Olen elänyt mieheni kanssa pian kahdeksan vuotta ja meillä on pari yhteistä lastakin. Mies on yleisestiottaen mukava tyyppi, hyvä puhumaan ja tutustuu helposti ihmisiin. Hän on välillä tosi reilu ja saattaa tarjota porukalle baarissa kierroksen. Ei pyri käyttämään ihmisiä hyväkseen tai muutenkaan tietoisesti koita alistaa ketään.
Kuitenkin usein tuntuu että hän on sokea toisten ihmisten tunteille. Jonkinlainen "syvällisempi puoli" puuttuu eikä hän kykene näkemään asioissa toista puolta. Aivan kuin ihmiset ja eläimet olisivat hänelle jonkinlaisia yksiulotteisia esineitä, mukaanlukien oma perhe. Surullisissa tilanteissa hänellä on vain oma suru eikä kykene lohduttamaan toista (esimerkiksi vanhempani kuoltua tai saatuani keskenmenon) ja lasten kanssa leikkissä hän ei pysty näkemään missä lapsella menee riemunkiljahdusten ja epämukavuuden raja.
Samanlainen tilanne tulee myös siinä miten hän puhuu toisista ihmisistä, hän ei vaan huomaa miten överiksi joskus saattaa mennä toisten loukkaaminen. Hän ei näe siinä itse mitään pahaa että sanoo minua "saatanan ämmäksi", mutta jos sanoisin vastaavaa hänelle niin suuttuisi varmasti. Hänen sanomanaan se on leikkiä ja vaikka olen joka ikinen kerta huomauttanut etten pidä siitä ja tulee paha mieli niin satunnaiset ajattelemattomat päänaukomiset eivät ole vähentyneet tai loppuneet. Samantyylistä saattaa sanoa lapsillekin tai muuten arvostella heitä heidän kuultensa. En usko että haluaa tahallaan pahoittaa mieltä, mutta tuntuu että tunne-elämästä puuttuu kyky eläytyä. Kuitenkin sanoo rakastavansa perhettä (jos sitä häneltä kysyy), tekee työtä aineellisen hyvinvointimme eteen eikä muutenkaan mitenkään tyrannisoi muita. Usein häneltä tuntuu puuttuvat myös mielipiteet asioista jotka eivät koske häntä ja tahtipuikon heiluttaminen turhauttaa minua välillä hyvin paljon.
On päiviä jolloin eletään miehen mielialojen mukaan koska omaa pahaa tuultaan hän ei osaa peittää vaan kaikki saavat tuta murjotusta ja piikittelyä. Hyvänä päivänä on iloinen ja ihanaa seuraa, välillä tuntuu kuin hän olisi mielentiloineen yksi iso lapsi jota hoidan kahden pienemmän ohella. Monet yhteiset sovitut asiat eivät pysy päässä vaikka ne olisivat tarpeellisia ja siksi onkin saattanut joutua lähtemään esim. kesken päivän töistä kun on ollut jokin tärkeä juttu joka oli unohtunut. Eli näitä unohduksiakaan ei tee tahallaan, tuntuu vain ettei osaa elää muiden elämää, ainoastaan omaansa. Jos en sano erikseen illalla että pojalla on päiväkotipäivä (lukee kalenterissa) niin se unohtuu sitten. Aina kaikista yhteisistä asioista joutuu huolehtimaan vaikka esimerkiksi omat laskut, lainanhoito ja monet muut "hänen juttunsa" sujuvat tarkasti ja täsmällisesti.
Miehelle on turha suuttua, mykkäkoulu kestää tasan niin kauan kuin itse jaksan, 5 päivää on ennätys.
Rakastan häntä ja jaksan kyllä vielä hänen kanssaan, mutta haluaisin ymmärtää paremmin mistä tässä on kyse, voiko asioille tehdä mitään (vähän epäilen) vai täytyykö vain jatkaa opettelua kuinka parhaiten elää näiden asioiden kanssa. Ehkä kommunikointikin olisi helpompaa jos tietäisi vähän mistä on kyse.
Ajatuksia ja vertaistukea olen siis hakemassa, ei mitään sen kummempaa.
Kuitenkin usein tuntuu että hän on sokea toisten ihmisten tunteille. Jonkinlainen "syvällisempi puoli" puuttuu eikä hän kykene näkemään asioissa toista puolta. Aivan kuin ihmiset ja eläimet olisivat hänelle jonkinlaisia yksiulotteisia esineitä, mukaanlukien oma perhe. Surullisissa tilanteissa hänellä on vain oma suru eikä kykene lohduttamaan toista (esimerkiksi vanhempani kuoltua tai saatuani keskenmenon) ja lasten kanssa leikkissä hän ei pysty näkemään missä lapsella menee riemunkiljahdusten ja epämukavuuden raja.
