Kirkkoherra Lars Levi Laestadius (1800-1861) on pitänyt ”avainsaarnan” (Laestadius, s. 1157-1163) yhdeksäntenätoista kolminaisuudenpäivän jälkeisenä sunnuntaina, mutta vuosiluku puuttuu. Joku kysyy heti, pitikö Laestadius saarnan ennen parannuksentekoaan vai sen jälkeen. Laestadiuksen kääntymyskokemuksena pidetään hänen ja ”Lapin Marian” kohtaamista Åselessa uudenvuodenpäivänä 1844. Saarnan sisällöstä voi päätellä, että Laestadius on pitänyt ko. saarnan tuon päivän jälkeen.
Saarnan johdannon tekstinä on Matt. 16:19. Laestadius saarnasi mm: ”Kuitenkin on se ulkonainen usko ollut seurakunnassa, että taivaan valtakunnan avaimet on annettu saarnaviralle, joka Jumalan puolesta sanoo syntien anteeksi antamisen rippivieraille ja myös niille, jotka ovat tuomitut kirkon rangaistukseen. Mutta kirkon rangaistus on näinä aikoina muuttunut ulkokullaisuudeksi ja tapahtuu ainoastaan tavan vuoksi, sillä nyt annetaan yhdelle huoralle tai varkaalle synnit anteeksi, vaikka heissä ei tunnu katumuksen ainetta tai parannuksen aikomusta.” –
Saarnatekstinä on Matt. 9:1-8. Saarnassa Laestadius arvostelee paavin ja katolisten pappien käyttämiä avaimia: ”Mutta me tiedämme, että Isäntä ei anna avaimia varkaille. Paavi on yksi armonvaras. Hän on varastanut taivaan valtakunnan avaimet. -- Paavilaiset tarjoavat varastettua armoansa satilaisille, sekä katuvaisille että katumattomille. – Luther rupesi oikein todella kysymään, mistä paavi oli saanut luvan laskea katumattomat, suruttomat ja paatuneet taivaan valtakuntaan. Jota enemmän Luther tutki tätä asiaa, sen enemmän tuli hän vakuutetuksi siitä, että paavi oli yksi suuri varas, joka oli varastanut taivaan valtakunnan avaimet, ja että hän niillä avaimilla väänsi väärän lukon ja aukaisi väärän oven; hän avasi nimittäin pohjattomuuden suruttomille, mutta ei taivaan valtakuntaa.” Laestadius kertoo, että Lutherin sodasta katolisten kanssa tuli alku Lutherin uskoon, joka oli se, että Jumalan armo ei kuulu muille kuin ainoastaan katuvaisille ja särjetyille sydämille.
”Vielä sekin usko on juurtunut ihmisten pääkalloon, että taivaan valtakunnan avaimet eivät kelpaa muutoin kuin virantoimituksessa; kun saarnaviralla on kaapu, silloin saattaa hän avata taivaan valtakunnan ja sulkea sen, mutta muutoin ei ole hänellä yhtään voimaa avata tai sulkea. Niin muodoin on vaatteissa suurempi voima kuin sydämessä, ja ulkonaisessa virantoimituksessa on suurempi arvo kuin sydämen koettelemuksissa. Onko uskottava, että taivaan valtakunnan avaimet putoavat papin kädestä varsin, kun hän riisuu kaavun? Eikö ole paremmin uskottava, että hengellinen pappi kantaa taivaan valtakunnan avaimia päällänsä joka paikassa, mutta suruton pappi ei saata liikuttaa niitä avaimia muutoin kuin virantoimituksessa.”
