Olen 27v mies, olen niin yksin, olen haaveillut siitä että jonakin aamuna heräisin oma rakas vierellä. Saisin sanoa rakastavani häntä, en ole ikinä edes seurustellut. Olen niin ujo, olen niin lukossa naisten kanssa, en varmasti ikinä pysty löytämään rakkautta. En jaksa enää, koko aamun olen vain maannut sängyssä ja itkenyt, miettinyt miksi mun pitää olla tälläinen. Kun olin lapsi, äiti sairastui skitsofreniaan. Ei ollut kiva lapsuus. Ehkä sen takia en pysty luomaan suhdetta naiseen. Olen niin sulkeutunut. Voi hyvä luoja mä en tiedä mitä mä teen. Kuolema pyörii koko ajan mielessä. Ei ihmistä ole luotu elämään yksin. Katselin tuossa elokuvan, Seven pounds.. siinä will smith pelasti seitsemän ihmisen elämän. Viimeiset kaksi elämää hän pelasti tappamalla itsensä, luovutti sydämensä ja silmänsä. Mietein että jos vaan täyttäisi elintenluovutuspaperit ja viiltäisi kurkun auki sairaalan pihalla. Saisin kenties edes jotain hyvää aikaan tässä elämässä. Vittu kun saisi edes kerran olla onnellinen.. elämässä ei ole vaan mitään sisältöä, ainoastaan työ, viina ja elokuvat. Nyt olen vajonnut todella alas, ensimmäistä kertaa itkin tällä viikolla töissäkin. Kyyneleet vaan alkoivat valumaan, en voinut mitään. Mikään ei enää kiinnosta,ei mikään. Jotkut voivat ajatella että itsemurha on pelkurin, itsekkään ihmisen ratkaisu. Mä en näe asiaa niin. Miksi pitäisi elää, olla surullinen koko elämänsä vain sen takia etteivät muut ihmiset joutuisi kärsimään?? Viimeinekin kaveri alkoi juuri seurustella, muut ovat jo menossa naimisiin, osalle on tulossa lapsia.. asioita, joista voin vain haaveilla. Olen niin kateellinen kavereilleni, toki olen onnellinen heidän puolestaan. Huomenna taas töihin, töistä kotiin makaamaan sohvalle ja katsomaan televisiota, itkemään. Siinä on jokapäiväinen ohjelmani ensi viikoksi. Olen vaan niin väsynyt. En enää tiedä mitä tehdä, miten paljon antaisinkaan jos saisin edes pienen hetken ajan tietää miltä tuntuu olla onnellinen. Läheiset eivät tiedä olostani mitään, en osaa kertoa tunteistani. Olen kasvattanut kovan ulkokuoren. Kaikki kai luulevat että olen onnellinen. En ole, jos uskaltaisin, tappaisin itseni välittömästi. Ehkä se päivä ei ole tänään, mutta tiedän sen päivän olevan todella lähellä.
en kestä enää..
seven pounds
41930
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Melkein kuin itse olisin kirjoittanut ylläolevan tekstin pääpiirteittäin. Olen hieman nuorempi mutta melkolailla samassa tilanteessa. Itse olen tosin alkanut näkemään maailman ja tilanteeni niin että mielessä on jonkinlaisia kostoajatuksia maailmaa kohtaan eikä niinkään että voisin enää mitään hyvää saada aikaan..
Mä en näe syytä kostaa, en vaan enää ymmärrä tätä maailmaa. Mä haluaisin tehdä hyvää.. niin että edes joku ajattelisi lämmöllä. Ei tässä nyt muutakaan, hain korin kaljaa, makaan sängyllä ja ryyppään. Paranee mieliala edes hetkeksi.
niin, tuntuu siltä että olet sairastunut masennukseen. Se on sairaus muiden joukossa. Sinulla näyttää olevan perinnöllinen taipumuskin sairastua. Se tarkoittaa sitä että on aika mennä lääkäriin ja saada apua. Sitä on saatavilla. Terapia ja lääkkeet auttavat ,usko pois! Älä jää sinne sohvalle vaan ota puhelin ja varaa aika tavalliseen terv.keskukseen. Kun menet, kerro kaikki, siis kerrot juuri sen kuinka paha olo sulla on. Pyydä lähete mielenterveystoimistoon. Älä odota tuloksia heti, odota vähitellen paranevaa oloa. Kamppailen itse masennuksen kanssa ja tiedän kuinka mustaa kaikki voi olla. Kuitenkaan elämä ei oikeasti ole niin mustaa, sairaus saa sen tuntumaan siltä. Kun mielesi paranee, uskon että myös muut asiat ,esim.ystävän löytyminen tulee helpommaksi. Onhan tämä nettikin paikka jossa voi jutella ja tutustua ihmisiin. Voimia sulle ja ihan oikeasti ,lähde avun hakemisen tielle.
Kyllähän mä sen tiedän että apua pitäisi hakea, ei vaan jaksa, ei kiinnosta enää. En usko että miatään terapiasta olisi apua edes, en osaa puhua asioistani. Vaatii niin kauan että osaan luottaa. Tuntuu ettei elämällä ole mitään merkitystä. Kyllä mulla kavereita on, ja sisaruksia joiden kanssa olen paljon tekemisissä. Juuri äsken veli pyysi mukaansa rannalle.. ei kiinnosta, mielummin makaan yksin sängyllä, juon kaljaa. En tahdo tehdä enäö mitään. Kaikki tuntuu turhalta. Ihme että töihin olen edes jaksanut vielä mennä. Diapamia tossa olis täysi aski kaapissa, jospa vaan heittäis sen naamariin tässö samalla. Tuskin siitä henki lähtee, mutta ehkä ainakin saa edes keinotekoisesti tietää mitä onni on.. kai se viinan kanssa niin toimisi, en tiedä.. paljon on ihmisiä ympärillä, kuitenkin olen niin yksin. Ei kavereilla tee mitään jos ei ole sitä toista puoliskoa vierellä. Elämä kulkee paikallaan. Kaikki muut tosiaan siirtyvät eteenpäin. Jos mietin millaista elämäni on viiden vuoden päästä, todennäköisesti makaan silloinkin surullisena sohvalla.. miksi tälläistä pitäisi jatkaa? Pahalta on tuntunut jo pitkään, mutta tämä aamu vie kyllä ylivoimaisesti voiton kaikesta..
