Oletteko ujot ihmiset koskaan miettineet, mistä ujoutenne johtuu vai onko sille mitään erityistä syytä? Oletteko aina olleet ujoja?
Minä olen pääni sisällä miettinyt asioita hyvinkin paljon, kelannut elämääni ja lapsuuttani melkein tuskastuttavissa määrin. Olen melko varma, että ujouteni on yhteydessä herkkyyteeni.
En ole varmaan koskaan ollut mikään erityisen rohkea, vaikka muistan, että saatoin mennä pienenä kaupassa juttelemaan ihan tuntemattomille ja äityä joskus puheliaaksikin. Joissakin paikoissa ja joidenkin (ihan uusienkin) ihmisten seurassa olin heti puhelias ja joidenkin toisten ihmisten seurassa taas täysi tuppisuu.
Häpeällisinä muistoina minulla on lapsuudesta paljon tilanteita, kun olen pinnistellyt ja rohkaistunut sanomaan jotain ja sitten odottamatta joukko aikuisia on alkanut nauramaan, jopa suuttunut tai reagoinut muuten jotenkin toisin, kuin olin odottanut. Nämä tilanteet (varsinkin nauramiset) hävettivät todella pitkään, viikkoja, kuukausia, ellei vuosia. Muistelin niitä aina uudestaan ja uudestaan ja aina mahanpohjassa oli inhottava tunne. Ehkä kärsin jo lapsena huonosta itsetunnosta, koska todella häpesin itseäni silloin kun toiset nauroivat minulle ja tunsin itseni todella huonoksi ihmiseksi! Tuo aikuisten nauraminen ei ainakaan kannustanut enää puhumaan.
Olin pienenä todella huono sosiaalisissa tilanteissa, varmaan oikea idiootti. Sanoin kerrankin yhtä tyttöä läskikasaksi, koska äiti oli kotona arvostellut hänen painoaan ja tyttö itsekin valitti jatkuvasti olevansa lihava. Luulin, että tytön mielestä se olisi ollut hauska kommentti, mutta hän tietenkin suuttui minulle. Varmaan olen saanut paljon moitteita muutenkin sanomisistani ja aina sukulaiset naureskelevatkin juttuja, joita pienenä olen möläyttänyt. Osa on todella törkeitäkin. Nykyään mietin todella paljon, mitä on soveliasta sanoa missäkin ja kelle. Mietin aivan liikaakin ja lopulta en sano mitään.
Puhumattomuus oli minulle peruskoulussa ja päiväkodissa joku suojautumiskeino. Kun en sanonut mitään, en voinut nolatakaan itseäni. Kolmosluokalla meillä vaihtui opettaja. Hän oli mies ja koulun rehtori ja ainakin muiden tyttöjen mielestä se oli hirmuisen pelottavaa. Minuunkin tarttui tuo pelko ja kun serkkuni sanoi, että hän ainakaan ei puhu tuolle uudelle opettajalle mitään, pidin sitä jotenkin helpottavana ajatuksena! Pidin kuitenkin serkkua petturina, kun hän jo seuraavana päivänä puhui opettajan tunnilla.
Toki osittain ujouteni voi olla perinnöllistä. Isäni on ollut koko ikänsä ujo, äiti sanoo olleensa nuorena ujo, toisen puolen serkut ovat melkein järjestään ujoja ja mummoni oli erittäin vähäpuheinen. Tämän lisäksi herkkyyteni, negatiiviset kokemukset ja huono itsetunto vahvistivat varmasti tätä piirrettä minussa.
Nykyään pienen ajan sisällä olen saanut jostakin valtavasti itsevarmuutta, vaikka vieläkin kamppailen ujouden kanssa. En kuitenkaan nolostu tai purskahda itkuun niin helposti kuin joskus. Olen nykyään kaikin puolin vahvempi ja uskallan helpommin olla oma itseni. Uskon, että vielä nousen tästä ja voin olla sellainen, mikä olen läheisten seurassa, myös tuntemattomien parissa, ilman turhia ujosteluja. Liian kauan olen pitänyt kynttilää vakan alla!
Minä olen pääni sisällä miettinyt asioita hyvinkin paljon, kelannut elämääni ja lapsuuttani melkein tuskastuttavissa määrin. Olen melko varma, että ujouteni on yhteydessä herkkyyteeni.