”Lutherin usko oikeasta katumuksesta ja parannuksesta kuuluu näin: ’Jumalan seurakunnan pitää vakuuttaman katuvaisia syntien anteeksi saamisesta; ja yksi oikea synnin katumus tunnetaan siitä, jos ihmisellä on oikea sydämen murhe ja omantunnon kauhistus ja että ihmisen pitää tunteman oikein syntinsä’ (Augsburgin tunnustuksen XII artikla). Näistä sanoista kuulemme, ettei jokainen keituri ja pukki pääse taivaan valtakuntaan, vaan katuvaisella syntisellä pitää oleman oikea sydämen murhe ja omantunnon kauhistus.”
”Mutta Luther, joka oli itse syvässä katumuksessa, hän vaati oikean katumuksen ja elävän uskon. Mutta kun yksi katuvainen sielu ei itse saata uskoa tehdä, niin vaati Luther vielä sen, että Jumalan seurakunnan pitää vakuuttaman häntä Jumalan armosta ja syntien anteeksi saamisesta.”
”Mutta me olemme vakuutetut siitä, ettei Luther ole eksynyt eikä nähnyt unta, vaan että hän on oikein ymmärtänyt Raamatun, kun hän pani oikean katumuksen tarpeelliseksi kaikille ihmisille. Ja me olemme myös vakuutetut siitä, että Luther on ymmärtänyt Raamatun oikein, koska hän vaati oikean ja elävän uskon. Mutta taivaan valtakunnan avaimia hän ei ole varastanut eikä ryöstänyt, koska hän avasi oven katuvaisille ja murheellisille sieluille, mutta sulki sen katumattomilta.”
”Pyhässä Raamatussa on kirjoitettu, että vanhurskas on elävä uskostansa. Ja jolla on elävä usko, hän saattaa elää ja kuolla sen päälle, että Ihmisen Pojalla on valta antaa synnit anteeksi, ei ainoastaan saarnaviran kautta, vaan jokaisen ihmisen kautta, joka itse on armoitettu.”
Saarnan johdannon tekstinä on Matt. 16:19. Laestadius saarnasi mm: ”Kuitenkin on se ulkonainen usko ollut seurakunnassa, että taivaan valtakunnan avaimet on annettu saarnaviralle, joka Jumalan puolesta sanoo syntien anteeksi antamisen rippivieraille ja myös niille, jotka ovat tuomitut kirkon rangaistukseen. Mutta kirkon rangaistus on näinä aikoina muuttunut ulkokullaisuudeksi ja tapahtuu ainoastaan tavan vuoksi, sillä nyt annetaan yhdelle huoralle tai varkaalle synnit anteeksi, vaikka heissä ei tunnu katumuksen ainetta tai parannuksen aikomusta.” –
Saarnatekstinä on Matt. 9:1-8. Saarnassa Laestadius arvostelee paavin ja katolisten pappien käyttämiä avaimia: ”Mutta me tiedämme, että Isäntä ei anna avaimia varkaille. Paavi on yksi armonvaras. Hän on varastanut taivaan valtakunnan avaimet. -- Paavilaiset tarjoavat varastettua armoansa satilaisille, sekä katuvaisille että katumattomille. – Luther rupesi oikein todella kysymään, mistä paavi oli saanut luvan laskea katumattomat, suruttomat ja paatuneet taivaan valtakuntaan. Jota enemmän Luther tutki tätä asiaa, sen enemmän tuli hän vakuutetuksi siitä, että paavi oli yksi suuri varas, joka oli varastanut taivaan valtakunnan avaimet, ja että hän niillä avaimilla väänsi väärän lukon ja aukaisi väärän oven; hän avasi nimittäin pohjattomuuden suruttomille, mutta ei taivaan valtakuntaa.” Laestadius kertoo, että Lutherin sodasta katolisten kanssa tuli alku Lutherin uskoon, joka oli se, että Jumalan armo ei kuulu muille kuin ainoastaan katuvaisille ja särjetyille sydämille.