Tuntuu, että olet vakavasti masentunut. Toivon että rohkaistuisit hakemaan apua oloosi ennen kuin itsemurha-ajatukset valtaavat mielen. Jos et voi puhua läheisillesi, niin varaisit ajan vaikka terveyskeskuksesta lääkäriltä, psykologilta tms. Minulla on ollut vakava masennus ja tiedän, millaisessa pohjamudassa ajatukset voivat käydä. Siihen ei kannata missään nimessä jäädä. Vaikka kukaan ei tuntuisi välittävän niin täytyy itse välittää itsestään sen verran, että hakee apua. Varmasti sinäkin muistat aikoja, jolloin olit onnellisempi. Kannattaa pitää ne mielessä ja taistella oman itsensä puolesta.
Niin kuin joku aiemmin sanoi, sinulla on hyvä tilanne sikäli, että olet töissä. Se on myös hyvä asia, että pystyt itkemään (vaikkakaan se olotila ei ole mukava millään tavalla), koska masentuneena voi mennä kyky itkeäkin. Vaikuttaa, että pystyt suremaan ja se on hyvä lähtökohta avun hakemiseen.
"Olen niin ujo, olen niin lukossa naisten kanssa, en varmasti ikinä pysty löytämään rakkautta." On totta että seurustelemattomalla ihmisellä nämä ajatukset iän myötä vahvistuvat. Mutta tässä, niin kuin monessa muussakin masentuneessa ajatuksessa, ei aina ole perää. Elämä voi tuntua sujuvan jonkin kaavan mukaan, mutta oikeasti sattumalla on myös suuri osuus - ennakoimattomilla asioilla. Joku voi vain kävellä elämääsi, esim. kassajonossa edelläsi oleva pudottaa jonkin tavaran ja sinä annat sen hänelle. Siitä voi lähteä syntymään jotain.
"Vaatii niin kauan että osaan luottaa." Kun malttaisit odottaa. Joku sanoikin tuossa, että ei kannata odottaa tuloksia heti. Niin myös tässä kannattaa antaa itselle se aika, minkä asia vaatii. No hurry.
"Ei kavereilla tee mitään jos ei ole sitä toista puoliskoa vierellä." En ihan allekirjoittaisi tätä. Puolison kanssakin voi olla omat ongelmansa, joista me seurustelemattomat emme aina tiedä. Silloin kaveri voi olla kultaa kalliimpi. Itse huomaan joskus kokemattomana glorifioivani seurustelusuhdetta asiana, joka pelastaa tai puuttuessaan mitätöi kaiken. Mutta ei kai se ihan niin ole.
"Kaikki muut tosiaan siirtyvät eteenpäin." Ei kenenkään elämä ole jatkuvaa nousukäyrää. Sitä paitsi menestyminen tämän maailman maallisilla standardeilla, tai statussymboleilla, jollainen myös parisuhde voi joillekin olla, ei kerro vielä henkisestä kehityksestä mitään. Ja se kai on tärkeintä.
Jos hakiskin apua, niin mitä sitten? Ei se poista perusongelmaa eli parisuhteen puutetta ja sosiaalisen elämän onnettomuutta. Mitä hyödyttää olla hymy perseessä yksin? Ihan samaa käyn läpi kun sinäkin ja olen itseasiassa lähes saman ikäinen. Itsehoitokeinotkin olivat aiemmin hyvin pitkälti samat. Sai sillä juopottelulla ainakin vähän poistettua sitä piinaa. Tämän lisäksi olen kokeillut kaikkea muuta lääkettä tähän tautiin, tuloksetta. Ei minua oikeastaan haittaa se että olen yksin, minua haittaa se että en voi tietoisesti valita sitä olenko yksin vai parisuhteessa, niinkuin naiset voivat.
No, en mä nyt sanois että välttämättä naisilla se elämä on sen helpompaa. Toki naisten on ehkä helpompi löytää se seurustelu kumppani. En tiedä. Itsessähän se vika on,niin asian näen, eikä siinä paljon muiden syyttely auta. Ehkä naiset kokee yksinäisyyden eri tavalla. Nainen parisuhteessa voi olla todella yksinäinen. Mies parisuhteessa sitä ehkä on harvemmin, mutta en tosiaan tiedä. Sosiaalisia taitoja löytyy miesten kanssa, naisten kanssa todella vähän. Siinä olet täysin oikeassa ertä raskaimmaksi olossa tekee se, ettei itse saa tehdä sitä valintaa onko parisuhteessa vai yksin. Omat kyvyt eivät anna sitä mahdollisuutta.
"Se tarkoittaa sitä että on aika mennä lääkäriin ja saada apua. Sitä on saatavilla. Terapia ja lääkkeet auttavat ,usko pois"
Jos haet "apua" ota terapiaa mutta ole varovainen noiden nappien kanssa. Lääkärit ovat lääkefirmojen kumileimasimia. Toki hyviä ihmisiä heidänkin joukostaan löytyy mutta he tekevät vain "työtään".