En ole varmaan koskaan ollut mikään erityisen rohkea, vaikka muistan, että saatoin mennä pienenä kaupassa juttelemaan ihan tuntemattomille ja äityä joskus puheliaaksikin. Joissakin paikoissa ja joidenkin (ihan uusienkin) ihmisten seurassa olin heti puhelias ja joidenkin toisten ihmisten seurassa taas täysi tuppisuu.
Häpeällisinä muistoina minulla on lapsuudesta paljon tilanteita, kun olen pinnistellyt ja rohkaistunut sanomaan jotain ja sitten odottamatta joukko aikuisia on alkanut nauramaan, jopa suuttunut tai reagoinut muuten jotenkin toisin, kuin olin odottanut. Nämä tilanteet (varsinkin nauramiset) hävettivät todella pitkään, viikkoja, kuukausia, ellei vuosia. Muistelin niitä aina uudestaan ja uudestaan ja aina mahanpohjassa oli inhottava tunne. Ehkä kärsin jo lapsena huonosta itsetunnosta, koska todella häpesin itseäni silloin kun toiset nauroivat minulle ja tunsin itseni todella huonoksi ihmiseksi! Tuo aikuisten nauraminen ei ainakaan kannustanut enää puhumaan.
Olin pienenä todella huono sosiaalisissa tilanteissa, varmaan oikea idiootti. Sanoin kerrankin yhtä tyttöä läskikasaksi, koska äiti oli kotona arvostellut hänen painoaan ja tyttö itsekin valitti jatkuvasti olevansa lihava. Luulin, että tytön mielestä se olisi ollut hauska kommentti, mutta hän tietenkin suuttui minulle. Varmaan olen saanut paljon moitteita muutenkin sanomisistani ja aina sukulaiset naureskelevatkin juttuja, joita pienenä olen möläyttänyt. Osa on todella törkeitäkin. Nykyään mietin todella paljon, mitä on soveliasta sanoa missäkin ja kelle. Mietin aivan liikaakin ja lopulta en sano mitään.
Puhumattomuus oli minulle peruskoulussa ja päiväkodissa joku suojautumiskeino. Kun en sanonut mitään, en voinut nolatakaan itseäni. Kolmosluokalla meillä vaihtui opettaja. Hän oli mies ja koulun rehtori ja ainakin muiden tyttöjen mielestä se oli hirmuisen pelottavaa. Minuunkin tarttui tuo pelko ja kun serkkuni sanoi, että hän ainakaan ei puhu tuolle uudelle opettajalle mitään, pidin sitä jotenkin helpottavana ajatuksena! Pidin kuitenkin serkkua petturina, kun hän jo seuraavana päivänä puhui opettajan tunnilla.
Toki osittain ujouteni voi olla perinnöllistä. Isäni on ollut koko ikänsä ujo, äiti sanoo olleensa nuorena ujo, toisen puolen serkut ovat melkein järjestään ujoja ja mummoni oli erittäin vähäpuheinen. Tämän lisäksi herkkyyteni, negatiiviset kokemukset ja huono itsetunto vahvistivat varmasti tätä piirrettä minussa.
Nykyään pienen ajan sisällä olen saanut jostakin valtavasti itsevarmuutta, vaikka vieläkin kamppailen ujouden kanssa. En kuitenkaan nolostu tai purskahda itkuun niin helposti kuin joskus. Olen nykyään kaikin puolin vahvempi ja uskallan helpommin olla oma itseni. Uskon, että vielä nousen tästä ja voin olla sellainen, mikä olen läheisten seurassa, myös tuntemattomien parissa, ilman turhia ujosteluja. Liian kauan olen pitänyt kynttilää vakan alla!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Osaat ainakin jäsennellä ja miettiä asioita eri kantilta, mikä on monelle jokapaikan hölöttäjälle täysi mahdottomuus.
Luonteesta varmaankin johtuu, mutta liian ujouden voi voittaa, ettei se haittaa ja estä elämää.
Uskon että kaltaisesi ovat ystävänä parhaita, eivätkä ne ihmset, joilla ei ole mitään estoja, niihin liikaakin jo kyllästynyt.
Voi tyhmyyksien tyhmyys: "Osaat ainakin jäsennellä ja miettiä asioita eri kantilta, mikä on monelle jokapaikan hölöttäjälle täysi mahdottomuus." Aivan kuin puheliaisuus estäisi kyvyn eritellä asioita eri kantilta. Olen kyllä lievästi kyllästynyt sellaisiin hiljaisiin, joiden itsetunnon kohotusprojekti alkaa puheliaiden mollaamisella. Eikö muuhun rahkeet riitä? Missä on se hiljaisen ja ujon jalo kyky eritellä ja pohtia, olla sylkemättä sammakoita suustaan?