”Vielä sekin usko on juurtunut ihmisten pääkalloon, että taivaan valtakunnan avaimet eivät kelpaa muutoin kuin virantoimituksessa; kun saarnaviralla on kaapu, silloin saattaa hän avata taivaan valtakunnan ja sulkea sen, mutta muutoin ei ole hänellä yhtään voimaa avata tai sulkea. Niin muodoin on vaatteissa suurempi voima kuin sydämessä, ja ulkonaisessa virantoimituksessa on suurempi arvo kuin sydämen koettelemuksissa. Onko uskottava, että taivaan valtakunnan avaimet putoavat papin kädestä varsin, kun hän riisuu kaavun? Eikö ole paremmin uskottava, että hengellinen pappi kantaa taivaan valtakunnan avaimia päällänsä joka paikassa, mutta suruton pappi ei saata liikuttaa niitä avaimia muutoin kuin virantoimituksessa.”
”Lutherin usko oikeasta katumuksesta ja parannuksesta kuuluu näin: ’Jumalan seurakunnan pitää vakuuttaman katuvaisia syntien anteeksi saamisesta; ja yksi oikea synnin katumus tunnetaan siitä, jos ihmisellä on oikea sydämen murhe ja omantunnon kauhistus ja että ihmisen pitää tunteman oikein syntinsä’ (Augsburgin tunnustuksen XII artikla). Näistä sanoista kuulemme, ettei jokainen keituri ja pukki pääse taivaan valtakuntaan, vaan katuvaisella syntisellä pitää oleman oikea sydämen murhe ja omantunnon kauhistus.”
”Mutta Luther, joka oli itse syvässä katumuksessa, hän vaati oikean katumuksen ja elävän uskon. Mutta kun yksi katuvainen sielu ei itse saata uskoa tehdä, niin vaati Luther vielä sen, että Jumalan seurakunnan pitää vakuuttaman häntä Jumalan armosta ja syntien anteeksi saamisesta.”
”Mutta me olemme vakuutetut siitä, ettei Luther ole eksynyt eikä nähnyt unta, vaan että hän on oikein ymmärtänyt Raamatun, kun hän pani oikean katumuksen tarpeelliseksi kaikille ihmisille. Ja me olemme myös vakuutetut siitä, että Luther on ymmärtänyt Raamatun oikein, koska hän vaati oikean ja elävän uskon. Mutta taivaan valtakunnan avaimia hän ei ole varastanut eikä ryöstänyt, koska hän avasi oven katuvaisille ja murheellisille sieluille, mutta sulki sen katumattomilta.”
”Pyhässä Raamatussa on kirjoitettu, että vanhurskas on elävä uskostansa. Ja jolla on elävä usko, hän saattaa elää ja kuolla sen päälle, että Ihmisen Pojalla on valta antaa synnit anteeksi, ei ainoastaan saarnaviran kautta, vaan jokaisen ihmisen kautta, joka itse on armoitettu.”
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mietteitä
Mielenkiintoinen on Laestadiuksen omana käsityksenään ilmaisema näkemys, että ”hengellinen pappi kantaa taivaan valtakunnan avaimia päällänsä joka paikassa, mutta suruton pappi ei saata liikuttaa niitä avaimia muutoin kuin virantoimituksessa”. Vaikka Laestadius arvosteli ankarasti virkaveljiään Ruotsi kirkon pappeja mm. rationalismista ja alkoholin käytöstä, hän oli solidaarinen heitä kohtaan ja piti asiaan kuuluvana, että heillä on vihkimyksensä ja saarnavirkansa puolesta taivaan valtakunnan avaimet virantoimituksessa. Pitikö Laestadius rippiä sakramenttina, jonka pätevyys ei riipu toimittajan sieluntilasta? Lutherhan hylkäsi teoksessaan ”Kirkon Baabelin vankeudesta” (v. 1520) katolisen kirkon seitsemästä sakramentista Raamattuun perustumattomina muut paitsi kasteen, ehtoollisen ja ripin. Rippiä Luther ei enää myöhemmin lukenut sakramentiksi sen vuoksi, että siitä puuttui sakramenttiin olennaisesti kuuluva ulkonainen merkki.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on perinteisesti opetettu, että kaste ja ehtoollinen ovat pätevät, vaikka niiden toimittaja olisi ”suruton” mutta että synninpäästön julistajan täytyy olla Pyhän Hengen pappi. Laestadius näyttää ajatelleen, että anteeksiantamuksen julistaminen on sanan virka. Pyhä Henki on kaikkialla läsnä ja liittyy julistettuun sanaan julistajan sieluntilasta riippumatta.