Katoppa sellainen dokkari netistä kuin generation rx.
Oma isäni tappoi itsensä heti saatuaan uusia upeita masennuslääkkeitä. Käveli metsään ja veti itsensä hirteen. Sitten perheen voimin tuli metsästä etsittyä vesisateessa. (Oli vielä" hoidossa" joskus tunttuu että saatto) ja lääkäri päästi sähköshokin ja lääkepöhnän vaikutuksen alaisena yksin metsään kävelemään...No tämä YLilääkäri jopa ehkä ylijumala myöntyikin sanomaan että taisi olla väärät napit....Kemikaalit tuhoavat hitaasti mutta varmasti.
Kukaan ei tiedä masennuslääkeiden pitkäaikaiskäytön seurauksia! Ainakin impotenssi on varma jos käytät tarpeeksi kauan! Tuostahan natsien lääkärit unelmoivat.mengele.. Tehdä kemiallinen kastraatio ja aivotoiminnan saattaminen putkiaivoisempaan ajatteluun. Natsit laittoivat fluoria juomaveteen tehdäkseen ihmistä tyhmempiä samaa kuraa jengi vetää hammastahnoissa ja jenkit tunkevat sitä myös juomavesiinsä. Eräs tutkija sanoi että natsit eivät kadonneet vaan heidät evakoitiin amerikkaan. Sieltä tulee kaikki hoitosuositukset suomen lääkäreille ja niitä noudatetaan kirjaimellisesti ja amerikoissa koulu ampujat kuin myös suomessa kaikki olivat.......... mielialalääkityksellä!!!! Mitä ne taas aiheuttivatkaan sivuoireina.....
Tehdään viimeisistä ajattelevista herkkien tunteiden omaavista ihmisistä vihannesosastoa. Juuri tuota nuo suoraan sanottuna paskat aiheuttavat. Sanon sinulle ja muille kavereille. Olen itse 29v mies ja kokenut nämä kaikki kantapään kautta. Haluan sanoa teille kaikille masentuneille että olette oikeasti arvokkaita ja ehkä arvokkainta mitä on jäljellä ihmisyydestä. Meinaan te reagoitte kaikkeen ympärillänne herkemmin kuin muut.Teillä on tunteet jäljellä ja niilläkin on tarkoitus. Tuhon ja masennuksen mustasta tuhkasta voi nousta vielä komea valkoinen lintu mikäli itse ymmärtää masennuksensa syvemmän merkityksen. Uskon että te heijastatte yhteiskunnan tilaa. Arvot ovat raaistuneet työe´lämässä ja sen ulkopuolella.
Minä melkein tapoin kaksi ihmistä noiden tunteettomaksi robotiksi tekevien "lääkkeiden" vaikutuksen alaisena joita sain masennukseen. Lääkäri vielä sanoi kymmenen vuotta sitten että viinaakin voi juoda ihan reippaasti näiden kanssa ja mitään sivuvaikutuksia ole havaittu....
Tällä hetkellä en käytä mitään lääkefirman myrkkyjä ja olo on siedettävä. On tyttöýstävä kämppä, ruokaa. netti. Ystäviäkin on muutama.
Koittakaa myös syödä luonnonmukaista ruokaa ja kokemuksesta voin kertoa että kroppanne voi aluksi oudoksua puhdasta ruokaa koska "normaali ruoka" on täynnä lisäaineita joista voit pitkäaikaisen käytön jälkeen saada vietoitusoireita samallalailla kuin huumeistakin.
Sitten toiseksi on olemassa luonnonlääkkeet.
yksi toimiva on lääkekannabis. jos se on tehty luonnunmukaisesti. Ja tietyllä lajikkeilla on suuri lääkepotentiaali.
Kaikki ihmisen keksimä on suurelta osalta paskaa. Siihen mihin ihminen koskettaa muuttuu kullasta monesti paskaksi. aamen.
Kuullostaa että olet hieman masentunut, kun et ole löytänyt seurustelukumppania. Mulla oli tuo sama tilanne tuossa iässä. Monet ovat lässyttäneet, että ensin tulee rakastaa itseään ja sitten vasta joku nainen voi rakastaa sinua... Tämä on aika julmaa. Heikkoa miestä voi vain Jeesus rakastaa, mutta me emme tässä tilanteessa kaipaa kenenkään 2000 vuotta sitten kuolleen hipin rakkautta!
Se vaan menee niin tässä luonnossa. Katso millaiset miehet pärjäävät naismarkkinoilla. Eihän luonnossakaan ujot koiraslinnut pärjää soidinmenoissa. Vähäisen lisääntymisvietin omaavat yksilöt keskittyvät syömiseen ja elävät muuten normaalia elämää. Tietenkin meillä ihmisillä on erilainen tunne-elämä ja tarve tulla rakastetuksi.
Ole kuitenkin varovainen sen juopottelun kanssa. Se on huono lääke masennukseen, koska se pienentää jo entisestään alhaista serotoniinitasoa. Mä join päiväkaffeet ja söin suklaatuutin. Lähden pian illaksi tuonne kauniiseen kesäiltaan nauttimaan. Ennen minäkin olin surullinen. Otan vielä toisen puolikkaan Oxaminia ja ilta menee varmaan hyvin, vaikka tokihan siellä näkyy onnea, iloa ja rakkautta. Keskityn vain omaan hyvään pössikseeni, kuten kaikki muutkin tekevät. Jotkut siihen onneen tuntuvat tarvitsevan toisen ihmisen, toiset löytävät euforian yksinkin. Tsemppiä!
toi viimonen lause, et voi löytää euforian yksin. Tosin tuntuu epäreilulta, että jotekut ei oo saanu seurustella ollenkaan elämänsä aikana. Siks musta aloittajan viesti on hieman pahempi tilanne kuin esim. mulla.. Viis vuotta oon halannut tyynyjä, mutta nekin on parempia kuin väkivaltainen tai hyväksikäyttävä suhde. Onneks on toi lemmikki.