Tsemppiä aloittajalle! Temperamenttiaan ei varmaan tyystin voi muuttaa, mutta ainakin muiden typerien kommenttien aikaansaamat itsetunnon kolot voi oppia paikkaamaan. Ja kuten edellisestä viestistä huomasimme, paskaa niskaan ei sada vain hiljaisen luonteenlaadun omaaville.
Mullakin syynä varmaan aika pitkälti huono itsetunto. Huonoon itsetuntoon taas on syynä r-vika, huono ulkonäkö ja huono iho ylä-asteen ja lukion aikana (onneksi oon nyt päässyt siitä melkein kokonaan). R-vikainen finninaama... voitte kuvitella, ettei kauheasti mieli tehnyt minnekään kotoa lähteä vapaaehtoisesti tai mitään puhua. Noina aikoina välttelinkin vain ihmisiä ja varmaan siksi sosiaaliset taidot on nykyään ihan surkeat ja ystäväpiiri olematon. Osittain varmaan myös puhtaasti synnynnäinen ominaisuuskin, mutta aika paljon menee tuon itsetunnon piikkiin.
Mullakin ujous on vähän hellittänyt ajan kanssa. Olen saanut vähän lisää itseluottamusta, kun iho on "normalisoitunut" ja kun olen käynyt salilla. Suuremmaksi ongelmaksi onkin melkein muodostumassa nyt se, että en osaa keskustella lainkaan.
Itselläni ujous on synnynnäinen vika.
jo 4 vuotiaana ujoutta esiintyi siten, että en uskaltanut käydä hakemassa kavereita leikkimään, kun pelkäsin että heidän vanhemmat tulee avaamaan oven ja sit en koskaan uskaltanut vastata puhelimeen.
Kuulostaa tutulta. Minäkään en uskaltanut hakea kavereita leikkimään siksi, koska pelkäsin, että kavereiden vanhemmat tulee avaamaan. En myöskään uskaltanut puhua kavereiden vanhemmille ja pelkäsin, jos olin kaverin luona kylässä ja vanhempi/vanhemmat oli toisessa huoneessa. Yritin puhua hiljaa, ettei ne vanhemmat kuulisi minua toiseen huoneeseen. Pelotti, että vanhemmat kommentoi tai nauraa leikkiämme tai jopa suuttuu minulle, jos sanon vahingossa jotain väärää.
Puhelimeen vastaaminen, saati sillä soittaminen oli hirveää.
Minulla oli tuota samaa. Ystävieni vanhemmat eivät aina pitäneet minusta kun en edes tervehtinyt - eivät ymmärtäneet sitä.
Uskon että minun kohdallani ujous on perinnöllistä. Äitini oli myös nuorena hyvin ujo eikä saanut sanaa suustaan niinkuin minä. Isäni taas puhua pälpättää ja on usein porukan huumorimiehiä, miksi en saanut sitä ominaisuutta?
Koska ala-asteella luokkani koostui n.13 pojasta ja n.6 tytöstä koko ala-asteen ajan ja kuin arvaatte, pojat "painoivat" tytöt maan syvyyksiin kommentoimalla ulkonäköä, vastauksia luokassa, ääntä, harrastusta jopa sisaruksia jos he olivat heidän mielestään jotenkin outoja, esim. "miten sun siskos on noin oudon näköne, ihan siskoonsa tullu?" tms.
Minun mielestäni luokat pitäisi järjestää että olisi tasapuolin tyttöjä ja poikia, ja jos mahdollista enemmän tyttöjä kuin poikia koska pojat kuitenkin helpommin tutustuvat ja uskaltavat sanoa mielipiteensä.
Kokeilkaa antimikrobiaalista terapiaa.
Se tuntuu kyllä vähän aivoissa kun pään tyhjentää loisista. Jos on masennusta niin tulee myös aivosumua, mutta jos aloittaa terapian tarpeeksi aikaisin niin ongelmia ei tule. Voi tulla ajattelun hitautta, ja muita tuntemuksia päässä, mutta yhtä lailla ujouskin pyyhkiytyy pois lopulta. Tietyt ravintolisät tai antibiootit sopivat tähän hoitoon.
Ujous on perinnöllistä vain siinä mielessä että peritte noi loiset vanhemmiltanne :) Yhtä lailla ihan mahdollista parantua siitä, masennus on taas vakavampi juttu, eikä parane niin helposti.