Laestadiukselle näyttää olleen tärkeämpi synninpäästön vastaanottajan kuin synninpäästön julistajan sieluntila. Parannuksentekijällä täytyy olla ”oikea sydämen murhe ja omantunnon kauhistus”.
Laestadius kuoli v. 1861 tietämättä perustaneensa herätysliikkeen. Vielä vähemmän hän aavisti, että tuo herätysliike tulisi pitämään itseään ainoana oikeana seurakuntana. Ainoana totuuden omistaminen on ongelmallinen, se nimittäin asettaa omistajalleen valtavan vastuun: koko maailman evankelioimisen. Lähetyskäsky Matt. 28:19-20 on lievennyksetön käsky: - Menkää siis ja tehkää - -, ei: - Menkää siis ja tehkää - -, jos minun Isäni antaa siihen mahdollisuuden tai jos teidät kutsutaan. Mahdollisuus tulee silloin, kun lähdetään liikkeelle.
Lestadiolaisuus oppeineen on kehittynyt Laestadiuksen jälkeen liikkeen johtoon tulleiden maallikkosaarnaajien johdolla. Lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan 1840-luvulla herätykseen tulleet kutsuivat joukkoaan ”kristilliseksi seuraksi”, joka kiinteytyi 1860-luvun loppuun mennessä seurakunnaksi.
Herätysliikkeen nimekkäimmän maallikkosaarnaajan koulumestari Juhani Raattamaan (1811-1899) seurakuntaoppi vaihteli. Hän opetti kirjeissään v. 1869, että Jumala antaa syntejä anteeksi ”ihmisten suun kautta”. Tämä näkemys lieventyi v. 1876 alkaen, jolloin hän piti uudestisyntymistä mahdollisena myös lukemisen kautta. Herätysten yhdistymisestä hän alkoi puhua vuodesta 1877. Iin pappeinkokouksen 1885 jälkeen Raattamaa palasi takaisin siihen eksklusiiviseen (muut ulossulkevaan) seurakunta- ja rippioppiin, joka hänellä oli ollut ennen kymmenkunta vuotta kestänyttä allianssivaihetta (Lohi, s. 353).
Kuitenkin v:n 1885 jälkeenkään Raattamaan seurakuntaoppi ei ollut aina jyrkkä. Raattamaa nimittäin uskoi v. 1889 kuolleen Ruotsin prinsessan Eugenien päässeen taivaaseen, vaikka prinsessa ei ollut lestadiolainen vaan lähinnä uusevankelinen roseniolainen (Lohi, s. 446). Prinsessa Eugenie oli Lannavaaran lähetyskoulun taustavaikuttaja. Muistosanoissaan Raattamaa puhutteli prinsessaa uskonsisarena: ”Tämä koulurakennus on valmistettu äidimme, prinsessa Eugenian toimesta, joka nyt on, niin uskomme, korkeammassa linnassa kuin kuninkaan linna, jossa herrain herra ja kuningasten kuningas on” (Lohi, s. 476).