Tyynyt on mullekin tutuiksi tullut, mä tahtoisin kokea ne parisuhteen vastoinkäymisetkin. Niistäkin olisin varmasti onnellinen, en toki tuollaista väkivaltaa tai hyväksikäyttöä tahdo kokea. Mutta ilmeisesti oletkin nainen, miehethän noihin yleisemmin syyllistyvät. Uskon kuitenkin että olet varmasti edes hetken ollut onnellinen parisuhteessa? Multa se ilo puuttuu.. pelkäön eten sitä koskaan evdi kokeakaan..
Totta kai olen ollut onnellinen parisuhteessa. Rakastuminen ja rakastaminen ovat auvoisimpia olotiloja joihin ihminen saa etuoikeuden ainakin muutaman kerran elämänsä aikana. Oletko kooskaan ollut ihastunut kehenkään? Oletko uskaltanut paljastaa tuntesi kohteelle? Aikaa ei ole hukattavaksi, vaikka keksinkin aina sijaistoimintoja aikaa tappamaan.
Olen ollut ihastunut muutamia kertoja.. en ole saanut mitään sanottua. Viimeisemmäks juuri yhteen työkaveriin, joka on myös aika ujo. Hirmu paljon hänestä pidin ja joka päivä teki asiasta mieli sanoa. Yritin ajoittaa kahvitauotkin samaan aikaan ja miettiä miten uskaltaisin kertoa asiasta. Siinähän sitä taas sitten ollaan. En saanut suutani auki ja nyt hän seurustelee toisen työkaverini kanssa. Mun on todella vaikea puhua tunteistani. Juuri viikko sitten toinen isoveli sanoi minulle ettei hän tiedä minusta mitään muuta kuin työpaikan, asuinpaikan ja muutamia kavereita. Kun en ikinä puhu asioistani. En osaa, jotenkin en edes kai uskallakkaan.
...suhun sais rohkeutta? Ymmärrän hyvin kun tota yksinäisyyttä on kestänyt NIIN KAUAN. Rimakauhu tulee jo pienemmästäkin. Mä en aktiivisesti etsi ketää ja toisaalta en toivokaan, että joku ottaisi yhteyttä. Pubista löydetty kumppani monta kertaa jää pubiasiakkaaksi suhteen jälkeenkin. 1 illan jutuista voi jäädä ihana tunnelma tai sit paskanmaku suuhun. Sun ikäset juoksee vielä paljon ravinteleissa....yks sukupuolineutraali harrastus olisi jooga, jos asut hieman suuremmallakin paikkakunnalla...
Eipä kauheasti mitkään harrastukset sytytä, hyvä kun töihin viitsii mennä.. mulla on ollut paljon aikaa miettiä asioita iltaisin. Ja tiedän kyllä että jotain pitäisi tehdä että saisi elämän halun takaisin. Mulla on läheisimmille ihmisille jo kirjeet kirjoitettuna.. on kaapissa nimet päällä odottamassa. Ollut jo pitkään. Olen vaan niin nyhverö etten ole uskaltanut lähteä täältä. Ehkä en edes halua, vaikea selittää, välillä on niin ihania päiviä. Huonot päivät vaan tuntuvat lisääntyvän viikko viikolta.. se kai vähän huolestuttaa. Se vie mua kai kohti väistämätöntä. Ehkä tää elämä ei vaan ole mua varten, tai mä, tätä elämää varten ihan miten vaan.
Asiasi ovat vielä hyvällä mallilla kun pystyt itkemään ja tietenkin käymään töissä.
Oletkos mistä päin? Jos tahdot jutella luottamuksellisesti vaikka sähköpostin kautta niin sopii minulle.
Minun äidilläni oli paljon narsistisia piirteitä eli lapsuus oli vaikea. Olen käynyt terapiassa kolme vuotta ja käsitellyt menneisyyden asiat mutta tahtoisin jonkun jonka kanssa voisi jutella asioista kunnolla, enkä kaipaa pinnallisia ihmissuhteita.
Pinnalliset ihmissuhteet ovat ainoat mitä voi saada
Aijaa, onko? No mene sitten iskemään niitä naisia/miehiä sieltä baarista :)
voi kuulkaa. Vuosikymmenien masennuskokemuksen jälkeen voin sanoa, ettei tästä mitään parannuskeinoa ole. Jotenkin masennuksen kanssa on opittava elämään. Itsari on omassa mielessäkin ajoittain pyörinyt..mutta jotenkin haluan sinnitellä elämässä silti. Ja välilä on parempia päiviä/jaksoja - mikä on hyvä tietää syvimmän depression aikana. Ja olen tavallaan ylpeä itsestäni kun vielä keski-ikäisenä olen täällä hengissä vaikka helppoa ei ole (ollut).
Älä ihmettele osoitetta, kunhan jonkun keksein.. olen lounais suomesta. Tarkemmin en tässä tahdo kertoa. Oli helpottunut olo, join aika paljon tänään.. ei pitäisi, niin tein. Kävin tuttava pariskunnan luona kylässä kun pyysivät.. juotiin muutama olut ja oli ihan mukavaa. Kotiin kävely matka oli aika tuskainen, kävelin todella hitaasti. Mitä täällä, taas surettaa niin pirusti. Huomenna varmasti enemmän. Kiitos viinan. Mutta olipahan edes hetken hyvä mieli. Muutkin saa mailata. [email protected]
paskapuhetta. uskotko oikeasti näin? aika traagistakin.
