse ollut itsetuhoinen ja vasta kun terapeuttini sanoi minulle, että olen itse siitä vastuussa, tajusin missä mennään. Ketään ei voi pitää hengissä väkisin, jos ei itse halua elää. Sanon tämän vaikka olen menettänyt hyvä ystävän itsemurhan kautta. Niin se vain on. Jokaisella on vastuu OMASTA elämästään.
... hyvästä viestistäsi. Toistaiseksi hänelle ei ole tehty varsinaista diagnoosia ja kaikki jatkohoito on hänen omissa käsissään. Äitinsä olisi halunnut mukaan hoitopalaveriin, mutta lapsensa ei sitä sallinut, vaikka alussa lupasi. Lääkäri ei siitä syystä luonnolisestikaan voi mitään kertoa. Se on tiedossa, että hoitosuunnitelma olisi jatkunut, mutta hän jätti sinne menemättä. Muutaman kerran hän on käynyt sitä ennen psykologia tapaamassa, mutta kertoo, ettei siitä "höpinästä" ole hänelle mitään apua.
Hän vaan kokee, että elämä on ohi tuon parisuhteen myötä, eikä hänelle enää mitään ole olemassa. Toki tuo parisuhteen kaatuminen lienee vain potku siihen syvyyteen, ei siis kaiken juuri. Mitään varsinaista ei hänen elämässään ole tapahtunut sellaista, että löytyisi konkreettinen syy, muuta aikanaan vanhempien ero, isänsä elämänasenne "surkimuksena" jne, ovat kaikki osatekijöitä jo ennestään niin herkän ihmisen elämässä.
Täytynee vain elää päivä kerrallaan eteenpäin ja toivoa ja yrittää. On totta, ettei liikaa voi valvoa, siinä vaan helposti käy niin, jolloin oma vastuunsa elämästään häviää. Jos joku kuolla tosissaan halua, ei häntä väkisin voida elossa pitää, sekin on totta. Toivon vain, ettei tarvitsisi jatkossa aina tuon läheiseni ollessaan itsekseen miettiä, että yrittääkö hän jotain, vaiko ei... pääseekö tuosta luottamuspulasta koskaan?
.. kun läheinen on itsetuhoinen.
Siksi olisikin tärkeää, että itsetuhoinen pääsisi purkamaan asioitaan jollekin ammattilaiselle. Olkoon se sitten kuka tahansa, psykologi, hoitaja, sosiaalityöntekijä, terapeutti, psykiatri, terveyskeskuslääkäri, joku johon hän voisi luottaa. Löytyisikö joku sellainen?
Avautuminen ystäville tai läheisille on vaikeaa ja raskasta asianomaisille.
Tunnen kyllä myös ihmisiä, jotka ovat lukuisia kertoja yrittäneet itsemurhaa, mutta ovat edelleen hengissä, eivätkä ilmeisesti enää ole yrittäneet.
Täytyy tehdä se mitä omin voimin jaksaa ja elää omaa elämäänsä.