Seppo Lohi kirjoittaa: ”Pikkuesikoisuudeksi kehkeytyneen ryhmittymän taustalla oli Lannavaaraa keskuksenaan pitänyt Tornionlaakson lestadiolaisuus, jota leimasi Suomen vanhoillisuutta selvästi väljempi seurakuntanäkemys” (Lohi, s. 495). Lannavaarasta tuli Tornionlaakson lestadiolaisuuden eli itälestadiolaisuuden keskus, kun sinne perustettiin lähetyskoulu, jonka johtajaksi tuli v. 1885 Taalainmaalta kotoisin ollut uusevankelinen August Lundberg (1863-1930). Seuraavana vuonna Lundberg liittyi lestadiolaisuuteen. Lundberg saavutti varsin pian paikallisen lestadiolaisväestön luottamuksen ja voitti myös Raattamaan rakkauden. Saivon vanhus piti häntä oikeana Jumalan lapsena ja uskovana. Jällivaaralaiset sen sijaan eivät koskaan saaneet täyttä selvyyttä siitä, oliko Lundberg tehnyt lestadiolaisen ”parannuksen” (Lohi, s. 464). Jällivaarasta tuli länsilestadiolaisuuden eli esikoislestadiolaisuuden keskus.
Miksi Ruotsin vanhoillislestadiolaisten eli itälestadiolaisten seurakuntanäkemys oli väljempi kuin Suomen vanhoillislestadiolaisten? Helposti tulee mieleen, että Ruotsin kristityt tunsivat perimätietona Suomen kristittyjä paremmin Laestadiuksen ja Raattamaan vähemmän eksklusiiviset näkemykset. 1900-luvun alun hajaannuksessa vanhoillislestadiolaisuuden painopiste oli siirtynyt entistä selvemmin Oulun seudulle. Skisma Oulun ja Lannavaaran välille puhkesi avoimeksi Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden hajaannuksiin suhtautumisen ja vanhoillisuuden organisoitumisen yhteydessä (Lohi, s. 488). Suomen vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestön Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) sisaryhteys itälestadiolaisiin katkesi v:n 1934 hajaannuksessa.
Mistä juontaa juurensa SRK-lestadiolaisuuden yhä ylläpitämä eksklusiivinen seurakuntaoppi, jos ja kun Laestadius ja Raattamaa olivat seurakuntaopiltaan vähemmän eksklusiivisia? Onko ollut todistajain ketju, jossa SRK-lestadiolaisuuden omima ainoa oikea usko olisi periytynyt sille apostolien ajoilta asti? Laestadius ja Raattamaa vähemmän jyrkkinä olisivat olleet tuon ketjun ulkopuolella! SRK:n edeltäjän Lähetystoimen Päätoimiston vuosikokous Kokkolassa v. 1911 totesi, että muista ”uskontokunnista” ei löytynyt uudestisyntyneitä (Lohi, s. 495). Perustuuko eksklusiivinen seurakuntaoppi tuohon vuosikokouksen kannanottoon? Pidetäänkö kannanottoa jumalallisena ilmoituksena?
Lähteet
Laestadius, L. L. Postilla II. Pieksämäki 1964, Akateeminen Kustannusliike.
Lohi, Seppo. Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Jyväskylä 2007, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys.
Kiitokset näistä todella mielenkiintoisista ja asiantuntevista kirjoituksista! Tuli mieleen, että ymmärtääkseen omaa taustaansa ja lapsuuttaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on hyvä perusteellisesti perehtyä myös liikkeen eri vaiheisiin ja alkujuuriin.
kopioida proseminaariesitelmän!
oli koko kirjoitus. Kiitos siitä!
Hajaannus oli hyvin järisyttävä kokemus ja luonnollisesti lisäsi tarvetta määritellä monia asioita jyrkemmin. On ymmärrettävää että tulee tarve "puolustautua" ja rakentaa "siionin aitaa" korkeammalle. Samalla yhteydet alkuheräyksen perintöön ainakin ohenivat. Luultavasti tässä vaiheessa alkoi tulla väkisinkin uusia sääntöjä ja käytäntöjä.
