Noniin.
Olin viikkoa vajaa 18 ja yksi parhaista kavereistani sai mustasukkaisuuskohtauksen poikaystävästään. Kaverini kuvitteli että olisin viemässä häneltä poikaystäväänsä. Tässä asiassa ei ollu päätä eikä häntää, eikä varsinkaan perää. Tappelimme kumminkin asiasta hyvinkin katkerasti.
Seuraavan päivän olin itkeskellyt asiaa ja toiset hyvät ystäväni veivät minut kotibileisiin ja minähän innoistuin juomaan ja tapaamaan siellä erään miehen. Mihen, joka ei todellakaan ollut itse mikään tasapainossa oleva, lähinnä panoja etsivä, epätoivoinen, kovan egon omistava miehen puolikas. Fiksu toisinaan. Reilu 3-vuotta vanhempi kuin minä.
Vietimme viikon sisään illan tai pari ja tulos näkyikin muutaman viikon päästä raskaustestissä. Tulin raskaaksi niin epäotolliseen aikaan kuin voi, mutta sepä ei taida sitä estää, tulin kumminkin.
Mies ei ottanut kantaa oikeastaan mitenkään. Kylillä hän puhui joillekkin vähän mitä sattui, mutta se oli hänen tapansa käsitellä asiaa. Hän ei todellakaan ollut valmis edes katsomaan ultrakuvaa tai oikein tietämään lapsesta mitään. Jälkeen päin kuulin olevani hänelle velkaa ja että pilasin hänen elämän ja ajattelemalla vain häntä ja että elämä oli täysin hänen napansa ympärillä.
Tiesin alusta alkaen että hän oli pahin virheeni. Tunteeni häntä kohtaan olivat lähinnä säälivät ja koska satuin välittämään eräästä toisesta henkilöstä paljon enemmän. Tätä miestä, josta välitin, en voinut oikein unohtaa. Siksi tämä lapsen isä sai minut nauramaan välillä, kaiken sekamelskan keskellä.
Päätin siis kantaa lapsen kohtalosta yksin vastuun. Minun ruumiini, minun vastuu. Kerroin kuitenkin miehelle raskaudesta, vaikka vähän valheellisin tai sanotaan varovaisin keinoin, sillä kuulin hänen olevan väkivaltainen tapaus aina silloin tällöin. Mutta pääasia että hän sai tietää tärkeimmät asiat: olen raskaana ja hän on isä.
Tästä lähteekin sitten hirmuinen miettiminen, pärjäänkö lapsen kanssa yksin, vai en. Perheeni ei ollut lainkaan tukena, sillä heillä on omia tilanteita elämässään. Asuin yksin pienessä, huonokuntoisessa yksiössä ja kävin toista vuotta luokiota. Lapsen isä on hurjan egon omistava ääliö ja tunteeni erästä toista miestä kohtaan ovat valtavan suuret. Mutta palaten tärkeimpään asiaan, eli raskauteen. Ei siis ole isää, eikä tiedossa töitä, ei oikein tukeakaan keneltäkään, luovutus ei tule kysymykseenkään ja tulevaisuus on hyvin sumuisaa. Eikä yh-äidin tie ole se kaikkein halutuin tai helpoin tie niin lapselle kuin äidillekkään. Olin hyvin itkuinen niihin aikoihin ja myös pahoinvointeja.
Siispä varasin abortti ajan, hyvin paniikin vallassa. Varasin sen niin nopeasti kuin mahdollista. Kiusallinen viikko oli odotettava eivätkä asiat edenneet mihinkään.
Niimpä marssin naistentautien polille eräänä maanantai aamuna kalpeana kuin kalkki. Istuiduin sohvalle ja katselin kuin nuoret hyvin meikatut naiset kävelivät ilmekkään värähtämättä huoneeseen. Aikani oli n.30 min myöhässä ja ravasin sen ajan ulkona tupakalla. Vaikka tiesin että sekään pieni solu ei tykännyt siitä ollenkaan. Niimpä päätin mennä vessaan ja silittelin vatsaani ja kuvittelin asioiden olevan toisin. Minulla olisi mies ja koti ja opinnot pidemmällä ja perhe onnessaan puolestani. Kumminkin kun tulin vessasta ulos, todellisuus koitti.