Moi :) Toivottavasti parempi päivä tänään! Siis minulle on käynyt kerran ihan samalla tavalla kuin sinulle, " kävin itkemään töissä. Kyyneleet vaan alkoivat valumaan solkenaan, enkä voinut mitään". Sen verran onneksi sain toimittua et puuteroin naamani livahtaakseni pihalle ja ajoin suoraan yksityisääkärin vastaanotolle. Kun lääkäri kysyi mikä vaivaa, ne saanut sanottua sanaakaan vaan kävin vuolaasti valuttamaan kuinka monta prosenttia ihmisessä on vettä.
Siinä nenäliinavuorten kertyessä ja nyyhkiessä lääkäri totesi keskivaikean masennuksen ja sain ainoan lääkekuurini minkä olen koskaan syönyt. Sain sairaslomaa jota lääkäri piti ehdottoman tärkeänä ja muuna suosituksena ympäristön vaihdosta tai jotain täysin uutta harrastusta. Pääsin ainakin pahimmasta yli. Ei ole epäilystäkään, ettetkö sinäkin tarvitsisi nyt apuja. Käy yksityislääkärillä, niin saat hoidettua asian helpommin.
Ja sitten noin oikeesti, ei 27 mies ole mikään maailmanloppu, vaikka naisilla se sama ongelma ihan tikittää. Mutta sinun kannattaa kysyä apua erityisesti tuohon ujouteesi jotta saat pahimman esteen raivattua tieltäsi. Tai mites jos menisit mukaan vaikka johonkin vapaajan teatteriryhmään, niin oppisit näyttelemään rohkeaa(heh, kauhee ehdotus. Itse en menisi ikuna sellaiseen :) Mutta esitäthän jo nyt onnellisempaa kuin olet ja teet kovasti töitä sen eteen :)
Päivänjatkoja sinulle :)
Onhan tää ollut jo vähän leppoisampi päivä. Kävin tuossa aamusella kaverin kanssa rannalla kävelyllä. Ihan kiva fiilis. Oikein yllätyin että eds viitsein lähteä kun kaveri pyysi. Normisti en lähde oikeen mihinkään. Noh, empä ole ainakaan itkenyt vielä tänään.. :) joten kai tämä hyvä päivä on..vielä. mulla on työnä sellainen joka vaatii aika paljon sosiaalisuutta. Pärjään siinä. Mihinkään teattereihin mua on mahdoton saada. Sinne näyttämön puolelle ainakaan. Kyllä mä aikanaan kävin lääkärille puhumassa ujoudesta ja siitä miten kovasti jännitän. Kirjoitti diapamia ja beettasalpaajia. Sanoi auttavan jännitykseen. Empä ole niitä kyllä montaa kertaa käyttänyt, ei ollut mainittavampaa vaikutusta. Lääkäri ohjeisti että pitäisi peilin edessä kehua itseään.. mutta ajatuskin tuntuu niin typerältä että huhhuh.. hyvät päivät on mulla ihan hyviä, huonot taas niin huonoja että oksat pois. Mieliala voi muuttua ihan hetkessä suuntaan tai toiseen. Nyt ei ole mitään mielenkiintoa kuolemaa kohtaan. Tunnin päästä voi olla ettei mikään muu mielessä pyörikkään. Kummallinen tämä ihmisen pääkoppa..
..on samalainen päänuppi. Voi niksahtaa hetkessä tilasta toiseen. Pahimmillaan useita kertoja päivässä. Joskus pelottaa että otan liian pahat kuopat, tai toisinkin päin - etten menis ja tekis jotain vaan mitä haluan.. :)
Mutta kyllä sun kannattaa tuota itses kehumista harrastaa. Aivot on siitäkin kummalliset, että no uskoo jekutusta. Elikkä jos hymyilet pelikuvallesi, niin aivoja harhautetaan kuvittelemaan että tässä nyt ollaan hyvälläkin tuulella.
Tuohon jännitykseen voit kokeilla muutakin pikahoitoa, josta tuossa linkki alkuun. Itse olen käyttänyt sitä lentopelkoon (nääs kun mun pää oon mestari keksimään kaikkea kivaa pelättävää itselleen :) http://keskustelu.suomi24.fi/node/1027371
Olet vielä suhteellisen nuori. Tiedän paljon miehiä jotka ovat vasta yli kolmikymppisinä löytäneet kumppanin. Sulla on kuitenkin kyky ajatella selvästi muita ihmisiä ( mietit elinluovutusa synkässä tilanteessasi etkä ole katkera muille). Ja olet töissä. Sekin on jo paljon se. Nykyajan ongelma taitaapi olla se että jos et ole baareissa viihtyvä, jäät yksin. Miten olisi joku harrastus? Vaikutat kuitenkin ihan verbaalisesti lahjakkaalta. Voisit varmaan löytää seurustelukumppanin netistä. Itselläni on arki myös melkoisen yksinäistä mutta ole lakannut ottamasta siitä paineita. Olen peräti nelikymppinen ja en ole kauhean vakavasti ikinä seurustellut jotain pieniä romansseja lukuunottamatta. Johtuen aika paljon siitä että mun on vaikea luottaa toiseen ihmiseen. Ja olen löytänyt melko sopimatonta seuraa. En ole kuitenkaan luopunut toivosta. Ihan sama vaikka sitten löytäisin sen kumppanin kuusikymppinsenä. Ei kaikkien tarvitse elää saman kaavan mukaan. Ja väittäisin että kun myöhemmin löytää sen seurustelusuhteen sitä osaa ihan eri tavalla arvostaakkin.