Samanlainen tilanne tulee myös siinä miten hän puhuu toisista ihmisistä, hän ei vaan huomaa miten överiksi joskus saattaa mennä toisten loukkaaminen. Hän ei näe siinä itse mitään pahaa että sanoo minua "saatanan ämmäksi", mutta jos sanoisin vastaavaa hänelle niin suuttuisi varmasti. Hänen sanomanaan se on leikkiä ja vaikka olen joka ikinen kerta huomauttanut etten pidä siitä ja tulee paha mieli niin satunnaiset ajattelemattomat päänaukomiset eivät ole vähentyneet tai loppuneet. Samantyylistä saattaa sanoa lapsillekin tai muuten arvostella heitä heidän kuultensa. En usko että haluaa tahallaan pahoittaa mieltä, mutta tuntuu että tunne-elämästä puuttuu kyky eläytyä. Kuitenkin sanoo rakastavansa perhettä (jos sitä häneltä kysyy), tekee työtä aineellisen hyvinvointimme eteen eikä muutenkaan mitenkään tyrannisoi muita. Usein häneltä tuntuu puuttuvat myös mielipiteet asioista jotka eivät koske häntä ja tahtipuikon heiluttaminen turhauttaa minua välillä hyvin paljon.
On päiviä jolloin eletään miehen mielialojen mukaan koska omaa pahaa tuultaan hän ei osaa peittää vaan kaikki saavat tuta murjotusta ja piikittelyä. Hyvänä päivänä on iloinen ja ihanaa seuraa, välillä tuntuu kuin hän olisi mielentiloineen yksi iso lapsi jota hoidan kahden pienemmän ohella. Monet yhteiset sovitut asiat eivät pysy päässä vaikka ne olisivat tarpeellisia ja siksi onkin saattanut joutua lähtemään esim. kesken päivän töistä kun on ollut jokin tärkeä juttu joka oli unohtunut. Eli näitä unohduksiakaan ei tee tahallaan, tuntuu vain ettei osaa elää muiden elämää, ainoastaan omaansa. Jos en sano erikseen illalla että pojalla on päiväkotipäivä (lukee kalenterissa) niin se unohtuu sitten. Aina kaikista yhteisistä asioista joutuu huolehtimaan vaikka esimerkiksi omat laskut, lainanhoito ja monet muut "hänen juttunsa" sujuvat tarkasti ja täsmällisesti.
Miehelle on turha suuttua, mykkäkoulu kestää tasan niin kauan kuin itse jaksan, 5 päivää on ennätys.
Rakastan häntä ja jaksan kyllä vielä hänen kanssaan, mutta haluaisin ymmärtää paremmin mistä tässä on kyse, voiko asioille tehdä mitään (vähän epäilen) vai täytyykö vain jatkaa opettelua kuinka parhaiten elää näiden asioiden kanssa. Ehkä kommunikointikin olisi helpompaa jos tietäisi vähän mistä on kyse.
Ajatuksia ja vertaistukea olen siis hakemassa, ei mitään sen kummempaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyseessä on nimenomaan narsisti, mutta ei psykopaatti.
vaan hänellä erittäin todennäköisesti epävakaa persoonallisuushäiriö (rajatilahäiriö). Oman mieheni käytöksen johdosta olen nyt alkanut perehtyä kyseiseen häiriöön paremmin, ja kuulostaa juuri epävakaalta. Googlaamalla löytyy jonkin verran lisätietoa, tai paljonkin jos ymmärrät englantia: googlaa "borderline personality" tai BPD.
Kuulostaa kuin isältäni, joka on oman "diagnoosini" mukaan ainakin täysnarisisti, varmaan jotain muitakin persoonallisuushäiriöitä häneltä löytyy. Isäni kuulostaa kirjoituksesi perusteella tosin astetta pahemmalta tapaukselta. Eipä ole vuosien saatossa miksikään muuttunut. Sama paskiainen edelleen. Ei välitä muiden tunteista, muiden asiosta tai yhtään mistään muusta kuin itsestään. Ei ymmärrä tehneensä väärin ja ei siten esim. koskaan ole pyytänyt anteeksi keneltäkään, vaikka on hyvin hyvin usein käyttäynyt normaalin ihmisen mielestä törkeästi. Äitiäni nimitti kanssa aina suuttuessaan ja puhetyyli häntäkin kohtaan ajoittain todella törkeä. Myös omaa äitiään kohtaan hänen käytöksensä on uskomattoman välinpitämätöntä.
Tämän viestin pointti on siis se, että jos miehesi käytös käy sietämättömäksi, jätä hänet. Isäni ongelmat ovat jättäneet jäljen varmasti kaikkiin meihin lapsiinkin, mutta eniten olen surullinen äitini puolesta. Hän on käytännössä täysin päinvastainen ihminen kuin isäni ja olisi ansainnut huomattavasti parempaa. Hänen olisi pitänyt jättää isäni aikoja sitten ja jatkaa elämäänsä. Eikä kannata ajatella seuraavilla tavoilla "ei se ole hänen syynsä, hän on vain synnynnäisesti häiriöitynyt", "en voi enää jättää häntä, onhan meillä lapsiakin", "hän voi muuttua". Oman kokemukseni mukaan tuollaiset ihmiset eivät muutu, koska he eivät tiedosta olevansa mitenkään häiriöityneitä ja siten heitä ei kiinnosta muuttua. Päätös on sinun ja en tiedä kaikkia faktoja. Sanon kuitenkin, että ei se lapsillekaan kivaa ollut minun isäni tapauksessa katsoa sellaista henkilöä päivästä toiseen.