olen luultavasti masentunut. minua ei kiinnosta enää yhtään mikään. yleensä tunnen päivästä toiseen vitutusta ja joinakin päivinä en tunne yhtään mitään. koskaan ei ole hyviä päiviä, koska en jaksa enää edes yrittää iloita mistään. ennen itkin koko ajan, nyt en enää pysty itkemään. en tajua, miksi mun on pitänyt syntyä tähän maailmaan ja miksi pitäisi yrittää elää täällä, jos aina on tällainen olo? ei kukaan edes huomaisi, jos en olisi täällä. "kavereita"ni ei kiinnosta elämäni, he eivät ota melkein koskaan minuun yhteyttä.. aina pitäisi mun laittaa viestiä tai soittaa, mutta kun en jaksa/halua tehdä edes niin.. vanhempani ja sisarukseni eivät edes tiedä olostani, koska en halua huolestuttaa heitä, en ikinä.
olen tehnyt netissä monia masennustestejä ja saan niistä todella suuria lukuja ja kehotuksia ottaa yhteyttä lääkääriin.. maailmassa on vain yksi ihminen, jolle suostun avautumaan edes hieman. nykyään hän meinaa vissiinki viiä mut puhumaan psykiatrille, enkä ollenkaan pidä ajatuksesta.. ei puhuminen kuitenkaan auta, ei ole auttanut ennenkään. mielummin tappaisin itseni kuin yrittäisin selvitä eteenpäin tässä paskassa elämässäni.. mutta en kuitenkaan uskalla tappaa itseäni.. olen pelkuri.
olen tehnyt netissä monia masennustestejä ja saan niistä todella suuria lukuja ja kehotuksia ottaa yhteyttä lääkääriin.. maailmassa on vain yksi ihminen, jolle suostun avautumaan edes hieman. nykyään hän meinaa vissiinki viiä mut puhumaan psykiatrille, enkä ollenkaan pidä ajatuksesta.. ei puhuminen kuitenkaan auta, ei ole auttanut ennenkään. mielummin tappaisin itseni kuin yrittäisin selvitä eteenpäin tässä paskassa elämässäni.. mutta en kuitenkaan uskalla tappaa itseäni.. olen pelkuri.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tiijän miltä tuntuu kun ei pysty itkemään vaikka haluais. Se on kuristava tunne, pelottaa että on jäänyt semmoiseksi loppuiäkseen ja sillon usein itsemurha tulee mieleen. Mutta sanoisin, et älä pelkää kertoa vanhemmille ja sisaruksille, kuitenkin he on sulle läheisiä ihmisiä ja on tärkeää että he tietää, miten oikeasti voit. No, jos sisarukset on pieniä niin niitä tietysti täytyy säästää, mutta vanhemmat varmasti kestää sen. Jos et kertoisi vanhemmillesi ja tekisit itselles jotain, niin luulen, että vanhemmille vois tulla aika paha olo jälkeenpäin.
Kuulostaa hyvältä, että sulla on tuo läheinen ihminen ja että hän haluu auttaa sua. Sulla näyttäis olevan aika kielteinen käsitys lääkäreistä. Mut mitäs jos kokeilisit vielä kuitenkin. Ehkä sun kohdalle on vaan sattunut vähän toistaitoisia tyyppejä tjtn, niin olet muodostanut kuvan niitten perusteella. Kuitenkin maailmassa on ammattitaitoisiakin auttajia. Jos puhuminen tuntuu alkuun vaikeelta, niin senkin voi sanoa, niin lääkäri osaa sitten suhtautua ja vaikka kysellä enemmän niin päästään itse asiaan käsiks. Sekin toimii monta kertaa, että kirjoittaa etukäteen niitä pahoja juttuja paperille ja antaa sitten lääkärin lukea. Eli tahdon sanoa että toivoa on!
PS. Älä unohda myöskään muita itseilmaisun muotoja. Jos tykkäät vaikka piirtää tai kirjoittaa tai soittaa, tai purkaa pahaa oloa lenkillä tms. niin niitä kannattaa ehdottomasti käyttää.
Jos sinulla on edes se yski jolle voit oikeasti olostasi kertoa, anna hänen myös auttaa. Ja muista, että tärkeintä on, että on se yksi kunnon ystävä, oli hän sitten nuori tai vanha, ja perhe.