Kyllä mä baareissa jonkun verran käyn. Kaverit ovat monesti yrittäneet löytää sieltä minulle seuraakin. Tuovat naisia juttelemaan. Se ahdistaa, tuntuu että kaikki kuuntelevat ja tahdon vain tilanteesta pois, en osaa olla vapautunut. Pitäisi saada tutustua ihmiseen niin, että olisimme kahden, ja vastapuoli ymmärtäisi etten ole paha ihminen vaikka jutteleminen onkin aluksi niin tuskaista ja typerän kuuloista. Ehkä pelkään naisia tuon lapsuuteni takia. Ikinä en äidiltäni kuullut yhtään positiivista sanaa, hänen sairautensa takia. Se ei tee hyvää lapselle jos aina koet tehneesi väärin. Naisiin luottaminen, heille puhuminen tuntuu todella vaikealta. Pelkään kai, että taas kohta kuulen miten huono ihminen olen. Miten minua vihataan. Kun lapsuus on ollut tuollaista, siihen on oppinut. Kuitenkin jos elämässä on yksi ihminen jonka tulisi sinua rakastaa, se on oma äiti. Sitä en ikinä kokenut. Lähinnä vain pelkäsin, ehkä vihasinkin. Nykyään äitini lääkitys on kunnossa, ja tulen hänen kanssaan hyvin toimeen. Mutta ikuiset arvet on ehkä jäänyt, haavat paranevat.. nämä arvet eivät sitä tee kai koskaan. Ei mua yksinäisyys haittaisi jos tietäisin että on mahdollisuudet löytää se oikea, niin en koe. Se ahdistaa. Pelkään että koko loppuelämäni tulee olemaan tätä yhtä ja samaa. Enkä tiedä miten asian muuttaisin. Voisihan sitä netistäkin seuraa hakea, mutta hyödyttäisikö se? Kun tapaamisen aika tulisi, olisin todennäkösesti ihan lukossa. Hyvä kun tervehtiä osaisin.
Minulla oli samanlainen lapsuus, asuin kahdestaan äidin kanssa kun hän sairastui skitsofreniaan. Siinä mureni pienen lapsen itsetunto ja heikoilla kantimilla se on nykyäänkin. Olen käynyt terapiassa masennuksen ja ahdistuksen takia ja nykyään syön masennuslääkkeitäkin. Onhan niistä jonkun verran apua. Luulin pitkään että jäisin ikuisesti yksin kun en pysty päästämään ihmistä lähelleni hylkäämisen ja arvostelun pelossa. Nyt kuitenkin seurustelen, mutta ei se ole kovin helppoa, koska kärsin edelleen luottamusongelmista lähes kaikissa läheisissä ihmissuhteissa.
Suosittelen sinullekin, että haet apua. Terapiassa pystyy parhaiten käsittelemään tällaisia asioita. Uskon, että löydät vielä kärsivällisen ja ihanan ihmisen. :)
Suosittelisin kuitenkin nettiä. Olen tavannut netistä pari miestä, joiden kanssa ensi tapaamisessa on ollut ihan hiljaista eikä se ole ollut mikään este tutustumiselle - olemme jatkaneet meilien vaihtoa ja tavanneet uudestaan ja pikku hiljaa estot ovat karisseet. Kaikista jutuista ei tosin välttämättä tule mitään romanttista, mutta voi saada positiivisia kokemuksia ja harjoitella ihmisten kohtaamista.
Estoisuus ei siis ole aina este :)
Ainut mitä osaisin sanoa tähän tilanteeseen että usko parempaan huomiseen,et koskaan voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ! Olen itsekkin nuori nainen ja ensimmäisen kerran masennus tuli minulle 14 vuotiaana jolloin lääke purkki taisi kaatua kurkusta alas. Monta vuotta sen jälkeen olen vain taistellut niin vaikeaa kuin se onkin mutta olen yrittänyt mennä päivä päivältä eteenpäin joskus tulee hyviä jaksoja aika pitkiäkin sellasia! olen vaihtanut ympyröitä muutin eri paikkakunnalle jossa olin alussa myös masentunut mutta tutustuin uusiin ihmisiin mutta jälleen kerran ahdistaa mutten anna sen lannistaa,usko ylempään voimaan(en mikään himouskovainen ole mutta uskon kuitenkin) ja hyvään tulevaisuuteen,kokeile rukoilla tai puhdistaa ajatuksia paperille ja polta ne vaikka sen jälkeen! Voimia!!
Ole onnellinen kun olet töissä ja muuten terve ja mene jonnekin deittisivustolle.
Tuttu tunne.. Harvinaisen tuttu niin kauan kun muistan. Voimia!
NO ensinnäkin, et sinä nyt NIIN ujo ole, jos sulla on ystäviä ja työkavereita. ;)
miksi et opiskelisi vaikka sellaiseen työhön, jossa pystyt auttamana ihmisiä (sairaankuljettaja, ensiapuun, palomies, poliisi, lastensuojeluun, eläinsuojeluun) jne. omat ongelmat tuntuvat ytäkkiä aika pieniltä jos pääsee auttamana muita.
Ota joku uusi harrastus, liity johonkin kerhoon jossa on tapaamisia siellä voi tavata uusia ihmisiä!, laita nettiin treffi-ilmoitus jne jne. Ei kukaan etkä sinä kotona surkuttelemalla ketään tapaa.
Onko sulla apua, puhu nyt hyvä ihminen aluksi edes lääkärille, sitten kavereille jne. He varmasti tukevat kun uskallat puhua. Tsemppia! Olet niin nuori, kuules sullekin se prinsessa vielä löytyy, kun vähiten odotat..Tosin joskus sen eteen pitää tehdä töitä.
