Olen äiti, en maailman paras, mutta tarpeeksi hyvä, niinkuin muutkin, vaikka olen "teiniäiti".
Eli olin silloin 15 vuotias kun sain tietää odottavani lasta. Olin seurustellut kaksi ja puolivuotta poikaystäväni kanssa. Käytin e-pillereitä, jolla ehkäisimme raskautta. Käytimme myös kondomia (vaikka muutamia kertoja luotimme vain pillereihin) mutta halusimme vain olla varmoja, molemmilla suuret haaveet hienosta urasta.
Eli siis meillä oli käytössä tuplaehkäisy, joten kukaan ei voi sanoa että "miksi ette käyttäneet ehkäisyä". Lääkäri oli ihmeissään, mutta sanoin että näitä on TODELLA harvoja että näin tulee raskaaksi mutta meidän kohdalle se sattui. kortsu meni rikki ja pilleritkin pettivät.
Vaikka olin ollut varma etten vielä moneen vuoteen halunnut lasta ja halusin käydä koulua, luoda itselle hienoa uraa, niin tieto raskaudesta ei pistänyt sekaisin, itseasiassa oli tosi raukeinen ja rauhallinen olo. Tiesin etten koskaan tekisi aborttia. Kerroin asiata poikaystävälleni jolla myös oli suuret unelmat ja hän meni sekaisin. Lopulta hän teki päätöksen ettei pystynyt jatkamaan, hän ei halunnut viellä lasta. Jotenkin ymmärsin häntä ja en halunnut häntä pakottaa mihinkään, joten annoin hänen mennä.
Vanhempani olivat vähän hämillään, mutta toisaalta innoissaan ja tukivat minua. kävin siis yläasteen loppuun, mutta lukioon en jatkanut vaan menin muutamaksi kuukaudeksi töihin ja sitten jäin äitiyslomalle ja kun olivia-vauva oli puolitoista vuotta, aloitin lukion. Poikaystävääni näin koulussa ja kun se loppui niin kaupungilla ja joskus tekstailtiin mutta yhteydenpito oli vähäistä eron takia. Kun olin 4 kuukaudella hän tuli mun oven taakse, ilmoittaen että ei ole koskaan rakastanut jotakin näin paljon, että hän haluaa minut takaisin ja hän rakastaa lasta, vaikkei koskaan ollut edes ultraääni kuvaa nähnyt ja haluaa olla sille isä. Niin me palasimme yhteen ja aloimme elää yhteistä elämää.
Olivia on nyt neljä vuotta ja nyt on toinen tulossa. Kuten sanoin, en ole maailman paras äiti, kukaan ei ole, mutta saan kuulla lapseltani joka päivä että hän rakastaa minua ja isää. Se on maailmaparasta mitä on. tiedän että vaikka en ole saanut "hienoa uraa" "upeata omakotitaloa lähiössä" tai "hienoa tila-autoa" niin olen ollut lapselleni tarpeeksi hyvä äiti. Olen rakastanut, ollut läsnä. Olen tehnyt parhaani. Vaikeuksia on minulla, monilla aikuisillakin, kaikilla lapsiperheillä on ja ne kuuluvat elämään, niistä selvitään. Tämä rohkaisuksi kaikille äideille. Tajusin myös raskauden aikana, että ei ole tärkeintä elää "normien" mukaan, vaan elää niinkuin tuntuu hyvältä. Olin tai olen viellä todella nuori, verrattuna siihen että eläkeikä tulee yli 60 vuotiaana, minulla on aikaa opiskella, aikaa olla töissä, minulle on siunattu lapsi, kaikille se ei ole mahdollista, minulla on aikaa viellä tehdä vaikka mitä, nyt huolehdin lapsistani ja perheestäni.
Eli olin silloin 15 vuotias kun sain tietää odottavani lasta. Olin seurustellut kaksi ja puolivuotta poikaystäväni kanssa. Käytin e-pillereitä, jolla ehkäisimme raskautta. Käytimme myös kondomia (vaikka muutamia kertoja luotimme vain pillereihin) mutta halusimme vain olla varmoja, molemmilla suuret haaveet hienosta urasta.