Oloosi voi olla monenlaisia syitä ja olisi varmaan hyvä jos kuitenkin uskoisit masennustestejä ja ystävääsi ja menisit lääkärille. Ja itse 17-vuotiaan nuoren äitinä kyllä sanon, että vanhempana todellakin toivoisin lapseni kertovan minulle jos olo on sellainen kuin kerroit. Uskon että sinunkin vanhempasi ovat saattaneet jopa huomata että jotain on vialla, mutta joskus on vaikeaa erottaa milloin on kyse kehitykseen liittyvistä muutoksista ja milloin masennuksesta. Varsinkin jos yrität olla kuin mitään ei olisi vialla voi asian puheeksi ottaminen tuntua vanhemmastakin tosi hakalalta ja jopa tungettelevalta.
Koita puhua perhellesi, vanhemmille ainakin ja anna ystäväsi olla ystävä ja auttaa sinua. Jokaisella on merkitys ja paikka tässä maailmassa, vaikka sitä ei aina itse näkisikään. Vaikka masentuneena on todella rankkaa koittaa pinnistellä ja jaksaa, yritä saada apua. Itselläni oli ahdistunut ja tarkoitukseton olo nuorena kun olin 18-vuotias, kaikki tuntui turhalta ja harmaalta, vaikka periaatteessa asiat olivat hyvin. Sain ystäviltä ja äidiltäni apua ja kyllä se taito itkuun ja iloon onneksi taas löytyi. Toivon että sinäkin löydät elämänilosi takaisin ja saat masennukseen apua.
15 vuotta ja jo nyt yhtä synkkä ajatusmaailma kuin minulla, vaikka meikä on kaks kertaa sun ikäinen :o
Ehkä olet ikäisiäsi paljon kypsempi tai sitten tuo on ihan vaan sitä perus vitutusta, joka kuuluu kyseiseen teini-ikään. Odota vielä 10 vuotta ja jos olo on edelleenkin sama, niin sitten palataan asiaan. :)
Entäs jos koittaisit kuitenkin mennä puhumaan jollekin, mielummin psykologille kuin psykiatrille.(psykiatri syöttää sulle vaan lääkkeitä) Ensin ehkä sille psykiatrille ja se laittaisi lähetteen psykologille.
Oletko joskus ennen ollut psykologilla tai vastaavalla kun sanot ettei se auta? Niitä kyllä on eri tasoisia,voi joutua kokeilemaan montakin ennenkun löytyy pätevä.
Jos elämäsi on nyt huonoa niin muuta sitä paremmaksi, et tietysti vielä voi kovin ihmeitä tehdä sen suhteen mutta kohta jo voit muuttaa vaikka kaiken, sitten kunhan olet täysi-ikäinen.
http://masennus.nettisivu.org
kiitos teille kaikille vastauksistanne..
nimim. kesäpäivän tyttö ja juhannusaatto sanoivat, että kannattaisi kertoa vanhemmille huonosta olosta.. mutta kun en yksinkertaisesti vaan pysty kertomaan. en tiedä, mikä siinä on niin vaikeaa, mutten ole koskaan oikein osannut puhua vanhemmilleni mistään. ja nyt kun kyseessä on vielä oma huono oloni, niin ajatus sen kertomisesta tai ennemminkin se miten vanhemmat reagoivat asiaan, jotenkin kammottaa. pelkään kai, että ne ei ymmärrä.
Kylmät kädet : en usko, että tämä on "vain sitä normaalia teini-iän vitutusta.." enkä todellakaan odota 10:ntä vuotta.. mielummin oikeasti tapan itteni, kuin kestän vielä kymmenen vuotta tällasta. ei olis mitään järkeä elää niin kauan, jos aina olis tämmönen tunnetila.
D.a.r.k.s.o.u.l : en mä ole koskaan ennen jutellut psykologille tai psykiatrille, vain terkkarille ja koulukuraattorille, mutta niille juttelemisesta ei ainakaan ollut mitään hyötyä.. mutta voihan toki olla niin, että vaikka psykologille jutteleminen helpottais oloa ees vähän.. ainahan sitä kai voi yrittää..