Itse olen ollut 6 vuotta sinkkuna, ja olen kaunis, sosisaalinen ja menestyvä nainen! Ei se meille naisillekaan ole helppoa, mutta mä en aoi tänne jäädä jumittamaan vaan lähden ulkomaille opiskelemaan... :) Masennuksesta minäkin olen kärsinyt mutta en prkl anna periksi! Olen 32..
Kaverit olen kaikki saanut nuorempana, kun olin vielä, noh, ainakin tyytyväinen elämääni. Ja työkavereita on kai jokaisella joka töissä käy. En mä niiden kanssa aikaa vietä. Nyt olen muutamana päivänä nähnyt muutamia kavereita, on ollut ihan piristävää omalla tavallaan. Kyllä mä olen ujo. Mutta ehkä isompi ongelma on se että pelkään tietynlaisia sosiaalisia tilanteita, en uskalla tutustua uusiin ihmisiin. Lapsena en ole kovinkaan montaa positiivista sanaa kuullut, itsetunto on aika lailla pakkasella. Nykyään en osaa edes tutustua keneenkään.. pelkään.. kai että koska kuulen taas pahoja asioita. Tiedän, että ongelmani kuulostavat pieniltä, tiedän, että muilla on paljon isompia ongelmia. Ei se kuitenkaan poista mun tuntemuksiani. Ihan hyviä päiviä on ollut nyt välillä, osittain sen takia että olen ryypännyt. Osittain ehkä muista syistä, en tiedä. Ei se kuitenkaan poista sitä että miltei joka aamu mietin miksen voisi vaan olla kuollut. Tänään on ollut kohtalainen päivä, tähän asti. Nyt on taas todella huono olla. Pyörii mielettömästi ajatuksia päässä, taitaa tulla aika uneton yö..
Enkä mä ole kykenevä puhumaan asioistani, aina olen niistä vaiennut ja tulen varmasti jatkossakin niin tekemään. Lääkärille menoa olen nyt muutamina päivinä miettinyt, saa nähdä menekö, harkitsen ainakin.
Mä pidän työstäni, ei mulla ole halus sitä vaihtaa, ei se mikään huippu työ ole mutts viihdyn kuitenkin. Ja kun on vaan sellainen olo ettei mikään kiinnosta, niin hankalahan tässä on mitään tehdä.. ihmettelen, että olen kavereitani nähnyt tosiaan, viimeaikoina en ole tavannut ketään, ennen tätä viikkoa. Olen vain käynyt töissä, tullut kotiin ja ollut.. mitään en ole tehnyt tai saanut aikaiseksi.
Itehhän sä siinä menetät jos et etsi naista itelles, satavarmaa on et jonkun saat kunhan vaan yrität.
Kukaan muu ei sun elämästä päätä kun sä.
Hei! Mitä kuuluu? Olet fiksu ja kivan oloinen tyyppi. Kyllä meitä sellasiakin naisia on jotka tykkää ujommista ja hiljaisista miehistä. Annat vaikutelman, että sinun kanssasi voisi keskustella hyvinkin syvällisiä asioita:)
Ystäväni mies 32v alkoi muuten seurustella pari vuotta sitten elämänsä ensimmäistä kertaa ja nyt heillä on pieni vauva. Äärimmäisen ujoutensa vuoksi häntä pidettiin ikuisena poikamiehenä. Masennus saa ehkä näyttämään omat asiat todellista synkemmältä mutta myös muiden asiat joskus ulkokultaisilta. Tuo sama mies nyt parisuhteen vakiinnuttua päästelee ärräpäitä edelleen jos hommat ei mee putkeen ja varmasti kaipailee joskus poikamiesvuosiaan:D Mutta tuskin vaihtaisi nykyistä tilannettaan poiskaan.
Haluan vain sanoa, että ikäluokkasi naiset kasvavat ja kypsyvät siinä missä sinäkin ja yhä suurempi osa alkaa arvostaa erilaisia miehiä kuin näitä "pelimiehiä". Olen aivan varma, että löydät itsellesi kumppanin. Oletko kokeillut ikinä nettien treffipalstoja? Sieltä löytyy nykyään ihan normaalejakin ihmisiä:) Laitat sinne rehellisen kuvauksen itsestäsi. Kerrot, että olet todella ujo ja keskustelua on vaikea saada luontevasti käyntiin. Jos tutustut johonkin naiseen, menette ekoille treffeille johonkin paikkaan, jossa on paljon häppeninkiä. Joku huvipuisto, kesätapahtuma, markkinat... Silloin voi vain istua ja ihmetellä ja syödä jäätelöä jos ei keksi sanottavaa:)
Noh,olen kyll ujo,herkkä ja aika syvällinenkin.. kaikki tuntuvat lähinnä kirouksilta. Ei niinkään voimavaroilta. Kaveriporukkakin on muodostunut aika erilaisista tyypeistä, viihdyn toki heidän seurassaan, ei siinä mitään. Mutta keskusteluaiheet ei kyllä niinkään syvällisiä on. Pidän kyllä erilaisista ihmisistä, tutustuminen vaan on mulle aivan mahdotonta. Tai niin olen mielessäni ainakin päättänyt ja siitä päätöksestä ei ihan helpolla pääse eroon. Niin, en ole kyllä ikinä kokeillut netin kautta tutustua ihmeemmin keneenkään, en edes omista tietokonetta, enkä osaa sellaista ihmeemmin käyttää.. mikä sinällään o aika ironista, jos tietää koulutukseni.. nyt vasta jokin aika sitten hommasin kännykän jolla vähän nettiä selailen, tästä johtuen kirjoitusvirheitäkin riittää.. tuo sähköpostiosoitekin taitaa olla ensimmäinen sitten yläasteen.. aika hassua kyllä sinällään.. tänään on ollut aika bueno päivä, työkaveritkin ihmetteli varmaan että mitähän nappeja tuo on vetänyt kun aika iloisella tuulella olin. En tiedä sitten johtuuko väsymyksestä vai mistä mutta aika hyvä päivä on ollut. Illalla olis vähän ohjelmaakin, se ei kyllä kiinnosta mutta pakko mennä
Ehkä se on ihan hyväkin..