Kävelin takas penkille ja sitten nimeni sanottiin.
Peruskyselyt minulta kysyttiin äänensävyllä, jota vähänkään ei tainut kiinnostaa koko tilanne. Lääkäri oli ulkomaailainen, jollai oli toinen hoitaja mukana. En edes kuullut kaikkia kysymyksiä kuin ajattelin käännellä ja väännellä asioita niin vänkyrälle kuin osasin. Tiesin äitini mielipiteen asiasta ja hän odottikin minua oven ulkopuolella.
Sitten alkoi itse tutkimus. Muistan kaiken olevan kunnossa ja kun itse nostin päätäni nähdäkseni ultrakuvan, rupesin itkemään aivan hillittömästi. Koko kroppani rupesi tärisemään aivan hillittömästi ja koko ultrakuva rupesi tärisemään. Hoitaja tuli kysymään minulta "Miksi itket?". Ikäänkuin se ei olisi ollut itsestäänselvyys.
Tutkimus jätettiin siihen. Tein sen minkä tiesin olevan oikein.
Sitten kaikki oli ohi ja alkoi jälkipuinti. Mikä oli kaikkein pahinta.
Nyt kumminkin tuosta tapauksesta on yli 6kk ja elämä alkaa sujumaan omalla painollaan. Pikku hiljaa pienin askelin. Tapaukseni oli jotenkin niin lapsellinen ja niin "teinimäinen" voisiko sanoa, että itse kadun tyhmyyttäni yli kaiken. En ole lapsen isään enään missään yhteydessä ja näin on parempi. Minä pääsen jatkamaan omaa elämääni ja hän omaansa. Me molemmat saamme varmasti vielä omat perheemme ja tulemme olemaan onnellisia omilla teillämme.
Se lapsi elää muistoissani varmasti aina. Kunhan olen kasvanut ihmisenä ja valmis luomaan ympäristön lapselle, teen sen parhain resurssein mitä minulta löytyy. Kenties vaikka miehen kanssa, jota rakastan.
Olin viikkoa vajaa 18 ja yksi parhaista kavereistani sai mustasukkaisuuskohtauksen poikaystävästään. Kaverini kuvitteli että olisin viemässä häneltä poikaystäväänsä. Tässä asiassa ei ollu päätä eikä häntää, eikä varsinkaan perää. Tappelimme kumminkin asiasta hyvinkin katkerasti.
Seuraavan päivän olin itkeskellyt asiaa ja toiset hyvät ystäväni veivät minut kotibileisiin ja minähän innoistuin juomaan ja tapaamaan siellä erään miehen. Mihen, joka ei todellakaan ollut itse mikään tasapainossa oleva, lähinnä panoja etsivä, epätoivoinen, kovan egon omistava miehen puolikas. Fiksu toisinaan. Reilu 3-vuotta vanhempi kuin minä.
Vietimme viikon sisään illan tai pari ja tulos näkyikin muutaman viikon päästä raskaustestissä. Tulin raskaaksi niin epäotolliseen aikaan kuin voi, mutta sepä ei taida sitä estää, tulin kumminkin.
Mies ei ottanut kantaa oikeastaan mitenkään. Kylillä hän puhui joillekkin vähän mitä sattui, mutta se oli hänen tapansa käsitellä asiaa. Hän ei todellakaan ollut valmis edes katsomaan ultrakuvaa tai oikein tietämään lapsesta mitään. Jälkeen päin kuulin olevani hänelle velkaa ja että pilasin hänen elämän ja ajattelemalla vain häntä ja että elämä oli täysin hänen napansa ympärillä.
Tiesin alusta alkaen että hän oli pahin virheeni. Tunteeni häntä kohtaan olivat lähinnä säälivät ja koska satuin välittämään eräästä toisesta henkilöstä paljon enemmän. Tätä miestä, josta välitin, en voinut oikein unohtaa. Siksi tämä lapsen isä sai minut nauramaan välillä, kaiken sekamelskan keskellä.
