Kososlaisuusko lestadiolaisuuden

Kalevassa pe 2.7.2010 s. 6 kerrotaan, että lestadiolaisuus kattaa yli sata suuntausta. Onkohan niin? Näihin asti on puhuttu parista kymmenestä suuntauksesta. Suviseurojen tiedotuskeskuksen isännän Hannu H:n mukaan pääsuuntauksia on puolen kymmentä, mm. uusherätys, isoesikoisuus, elämänsanalaisuus ja kososlaisuus.

Esikoiset eivät tykkää, jos heitä kutsutaan isoesikoisiksi. Ei kai ole tarvetta loukata ketään? Elämänsanalaisuus eli ns. pappislinja on kuihtunut pieneksi. Sen sijaan rauhansanalaisuus on elinvoimainen suuntaus. Ihmetystä herättää kososlaisuuden mainitseminen omaksi suuntaukseksi. Onkohan Hannu tarkoittanut sillä sillanpääläisyyttä, joka perusti Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen surullisenkuuluisien 1970-luvun loppupuolen hoitokokousten aikana.

Koska kososlaisuudesta on epäselvyyttä, esitettäköön tässä kaksi kososlaisuuden määritelmää, akateeminen ja vähän kevyempi:

Väitöskirjassaan ”Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963” (Jyväskylä 1999, Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys) Martti Vuollo tarkastelee Helsingissä ilmennyttä ”kososlaisuutta” s. 230-232. Vuollo kirjoittaa mm:

>>Kososlaisuus sai nimensä Säämingistä kotoisin olleesta saarnaajasta Juhana Alfred Kososesta (1877-1937). Muutettuaan Viipuriin 1900-luvun alussa hän aiheutti opetuksellaan ristiriitoja vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Pääkaupunkiin kososlaisuuden ensimmäiset vaikutteet tulivat helsinkiläisten vanhoillislestadiolaisten vierailtua Viipurissa Kososen kodissa. Kun P. H. (kirjassa on koko nimi) muutti Helsinkiin 1930-luvulla, hän toi mukanaan lisää ”kososlaista henkeä”, joka sitten 1940-luvun lopulta alkaen voimistui. Ryhmä sai nähtävästi muutamista Viipurista tulleista siirtolaisista samanhenkisiä kannattajia, mistä johtui, että se sodan jälkeen voimistui. Helsingin vanhoillislestadiolaisten keskuudessa olleet monet riidat johtuivatkin ”kososlaisuudesta”, jolla oli yhdistyksen piirissä jonkin verran hyvin aktiivisia kannattajia. Myös Oulussa kiivaana esiintynyt ”kososlaisuus” aiheutti häiriöitä paikallisen rauhanyhdistyksen elämässä.

”Kososlaisuuden” analysointi on vaikeaa, sillä sen kritiikki kohdistui milloin mihinkin, eikä sillä ollut selviä ja yhtenäisiä dogmaattisia perusteita. Se oli antinomistinen suuntaus, sillä Kosonen oli opettanut, että neuvon ja opetuksen sanat eivät kuuluneet ”Jumalan lapsille”. ”Kososlaisten” keskuudessa opetettiin, että uskovan nimi vielä lankeemuksen jälkeenkin säilyy ”Elämän kirjassa”. Heidän keskuudessaan rakkaudella ei ollut tilaa muille kuin samanmielisille. He halveksivat evankelis-luterilaista kirkkoa ja sen työntekijöitä, eivätkä heille kelvanneet Helsingissä puhujiksi esim. kirkkoherrat O. H. Jussila ja L. P. Tapaninen. ”Kososlaiset” arvostelivat yhteiskuntaa ja rauhanyhdistysten uusia työmuotoja, mm. lauantaiseuroja ja ylioppilaskotia, jossa eivät käyneet nähtävästi milloinkaan. Heidän keskuudessaan osittainen ”synnin luvallisuuskin” hyväksyttiin.>>

Toisenlaisen määritelmän oli kuullut entinen Taivalkosken kirkkoherra Olavi Hietava, jonka haastattelu on Hymy-lehdessä 2/1980 s. 50-53. Toimittaja Aila Seppälä kirjoittaa: ”Ainoa edes jonkinlainen selitys, jonka Olavi Hietava on kososlaisuudesta saanut, on Taivalkosken saarnaajan Heikki Lohilahden Jokijärven kansakoulun vahtimestarille Juho Seppäselle antama vastaus pari vuosikymmentä sitten.

Seppänen: - Miten voit vaatia minua tekemään parannusta kososlaisuudesta, kun et itsekään tiedä mitä se on?
Lohilahti: - Olkoon vaikka v-ttu!”