Eli siis meillä oli käytössä tuplaehkäisy, joten kukaan ei voi sanoa että "miksi ette käyttäneet ehkäisyä". Lääkäri oli ihmeissään, mutta sanoin että näitä on TODELLA harvoja että näin tulee raskaaksi mutta meidän kohdalle se sattui. kortsu meni rikki ja pilleritkin pettivät.
Vaikka olin ollut varma etten vielä moneen vuoteen halunnut lasta ja halusin käydä koulua, luoda itselle hienoa uraa, niin tieto raskaudesta ei pistänyt sekaisin, itseasiassa oli tosi raukeinen ja rauhallinen olo. Tiesin etten koskaan tekisi aborttia. Kerroin asiata poikaystävälleni jolla myös oli suuret unelmat ja hän meni sekaisin. Lopulta hän teki päätöksen ettei pystynyt jatkamaan, hän ei halunnut viellä lasta. Jotenkin ymmärsin häntä ja en halunnut häntä pakottaa mihinkään, joten annoin hänen mennä.
Vanhempani olivat vähän hämillään, mutta toisaalta innoissaan ja tukivat minua. kävin siis yläasteen loppuun, mutta lukioon en jatkanut vaan menin muutamaksi kuukaudeksi töihin ja sitten jäin äitiyslomalle ja kun olivia-vauva oli puolitoista vuotta, aloitin lukion. Poikaystävääni näin koulussa ja kun se loppui niin kaupungilla ja joskus tekstailtiin mutta yhteydenpito oli vähäistä eron takia. Kun olin 4 kuukaudella hän tuli mun oven taakse, ilmoittaen että ei ole koskaan rakastanut jotakin näin paljon, että hän haluaa minut takaisin ja hän rakastaa lasta, vaikkei koskaan ollut edes ultraääni kuvaa nähnyt ja haluaa olla sille isä. Niin me palasimme yhteen ja aloimme elää yhteistä elämää.
Olivia on nyt neljä vuotta ja nyt on toinen tulossa. Kuten sanoin, en ole maailman paras äiti, kukaan ei ole, mutta saan kuulla lapseltani joka päivä että hän rakastaa minua ja isää. Se on maailmaparasta mitä on. tiedän että vaikka en ole saanut "hienoa uraa" "upeata omakotitaloa lähiössä" tai "hienoa tila-autoa" niin olen ollut lapselleni tarpeeksi hyvä äiti. Olen rakastanut, ollut läsnä. Olen tehnyt parhaani. Vaikeuksia on minulla, monilla aikuisillakin, kaikilla lapsiperheillä on ja ne kuuluvat elämään, niistä selvitään. Tämä rohkaisuksi kaikille äideille. Tajusin myös raskauden aikana, että ei ole tärkeintä elää "normien" mukaan, vaan elää niinkuin tuntuu hyvältä. Olin tai olen viellä todella nuori, verrattuna siihen että eläkeikä tulee yli 60 vuotiaana, minulla on aikaa opiskella, aikaa olla töissä, minulle on siunattu lapsi, kaikille se ei ole mahdollista, minulla on aikaa viellä tehdä vaikka mitä, nyt huolehdin lapsistani ja perheestäni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nostan sinulle hattua! Mutta oudosti selitit ensin lukiosta ja sitten palasit takaisin raskauteesi... Pari kertaa piti miettimällä miettiä että milloin onnellinen isä palasi mukaan kuvioihin. Erossa taisitte olla sitten laskujen mukaan ehkä pari kuukautta?
no juu on vähän hankala kuvio selittää mut siis joo en menny peruskoulun jälkeen lukioon vaikka siitä haaveilin vaan vasta ku olivia oli puolitoista vuotta. Ja olimme erossa jotai kaksi ja puoli kuukautta... et ei ihan kauan erossa sitten kuitenkaan :)
Onnea sinulle, teiniäiti. Maailmalla oli tarvetta juuri sinun lapsellesi, koska tuplavarmistuksesta huolimatta hän tuli tähän maailmaan.
Olen itsekin saanut lapseni teininä ja nyt kun hän on 20 v ja minä alle 40 v olen saanut sen omakotitalon ja kivan työn, mutta toisin kuin muut olen saanut myös kaksi ihanaa lasta joiden kanssa olen viettänyt heidän varhaislapsuutensa.
Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi. !