Vanhemmille kertominen ei varmaankaan ole se helpoimmalta tuntuva asia ja pelkäät etteivät he ymmärtäisi. En osaa sanoa ymmärtäisivätkö vai eivätkö kun en heitä tunne, mutta uskon että he haluaisivat kuitenkin kaikin tavoin auttaa. Ja jos tekisit itsellesi jotain, sitä he aivan varmasti eivät ymmärtäisi..
Kannattaisi varmaan koittaa D.a.r.k.s.o.u.l :in kehoitusta ja yrittää päästä juttelemaan ihan psykologille. Koulukuraattorin tai terkkarinkin kautta voi pyytää vaikkapa koulupsykologille, muitakin mahdollisuuksia varmasti on.
Ja unohda tuo kommentti siitä, että 10 vuoden päästä helpottaa! Uskon, että tilanteesi ja olosi helpottaa todella paljon nopeammin kunhan vain etsit ja saat apua.
Voimia sinulle, olin jo menossa nukkumaan mutta palasin vielä tähän viestiketjuun kun asia jäi kaivelemaan mieltäni ja huomasin, että olit vastannut. Maailmassa on paljon niitä, jotka haluavat sinua auttaa kunhan vain saat ahdistukseltasi pyydettyä. Saat varmaan avunpyyntöihin välillä myös ei niin rakentavia vastauksia, varsinkin näillä keskustelupalstoilla, mutta muista, että sellaisen vastauksen antajalla ei syystä tai toisesta ole kykyä muita auttaa, kuunnella tai ymmärtää mahdollisesti oman tilanteensa takia. Tai kypsymättömyyttään.
Ja vaikka tämä kuullostaakin kummalliselta eikä välttämättä auta olotilaasi tällä hetkellä, niin haluan kertoa että juuri sinun viestisi lukeminen tavallaan herätti ja auttoi minua ymmärtämään tiettyjä asioita elämästäni ja tämän hetkisestä tilanteesta. Myös sinun elämäsi ja olemassa olosi on joillekin apu, ilo, voima ja se kannatteleva tekijä, nyt ja tulevaisuudessakin.
"Kylmät kädet : en usko, että tämä on "vain sitä normaalia teini-iän vitutusta.." enkä todellakaan odota 10:ntä vuotta.. mielummin oikeasti tapan itteni, kuin kestän vielä kymmenen vuotta tällasta. ei olis mitään järkeä elää niin kauan, jos aina olis tämmönen tunnetila. "
Kyllä on. Sinä olet vittu viistoista! Sinut aivosi ei ole vielä edes kehittynyt huippuunsa. Etkö odottaisi ainakin siihen asti? Mielesi saattaa muuttua vielä ja samalla maailmankatsomuksesi.
palasin tänne kertomaan fiiliksistä. ei ollut normaalia teini-iän vitutusta tuo todellakaan. kävin sillon kolme vuotta sitten psykologilla juttelemassa monia kertoa, ja sitten minut laitettiin osastolle, jossa mulla todettiin vakava masennus..
Olen sinua vanhempi henkilö, jolla on aivan samanlaiset fiilikset.
Olen kokeillut lääkkeitä, niistä on vähän apua.
Nyt on juhannus ja olen yksin ja tietokoneella.
Sinä olet minua paljon nuorempi, joten sinulla on toivoa! Vaikka se ei juuri nyt tunnu siltä tai ole tuntunut pitkiin, pitkiin aikoihin.
Ymmärrän tilanteesi todella hyvin!
Ois kiva, jos vastaisit tähän viestiin, kun mulla ei ole muutakaan tekemistä kuin olla yksin tietokoneella.
Ois kiva jatkaa aihetta, kun tunnelmat on aika lailla samat!
...että sinä et tod. ole ainut teini maailmassa...
on trolli koska kukaane peruskoulun käynyt ei ilmaise itseään noin.
oikeusmurha, ajatella ja väittää noin
ei ollut trolli..
Juhannusaatto : suuri kiitos sulle! sun viestit saa mut jotenkin ajattelemaan ja "näkemään edes hieman valoa pimeydessä." lupaan yrittää hankkia apua..
Kylmät kädet : niinhän mä olen 15.. olisiko pitänyt jättää ikä pois viestistäni, niin mut olisi otettu vakavammin? ja toki saattaa olla niin, että mieleni ja maailmankatsomukseni muuttuu ajan kuluessa, mutta tällä hetkellä ainakaan ei siltä tunnu. mielummin haen nyt apua, kuin odotan vuosia ja menen vieläkin huonompaan kuntoon.
