Hei kaikki...
mä kävin osastolla vähän lihomassa...sitten pääsin kunnolla vauhtiin ja nyt bmi on hurjat 20,5. :(
nyt olen aivan liian ja iso ja löysä. en kestä olla tämän kokoinen ja haluan ja aion taas laihduttaa.
onko teillä kokemuksia painonnoususta ja siitä miten hyväksyä itsensä isompana?
mä kävin osastolla vähän lihomassa...sitten pääsin kunnolla vauhtiin ja nyt bmi on hurjat 20,5. :(
nyt olen aivan liian ja iso ja löysä. en kestä olla tämän kokoinen ja haluan ja aion taas laihduttaa.
onko teillä kokemuksia painonnoususta ja siitä miten hyväksyä itsensä isompana?
Vastaukset 3
Vanhimmat
No daa! Mulla on sama painoindeksi kun sinulla ja en todellakaan ole mikään löysä vartaloltani, päinvastoin. Lopeta toi ruikuttaminen ja ole iloinen, että oot hengissä ylipäätään.
Aika auttaa, oikeasti. Oma painoni nousi vuoden osastolla n. 20 kiloa ja arvaa oliko mukavaa päästä riehumaan 'ulkomaailmaan' sen jälkeen. Joka päivä tunsin häpeää itsestäni ja eristäydyin kokonaan kaikestä. Vähitellen kuitenkin paino asettui omalle paikalleen ja jaksoin taas tehdä asioita aivan eri tahtiin kuin bmi:ssä 11.
Harrastatko liikuntaa? Se auttaa saamaan lihaksia löysän tilalle ja olo paranee. Älä kuitenkaan ala harrastamaan pakkoliikuntaa, siitä ei ole ololle mitään hyötyä. Liikunnalla mieliala kohenee ja tulee tunne, että keho onkin ystävä, ei vihollinen.
Älä ala laihduttamaan! Joudut vaan samaan kierteeseen uudelleen ja uudelleen. Vastassa on vain osasto -> lihominen -> laihdutus -> osasto ja siinä pyöritään niin kauan kuin henki pihisee. Jos syöt normaalisti (~2000kcal) ja liikut sopivasti ilman pakontunnetta opit hyväksymään paremmin itsesi. Painokin asettuu juuri sulle normaalille tasolle, mikä on sopiva ja hyvä. Varo haukkumasta itseäsi läskiksi; siitä tulee totuus, josta on vaikea päästä pois. On todella tylsää ajatella aina negatiivisesti itsestään ja sellainen ihminen karkoittaa muutkin ympäriltään.
Mitä alipainoisempi on, sitä enemmän yleensä pelkää lihomista ja muutenkin maailmankuva vinoutuu. Turhaahan se on olla liian laiha. Alussa painonlasku on kivaa, mutta edessä on aina vain osasto tai kuolema tai lopun elämää seuraavat kivut.
osastolla tosiaan tuntui siltä kuin eläisi täysin eri maailmassa. tosiasiassa sitähän se onkin .- elämä ei ole edes oikeaa elämää silloin. mäkin olen nyt alkanut eristyä muista koska en kestä itseäni ja se estää mua menemästä ulos. on kamalan raskasta kun päässä käy jatkuva sota - haluaisin kovasti elää ja nauttia, mutta sairaus kiljuu ja huutaa, ja melkein aina alan kuuntelemaan sitä ja siitä tulee minun ajatukseni...
harrastan liikuntaa, mutta se menee mulla todella helposti suorittamisen ja pakkoliikunnan puolelle.
tiedän myös tuon "Vastassa on vain osasto -> lihominen -> laihdutus -> osasto ja siinä pyöritään niin kauan kuin henki pihisee." ja se turhauttaakin tosi paljon. tiedän sen, että jos laihdutan, niin se kaikki vaiva on ihan turhaa, kun en kuitenkaan saa olla sen painoinen kuin haluaisin (tai sairaus haluaa...). enkä koskaan pääse tästä silloin eteenpäin.
anoreksia on mielen syöpä. vihaan tätä sairautta, (mutta toisaalta taas rakastan.)
aika auttaa, niin se kai on! kiitos vastauksesta. :)
pitäisi varmaan hakeutua vertaistuen pariin, se voisi myös auttaa!