Päätin siis kantaa lapsen kohtalosta yksin vastuun. Minun ruumiini, minun vastuu. Kerroin kuitenkin miehelle raskaudesta, vaikka vähän valheellisin tai sanotaan varovaisin keinoin, sillä kuulin hänen olevan väkivaltainen tapaus aina silloin tällöin. Mutta pääasia että hän sai tietää tärkeimmät asiat: olen raskaana ja hän on isä.
Tästä lähteekin sitten hirmuinen miettiminen, pärjäänkö lapsen kanssa yksin, vai en. Perheeni ei ollut lainkaan tukena, sillä heillä on omia tilanteita elämässään. Asuin yksin pienessä, huonokuntoisessa yksiössä ja kävin toista vuotta luokiota. Lapsen isä on hurjan egon omistava ääliö ja tunteeni erästä toista miestä kohtaan ovat valtavan suuret. Mutta palaten tärkeimpään asiaan, eli raskauteen. Ei siis ole isää, eikä tiedossa töitä, ei oikein tukeakaan keneltäkään, luovutus ei tule kysymykseenkään ja tulevaisuus on hyvin sumuisaa. Eikä yh-äidin tie ole se kaikkein halutuin tai helpoin tie niin lapselle kuin äidillekkään. Olin hyvin itkuinen niihin aikoihin ja myös pahoinvointeja.
Siispä varasin abortti ajan, hyvin paniikin vallassa. Varasin sen niin nopeasti kuin mahdollista. Kiusallinen viikko oli odotettava eivätkä asiat edenneet mihinkään.
Niimpä marssin naistentautien polille eräänä maanantai aamuna kalpeana kuin kalkki. Istuiduin sohvalle ja katselin kuin nuoret hyvin meikatut naiset kävelivät ilmekkään värähtämättä huoneeseen. Aikani oli n.30 min myöhässä ja ravasin sen ajan ulkona tupakalla. Vaikka tiesin että sekään pieni solu ei tykännyt siitä ollenkaan. Niimpä päätin mennä vessaan ja silittelin vatsaani ja kuvittelin asioiden olevan toisin. Minulla olisi mies ja koti ja opinnot pidemmällä ja perhe onnessaan puolestani. Kumminkin kun tulin vessasta ulos, todellisuus koitti.
Kävelin takas penkille ja sitten nimeni sanottiin.
Peruskyselyt minulta kysyttiin äänensävyllä, jota vähänkään ei tainut kiinnostaa koko tilanne. Lääkäri oli ulkomaailainen, jollai oli toinen hoitaja mukana. En edes kuullut kaikkia kysymyksiä kuin ajattelin käännellä ja väännellä asioita niin vänkyrälle kuin osasin. Tiesin äitini mielipiteen asiasta ja hän odottikin minua oven ulkopuolella.
Sitten alkoi itse tutkimus. Muistan kaiken olevan kunnossa ja kun itse nostin päätäni nähdäkseni ultrakuvan, rupesin itkemään aivan hillittömästi. Koko kroppani rupesi tärisemään aivan hillittömästi ja koko ultrakuva rupesi tärisemään. Hoitaja tuli kysymään minulta "Miksi itket?". Ikäänkuin se ei olisi ollut itsestäänselvyys.
Tutkimus jätettiin siihen. Tein sen minkä tiesin olevan oikein.
Sitten kaikki oli ohi ja alkoi jälkipuinti. Mikä oli kaikkein pahinta.
Nyt kumminkin tuosta tapauksesta on yli 6kk ja elämä alkaa sujumaan omalla painollaan. Pikku hiljaa pienin askelin. Tapaukseni oli jotenkin niin lapsellinen ja niin "teinimäinen" voisiko sanoa, että itse kadun tyhmyyttäni yli kaiken. En ole lapsen isään enään missään yhteydessä ja näin on parempi. Minä pääsen jatkamaan omaa elämääni ja hän omaansa. Me molemmat saamme varmasti vielä omat perheemme ja tulemme olemaan onnellisia omilla teillämme.
Se lapsi elää muistoissani varmasti aina. Kunhan olen kasvanut ihmisenä ja valmis luomaan ympäristön lapselle, teen sen parhain resurssein mitä minulta löytyy. Kenties vaikka miehen kanssa, jota rakastan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.