Depistapoteva : sanoit ymmärtäväsi minua, koska tunnet samanlaisia fiiliksiä, kiitos siitä. mielelläni juttelisin kanssasi lisää.
joten : olen kyllä havainnut.
noin.. : ajattele sinä sitten vaikka niin. ja miten muka pitäisi ilmaista itseään "peruskoulun käyneenä?" minä ainakin yritän ilmaista itseäni mahdollisimman totuudenmukaisesti.
Olen ajatellut sinua moneen otteeseen päivän mittaan ja tulin iloiseksi kun luin, että todellakin yrität hankkia apua.
Noihin ikääsi liittyviin kommentteihin sen verran, että tokihan kehitys ja kasvaminen voi tuoda mukanaan muutoksia jotka vaikuttavat oloosi, mutta senhän sinä jo tiedostatkin, vaikutat kypsältä ikäiseksesi. Ei kaikkea tuntemaasi voi kuitenkaan ohittaa ja mitätöidä vain toteamalla että olet sen ikäinen, ei se muuta todellisia tunteita ja ahdistusta yhtään sen kummemmaksi.
Muutenkin ikää tuijotetaan liikaa, tunnen monia 50 vuotiaita joiden korvien väli on kutakuinkin samalla tasolla kuin ala-asteikäisellä. Toiset meistä ovat herkempiä kuin toiset, luonteemme ja elämänpolkumme ovat moninaiset. Jotkut porskuttavat elämänsä läpi teinistä vanhukseksi pysähtymättä koskaan miettimään ja pohtimaan mitään ja heillä nuoruuden murrosvaiheetkin menevät ohi ehkä vanhempia raastavalla mutta harmittomalla ovien paukuttelulla ja kiukuttelulla. Masennus ja elämänilon puuttuminen pitkään jatkuvina eivät kuulu normaaliin murrosikään ja ne ovat asioita joihin kannattaa hakea apua oli ikä mikä tahansa. En ymmärrä noita kommentteja, joissa todetaan että "ahaa, olet 15-vuotias, kestä vain olosi kanssa, se johtuu iästä". Entä jos synnytyksen jälkeen masentuneelle naiselle sanotaisiin samoin, tai vaihdevuosia potevalle? Kerrassaan ala-arvoisia kommentteja.
Niinkuin jo kirjoitin, uskon, että toiset meistä ovat herkempiä ja pohdiskelevampia kuin toiset. Ehkä tämä synkkä jakso on osunut kohdallesi jonkin tarkoituksen vuoksi? Ehkä se tekee sinusta lopulta vahvemman jotain tarkoitusta varten? En tiedä miksi, jotenkin vain tuntuu siltä. Minä ainakin uskon, että löydät sen valon pilkahduksen pimeän keskeltä joka auttaa sinut takaisin päivänvaloon. Minun näkemykseni (enkä väitä että se olisi sen oikeampi kuin muidenkaan näkemykset) on, että meillä jokaisella on paikkamme ja tehtävämme tässä maailmassa. Niin hullulta kuin se kuullostaakin, ehkä yksi pienistä tehtävistäsi oli kiinittää minun huomioni viestiisi ja tällä tavoin auttaa minua elämän peruskysymyksiä pohtiessani? Mistä sitä koskaan tietää? Ja samalla oman viestisi tehtävä oli antaa muiden auttaa sinua... Osin sen vuoksihan me olemme täällä, auttaaksemme tavalla tai toisella toisiamme.
Kerrothan täällä mitä sinulle kuuluu ja miten olet saanut apua? Olen ajatuksissani mukanasi.
nykyään mulle kuuluu ihan hyvää :) nyt on lääkitys masennukseen ja ahdistukseen. vieläkin on välillä tosi huonoja päiviä, mutta paljon paremmin menee jo! kolmen vuoden aikana olen ollut neljällä osastojaksolla ja kahdessa eri nuorisokodissa, koska kotona en pärjännyt. olen kokenut kovia, mutta se kaikki on tehnyt minusta paljon vahvemman ihmisen :)
Hienoa kuulla, että edes jollakin menee hyvin tällä palstalla.