SRK:n seurakuntakuri erottamisineen on täysin vierasta Lestadiuksen ja Raattamaan ajalle ja muille lesatdiolaisryhmille. Kirjasta "Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset" asia käy hyvin selville. Pahoissakin riidoissa hän veti viallisia rakkaudella parannukseen, ei pakotettuna, vaan hyvällä. Minkäännäköistä kuritoimenpiteitä ei ollut käytössä. Vanhoillislestadiolaista liikettä tervehdyttäisi jos katsoittaisiin edes muodon vuoksi minkälaista oli kristillisyys herätyksen alussa. Monilla käytänteillä ei ole kovinkaan vanhaa historiaa.
alustus puhujien ja seurakuntavahinten kokoukseen Jyrin liikuntahallille Ylämyllylle Liperiin pe 2.7.2010!
saa luvallani pitää alustuksen.
tuolla: " Vanhoillislestadiolaista liikettä tervehdyttäisi jos katsoittaisiin edes muodon vuoksi minkälaista oli kristillisyys herätyksen alussa. Monilla käytänteillä ei ole kovinkaan vanhaa historiaa."
Täyttä asiaa!!!
Olavi ja Aimo ovat kieltäneet synninpäästön julistamisen kirjoituksista, jotta ihmiset eivät saisi tai luulisi saavansa syntejään anteeksi lukemisen kautta. Syntejä ei saa anteeksi vahingossa, sillä Augsburgin tunnustuksen ja Laestadiuksen mukaan parannuksentekijällä pitää olla "oikea sydämen murhe ja omantunnon kauhistus"!
liittyen mielelläni uskoisin, että uskovaisten kirjanpidossa pedofilian toteuttaja saa syntinsä anteeksi ripissä, mutta Jumalan kirjanpidossa vasta suoritettuaan myös maallisen lain tuomion.
saarnoissa, alustuksissa tai kokouksissa kuultavissa lievennyksiä vain me -oppiin? Esitettiinkö vuosikokouksessa naisia johtokunnan erovuoroisten miesten tilalle vai täydensikö johtokunta entiseen malliin itse itseään?
Päivämiehessä 14.7.2010 vuosikokousselostuksen alapuolella on päätoimittajan kirjoitus vuosikokousedustajien nauttimasta luottamuksesta. SRK oli ehkä evästänyt jäsenyhdistyksiään, millaisia henkilöitä on sopiva valita edustajiksi. ”Rauhanyhdistyksen edustajalle annettu valtakirja on konkreettinen osoitus luottamuksesta. Luottohenkilöllä on siis jäsenyhdistyksensä ääni ja mielipiteet. Yksityinen rauhanyhdistyksen jäsen voi kertoa mielipiteensä kotiyhdistyksensä vuosikokouksen keskustelussa. Keskusjärjestön vuosikokouksessa hän edustaa valtakirjalla vain jäsenyhdistyksensä mielipidettä.” Näin tietysti pitää ollakin, mutta näin myös tehokkaasti estetään vallitsevasta käytännöstä poikkeavat esitykset.
”Elävän kristillisyyden toimintaa ohjaa vahvasti yhteisen ja veljellisen rakkauden vaalimisen tahto.” Kun jotakin korostetaan eläväksi, täytyy olla myös kuollutta. Mikä on kuollutta kristillisyyttä? Onko kaikki muu kuin SRK:n edustama?
Vuosikokouksen päätöstenteossa olikin sitten vallinnut ”rakkauden ja yksimielisyyden ilmapiiri”. Johtokunnan erovuoroisista jäsenistä oli valittu uudelleen ne, jotka eivät jääneet pois omasta toivomuksestaan. Harvinaista, että johtokunnasta halusi jäädä pois eräs alle 60-vuotias mies, joka aikoinaan oli valittu appiukkonsa tilalle. Luopujat ovat yleensä yli 70-vuotiaita.
Naisia ei ollut esitetty ilmeisesti edes julkaisujen toimitusneuvostoon. Varatilintarkastajissakaan ei ole yhtään naista.