Porvaristo oli jo ennen 1930-luvun loppupuolta hankkinut itselleen monin tavoin yksinvallan maan asioihin. Jatkuvasti aseissa olevat suojeluskunnat ja työnantajien organisoima liikehdintä ns. lapuanliikkeen muodossa olivat asioita, jotka merkitsivät helposti kieltoa toimia yhdistyksissä ja julkaista sanomalehteä. Kuvaan kuuluivat viranomaisten toimeenpanemat mielivaltaiset pidätykset ja pitkät poliittiset vankilatuomiot tekaistujen todistajalausuntojen perusteella. Näissä oloissa ja vailla poliittista vastusta suomalainen oikeisto erkani omalle, monien muiden maiden porvaristolle vieraalle, aatteelliselle tielleen. Niinpä Hitlerin lujitettua valtansa Saksassa ja esitettyä Itä-Euroopan ohjelmansa 1930-luvun puolivälissä “tervehtivät Suomen äärikansalliset ilolla Saksan varustautumista”. Äärioikeistolainen sotapolitiikka 1920- ja -30-luvuilla ilmeni suojeluskuntalaitoksena, Neuvostoliiton alueiden valtaamiseen tähtäävänä heimoaatteena ja ennen kaikkea sota- ja valloitushenkisenä koulukasvatuksena, jonka takeena oli opettajanvirkojen avautuminen vain luotetuiksi katsotuille suojeluskuntalaisille.
Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.
Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.
1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!
Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.
Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.
1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!
Vastaukset 1
Vanhimmat
ymmärrä niitä perusteita jonka vuoksi olen tämän yksityiskirjeen saanut. Jos haluat vedota siinä Suomen syyllisyyteen talvisodan aloituksessa niin tuossa ei ole mitään sellaista jota en olisi kuullut eikä mitään sotaan syyllistävää. Suomihan oli itsenäinen valtio ja kansainvälisesti sellaiseksi tunnustettu. Kapinan selvittyä olivat ajat hieman sotkuiset varsin ymmärrettävistä syistä mutta suomalaisilla oli kuitenkin oikeusvaltio jos vertaa sitä vaikka komujen ihanteeseen eli Neuvostoliittoon.
Neuvostoliitto ja kommunistit yleensä olivat vapaata yhteiskuntaa kaatamassa jopa salaisella toiminnalla ja vieraalta maalta käsin, ei maltettu odottaa kansan mielen muuttumista vaan tähdättiin vallankumoukseen jota kuitenkaan suuri yleisö ei halunnut. Tämä on varsin nähtävissä siitä, että vain muutama kommunisti meni käpykaartiin NL:n hyökättyä 1939 marraskuun lopussa.
Pitäähän mailla olla suhteita ulos ja NL oli varsin sisäänlämpiävä sekä valloitushaluinen, varsinkin sen valloitushalu tuli näkyviin uuden uskontonsa levityksessä jota se oli tuputtamassa kaikille. NL ei siten sopinut varsinaiseksi ystäväksi kuten ei nytkään sen jälkeläinen Venäjä. Ei ole oikeaa ystävyyttä jos sitä pitää kirjallisesti vakuuttaa ja vuosi vuodelta syventää, oikea ystävyys näkyy jokapäiväisessä elämässä kanssakäymisenä ja toisen kunnioituksessa. Venäjä eikä NL eivät koskaan ole kenenkään kanssa pystyneet tasavertaiseen suhteeseen vaan ne ovat aina halunneet sanoa sen leikin mitä milloinkin leikitään.
Mitä ihmeellistä on valtiovierailuissa? Mitä ihmeellistä on vaikkapa tuossa mainitsemassasi laivastovierailussa? Niitähän tehtiin varmasti muitakin ja tehdään edelleen ihan ystävyysmielessä. Sellainen sotilaallinen vierailu jota NL aikoi harrastaa talvisodan aloitettuaan sen sijaan ei sisältänyt juurikaan noita ystävyyskomponentteja.
Kyllä kapinan kukistus oli vuosipäivän arvoinen, sehän takasi meille vapaan demokraattisen yhteiskunnan kommunistisen vankilan sijaan joten juhlaan oi aihetta, kyllä nykyäänkin juhliin kutsutaan sekä mahtiväkeä että asianosaisia kuten silloin saksalaisia jotka auttoivat meitä maan vapauttamisessa sosialismin pauloista. Sosialismin joka olisi muuttunut kommunistiseksi hallinnoksi kuten Neuvostoliitossakin ja vienyt meidät samaan pula-aikaan jossa baltit saivat olla 1990:n asti alkaen 1939. Heilläkin oli vapauden ja itsenäisyyden aika parin vuosikymmenen ajan kunnes he uskoivat Moskovan lupauksiin ja menettivät vähintään vapautensa ja useat myös henkensä ja terveytensä.
NL:n politiikka ja haaveet/suunnitelmat pitivät meidät varpaillaan joskaan eivät tarpeeksi, meillä kuviteltiin sen riittävän jos vakuutetaan puolueettomuutta ja koitetaan pysyä irti selkkauksista vaan ei se riittänyt. Meillä lyötiin täysin laimin armeijan aseistus ja sen kehittäminen kunnes herättiin liian myöhään eikä puutteita enää keritty korjaamaan. Saksahan ei meitä auttanut talvisodassa vaan pikemminkin haittasi pidättämällä asekuljetuksia joita oli meille tulossa rautateitse.
Sota syttyi Neuvostoliiton ja Saksan yhteisestä sopimuksesta jossa ne jakoivat Euroopan keskenään, ilman sitä alku olisi ainakin lykkääntynyt ja olisimme kerinneet varustautumaan paremmin.
Syylliset ovat siten pääasiassa Neuvostoliitto ja Saksa, talvisodan ja siten jatkosodankin syylliseksi on vain yksi ehdokas ja se on imperialistinen roistovaltio eli Neuvostoliitto/Venäjä.