Jaa, pitäneepi kirjoittaa lisää noista oireista. Saan itse päänsärkyä, jos tapan paljon noita loisia. Varmaan tullut 15 kertaa jo, ja aina kun ottaa jotakin loislääkettä. Siihen auttaa ubikinoni. Lisäksi toinen huvittava yleinen oire on kyvyttömyys tehdä päätöksiä, ja muutenkin vähäsen sekava olo, sanotaanko vähän kuin "hangover".
Jatkan kuitenkin hoitoa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Social_anxiety_disorder
Terveeseen mieleen ja persioonaan kuuluu ujous. Eihän se ole mitään muuta kuin luonnollista varovaisuutta sen suhteen mitä on suhteessa tuntemattomiin ihmisiin ja tilanteisiin. Terve itsetunto ja varmuus syntyy sekin vasta kun on mielessään jäsentänyt tilanteen. Näin on ihmissuhteissa ja mm. ammateissa. Mielummin niin päin että ujous on mennyt punastumisineen hieman överiksi kuin persoona on jo nuorena ylimielinen tai paatunut. Kyllä se tilanne, ikävä kyllä, korjaantuu ajan myötä.
Ne ihmiset, jotka ovat nuorina olleet ujoja, saattavat vanhemmiten kaivata aikaa jolloin kaikki tuntui vielä joltakin. Vanhemmiten ihminen paatuu ja hänestä tulee kone. Mielummin sitä nai punastuvan tytön kuin jo kaiken nähneen ja kokeneen.
Tyhmintä on jos ujoutta ollaan poistamassa psyykenlääkkeillä. Itseasiassa ujous on energiaa, mutta asianomainen ei sitä itse ymmärrä.
sen, että joku valitsee mieluumin punastelevan tytön. Kyllä ne on ne kovat gimmat jotka ekana rengastetaan.
Facebookinkin kautta on ollut mielenkiintoista seurata, miten tytöistä ne kaikki koulukiusaajat ja suoraansanottuna huorat oli ensimmäisiä naimisiin menneitä ja lapsia saaneita.
Sen sijaan moni tosi mukava hiljaisempi tyttö on edelleenkin yksinäinen.
Samaa näkee työpaikalla, näyttäkää yksikin kiusaaja tai muuten raivostuttava tyyppi, joka olisi sinkku.
En nyt tarkoita tätä mollatakseni parisuhteessa eläviä ja puheliaita, pointtini on siinä että me ei ollenkaan erota eläimistä. Eläinmaailmassakin heikommat jää ilman kumppania ja töykeitä pörhistelijöitä ihaillaan.
Meillä on töissä noin 70 ihmistä ja siihen sakkiin mahtuu monenmoista. Siellä on muutama niin hirveä ämmä että heitä inhoaa koko talo. Ja he on juuri näitä "täydellisiä naisia", joilla on asiat mahdollisimman "normaalisti", on miehet ja lapset ja talot ja koirat ja autot.
MITEN VOI niin kaameilla akoilla olla asiat niin hyvin?
Sitten siellä on vastaavasti muutamia tosi mukavia mutta ujoja tyyppejä, jotka aina kunnioittaa muita eikä tekisi pahaa kärpäsellekään, niin sellaiset sitten jää yksinäisiksi!
Kyllä olis ihmisilläkin hiukan kasvun paikka tässä asiassa. Jos halutaan vaan niitä alfauroksia ja kovia gimmoja, niin ei sitten tartte ihmetellä miksi pettäminen ja piittaamattomuus vaan rehottaa.
Katsokaa oikeesti niitä ujompiakin tyyppejä joskus sillä silmällä, heissä on monia aivan ihannekumppaneita ja ujotkin kyllä avautuvat kun tutustutaan paremmin.
tossa oli järkee, mutta ujot on tuhoon tuomittuja. Se on todellinen fakta... Pregele saatana
nyt kun olen itsekin facebookkiin liittynyt niin olen huomannut vanhoja kouluaikaisia tuttuja seuratessa että juuri nämä "kovikset" ovat tänä päivänä naimisissa ja lapsiakin on jo hankittu, on autoa ja omakotitaloa. Sitten nämä itseni kaltaiset hiljaiset ihmiset ovat vielä opiskelemassa ja asuvat suurimmaksi osaksi yksin.