Enkä mä vielä ihan 100% ole toivoani menettänyt. Mulla on vaan todella ailahtelevat mielialat. Se tekee elämästä todella haastavaa välillä. Nyt tulin juuri jädelle tälläseen mukavaan jäätelöbaariin. Aika iloisia ihmisiä on joka puolella. Lueskelen päivän iltalehteä ja koitan nauttia lämmöstä. Kädet vaan on aika palaneet näin helteisinä päivinä, onneksi tuulee kivasti niin ei ihan mielettömän tuskaisaa ole.. :)
Viimepäivät on olleet ihan kohtalaisia, aamut mua aina ahdistaa.. aika paljon miettinyt asioita ja keskustellut tosi paljon "motoristi terapeuttini" ;) kanssa.. kiitokset hänelle jos sattuu palstaa lukemaan...
Tänään sain otettua itseäni niskasta kiinni.. =) varasin aamulla lääkärille ajan ja juuri sieltä tulin. Ihan yleislääkäri oli kyllä kyseessä, mutta ainakin ymmärsi jotenkin tilannetta, tarjosi terapiaakin mutten huolinut. Cipralexia aluksi puoleksi vuodeksi ja antabusta samanmoinen kuuri. Fiksu mies oli, laittoi sen sanat kyllä ajattelemaan aika tavalla. Vähän on parempi fiilis, ainakin nyt on keinot päästä tuosta viinasta eroon. Ja josko tuo cipralex auttais edes jotenkin parantamaan mielialaa.. josko sais edes pikkuisen tota elämän halua takaisin. Kyllä lääkäri sanoi että selkeästi klassista masennusta poden. Oli kyllä aika jumalattoman suuri kynnys käydä lääkärillä. Nyt katsotaan, saanko käännettyä elämäni suuntaa.. en ainakaan menetä mitään yrittäessäni. Jos ei auta, harkitsen tuota terapiaa. Katotaan mitä tuleman pitää...
Moi :) Olen Iloinen sun puolesta. Minä olen vielä täällä. Pelottaa vähän oma tulevaisuus. Tiedän, et minun hommat menee entistä hankalammiksi, mut aika näyttää..
Tsemppiä sullekin.. katsotaan nyt mitä tuleman pitää.. onhan tää olotilan lääkitseminen nyt vähän kuin koittaisi murtunutta jalkaa paikata laastarilla, mutta koitetaan tätä nyt. Olen kyllä ollut julmetun ahdistunut hetkittäin. Katotaan auttaako nuo yhtään, nyt ainakin yritän nousta täältä ylös. Tuo antabus kuuri on aika ehdoton. Voisi ehkä sanoa, että alkoholismin partaalla tässä on seilattu. Ei kuitenkaan liian syvällä, kun vielä apu kiinnosti. Ujous, ja sulkeutuneisuus ei varmasti poistu, en tiedä pääseekö edes ujoudesta eroon mutta tuo että oppisin luottamaan ihmisiin, kertomaan tuntemuksistani ja ajatuksistani. Se vaatisi kai terapiaa. epäilen että lapsuuden takia en naisiin osaa juurikaan luottaa, enkä todellakaan kertoa mitään itsestäni, siis sellaista, mikä paljastaisi millainen mä todella olen. Mutta katsotaan tosiaan mitä tapahtuu, pari viikkoa tuossa kai menee ennen kuin lääkkeet alkavat "potkia"..
Ehtiihän sitä päättää päivänsä sitten myöhemminkin..
En lukenut muiden vastauksia. Kommentoin ainoastaan tuota parisuhde-asiaa.
Ulkopuolisen silmin 27-vuotias seurustelematon mies saattaa näyttää siltä, että hän on vain valikoiva. Mun mielestä ei ole mitenkään outoa, ettei joku ole koskaan seurustellut. Moni huonon suhteen kokenut saattaa olla jopa kateellinen sulle, eipä ole vinkuvia exiä perässä itkemässä.
Pelottaa jo ajatellakin millainen näkemys sulla parisuhteesta on. Se ei ole vaaleanpunaista hattaraa, se on raadollista työtä. Ihmisen elämän tärkein ihminen on hän itse (ja niin kuuluukin olla), siksi saatamme herkästi satuttaa ympärillä olevia. Puolet avioliitoista päättyy eroon. Ihmiset ei osaa sitoutua. Kärsivällisyys ja avoimuus ovat kummallisia käsitteitä "hetimullekaikkinyt"-yhteiskunnassa. Mun onnellisuus-mittarissa parisuhde ei pääse TOP5:en. Siinä on terveys, perhe, työ, opiskelu, harrastukset, ystävät. Rakkautta voi kokea muutenkin kuin parisuhteessa. Ei parisuhde ole mitenkään auvoiseksi tekevä olotila. Ei kannata aloittaa suhdetta vain sen takia, että "muutkin tekee niin".
Olen 25-vuotias nainen ja nautin sinkkuna olosta. Vapaus tehdä mitä vaan, milloin vaan, kenen kanssa vaan. Kukaan ei vaadi mitään tai kyttää tekemisiäni.