Ja sen olen myös huomannut että nämä "ilkeät" ihmiset ovat saaneet perjaatteessa kaiken mitä ihminen tässä yhteiskunnassa voi vaatia. Jopa sen kiltin miehen/naisen joka tyyliin nuolee maata jalkojen alla. Olen jopa vierestä katsonut miten tälläinen ihminen kietoo sen kiltin sormensa ympärille ja tämä ei osaa sitten sanoa vastaan mitään. Oikein pahaa tekee.
todennäköisesti siitä, että "kovilta gimmoilta" saa helposti pillua ja heitä on helppo lähestyä avaamalla keskustelun "mua vituttaa." Sama pätee pojissa. Kovilta pojilta/tyhmiltä pojilta saa helposti kikkeliä. Usein vakka kantensa valitsee. Jos havaitset että monet ääliöt ovat perheellisiä ja työssäkäyviä, niin lyön pääni pantille että suurin osa suhteista on MÄTIÄ, HUONOLAATUISIA, RAKKAUDETTOMIA, KOVIA, TUNNEKYLMIÄ, MITÄÄNSANOMATTOMIA. Työpaikalla "kovaäänisimmät" ovat usein vittupäitä ja entisiä koulukiusaajia. Ei aina, mutta yleensä.
Ujoja on vaikea lähestyä. He eivät avaa keskusteluja, ei katso päin, viihtyvät omissa oloissa. Mutta kun heihin tutustuu, on se sen arvoista useimmiten. Sen takia ujoilla on vaikeuksia solmia ihmissuhteita/seurustelusuhteita. Nykyajan hömppää katsomalla ei voi kuin todeta, että monet ovat "koviksia" ja irtosuhteiden harrastajia tai teeskentelijöitä, joka ei mielestäni ole ihailtavaa.
Koulu kiusaamisesta ja kaikesta nimittelystä.. yksinäisyydestä.. Sairaudesta ( 8 vuotta pään särkyä.. jatkuu edelleen) Siinäpä ne.. Isättömyydestä.. Eipä taida muita syitä olla. ainiin köyhyys!!!
Eikö kuulostakin mukavalta elämätä!! huom. oon 19v.
Mielentilasta. Tai oikeastaan luonteesta. Itse oon iloisena, siis tosi iloisena puhelias ja nauravainen, pölpötän koko ajan, mutta se on aika harvinaista. Luonteeltani stressaan pienistäkin asioista, enkä saa niitä pois mielestäni. Tunnen usein oloni surulliseksi vaikkei syytä olisikaan. Olen siis allapäin suurimman osan ajasta, ja väsynyt, vaikkei väsytä, joten olen hiljainen ja ujo. Olen huomannut myös, että jostain kumman syystä sen jälkeen, kun olen nuorena koulussa joutunut puhutteluun tai muuhun tällaseen, olen jotenkin vain ilostunut ja muuttunut puheliaaksi ja ujous on tiessään. En tiedä onko se johtunut siitä, että olen tuntenut että minusta välitetään kun asetetaan rajat tai jotain semmosta. Vaihdoin yläasteella heti sen alkamisen jälkeen toiseen kouluun, ja sitä edelsi puhuttelu. Olin kokenut, että eräs maailman kuvottavin ja paskin ihminen, joka siis pilasi ala-asteella sen viimeiset kolme vuotta kun tuli kouluumme, kiusasi minua, henkisesti. Ei ottanut porukkaan, ja esti minua tutustumasta muihin. Äitini oli siis soittanut luokanvalvojalle etten halua jatkaa siinä koulussa sen ihmisen takia, oikeastaan, hän ei ole "ihminen" -nimityksen arvoinen. Opettaja siis kuulusteli jokaista luokan oppilasta yksitellen, nappasi tunnilta mukaan. En aluksi edes tiennyt mistä oli kyse enkä arvannut että äitini olisi todellakin soittanut opettajalle, kunnes sitten oli minun vuoroni, ja opettaja kertoi että äitini oli soittanut, ja kyseli asiasta minulta. Laimentelin asiaa, en tahtonut puhua siitä opettajalle. Kuulustelusta päästyäni kai itsekkin uskoin, että oikeastaan kiusaaminen ei ole kiusaamista vaan, tunnen itse niin tai kuvittelen niin. Olin oudon hilpeä sen jälkeen. Kuin olisin ajatellut että kuvittelen kaiken. Siitä huolimatta kuitenkin vaihdoin koulua. Luulen että alkoholilla on kanssa vähän sama vaikutus, huolet haihtuvat kokonaan, tai ne tuntuvat tosi pieniltä ja olo on rento ja ilonen, joten puhuminen ja elämään heittäytyminen on helpompaa.
Täältä voi katsoa ohjelmia (Inhimillinen tekijä) ujoudesta. Niissä mm. psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo ujouden ja syrjäänvetäytymisen olevan synnynnäisiä temperamenttipiirteitä, joilla on biologinen pohja:
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=74&t=&a=9279
minä olen ujo, koska pelkään ihmisiä. lapsena minulla oli muutamia kavereita, joille puhuin harvoin, koska pelkäsin heitä.
minä pelkään uutta ympäristöä ja uusia ihmisiä. en pysty katsomaan toista ihmistä silmiin.tunnen, että minua pistetään neulalla sydämeen. yksinkertaisesti sydämeen koskee ja hengitystiet lukkiutuvat.
olen nyt lukiossa ja pelkään opiskelijoita ja opettajia. en uskalla kysyä mitään tunnilla. en edes pysty kohottamaan päätäni. puhelimessa pystyn puhumaan toiselle mutta kun tavataan niin siitä alkaa ongelmat.
siinä minä mumisen itselleni ja toinen pyytää puhumaan korkealla ja selvällä äänellä. sen jälkeen alan hikoilla koska minun täyttyy toistaa sanat uudestaan. silloin itku on lähellä tai haluan juosta pakoon.
pelkään että minua loukataan tai petetään. pelkään, että minä loukkaan toisia. pelkään satuttavani heitä.
silloin kannan syyllisyyttä niskassani. en halua tuntea syyllisyyttä.
minulla ei ole huono itsetunto. uskon itseeni ja menestyn hyvin koulussa vaikka olen ulkomaalainen. pelkään paljon ihmisiä. vain ihmisiä.
haluan rauhan itselleni ja muille.
Enpä tiedä mistä ujouteni johtuu. En tiedä onko lapsuudessa jotain mikä vaikuttaisi asiaan. Koulussa on vähän kiusattu ei hirveästi.
koulussa ei oo kiusattu, mummo oli ujo.
Aika jänniä eri syitä, olen kuullut niin paljon! Jotkut ovat olleet ujoja lapsena sitten päässeet eroon, jotkut ujompia vanhimmiten, jotkut ujoja jonkin tietyn asian takia, jotkut esittäneet ujoja!
musta tämä kääntyy tämä ujous juttu vähän erikin suuntaan kun siihen että ujoja syrjitään nimittäin kokoajan kuulen useammin jossain `olen ujo, olen ujo` vaikka en mitenkään huomaisi vaikka itsekin olen. tosiaan syitä on monia miksi joku ja miksi kaikissa ei edes näy, joku saattaa olla tosi itsevarma, joku vain nyökyttelevä, joku hiljainen, joku hermostunut, joku välttelevä joku esittävä. mutta sitä myös pidetään jonkun älykkyyden tai karismaattisuuden avaimena, että ujo olisi jotenkin muita parempi, kiinnostavampi, lähes kaikki näyttelijät tai muut taiteilijat sanovat olevansa ujoja vaikka se ei näkyisi, jotkut valehtelee koska jossain sitä pidetään valttina, joistakin se ei näy, kysymyshän on nimenomaan siitä mitä tuntee sisällä, eri asia miten sen osaa huomioida ja kätkeä toisilta. Olin aivan vauvana-3v ujo, sitten joskus 4-14vuotiaana kun muistan omaa elmääni olin todella lähes hullun ulospäinsuuntaunut, narsistinen, yksikertaisesti raivostuttavan vihattava ihminen, oli paha olla joten purin sen käyttätymiselläni ulos, aina on ollut huono itsetunto ja aina ollut kamalan epävarma, kyllä meillä on ujoutta suvussa ja sieltä se ehkä on tullut mutta haluuni olla muuta kun olen on varmasti kasvanut siksi että on kiusattu ja kaikki ongelmat siksi kasvaneet mutta epävarmuuden suuri tunne on minussa persoonassani, mikä ero sitten on todella epävarman ja ujon ihmisen välillä?onko niissä joku ero? olen ujo mutta minun on edelleenkin inhottavaa ja epämiellyttävää ajatella koko asiaa, ei siksi että en pidä ujoudesta, läheisin ystäväni on ujo, samoin perheessä, mutta en halua vain määritellä sitä itseeni, ehkä se on minussa kaapissa. hui.