Miehelle - jossain kaukana, ja joka tuskin edes lukee tätä, tai jos lukee - niin ei edes usko sen tarkoittavan häntä.
Minä myönnän syyllisyyteni: luen näitä palstoja yhä päivittäin ja joskus myös kirjoitankin. No en nyt sentään päivittäin. En ole päässyt näistä eroon, vaikka kuinka olen halunnut, sillä olen koko ajan ikävästäni (sinuun) kipeä ja JOKA HALVATUN PÄIVÄ ajatukseni harhautuvat sinuun. (PRKL!)
Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä, olen yrittänyt esittää kylmää ja käyttäytyä ns. korrektisti, lyönyt päätäni seinään, mutta en silti voi olla ottamatta sinuun silloin tällöin yhteyttä - ikään kuin vakuuttaakseni, että olet yhä minulle tärkeä, vaikka yritänkin juosta sinua karkuun. Ja pelkään kohtelevani sinua kaltoin. Olen ollut onneton, olen ollut masentunut ja olen sitä jossain määrin yhä, ja olen myös itkenyt, mutta olen myös ollut onnellinen - hetkittäin niin onnellinen etten arvannut sen olevan mahdollistakaan. Jo pelkkä läsnäolosi on minulle niin hassun tärkeää, vaikka menenkin usein hämmennyksiin ja ujoksi, kun en voi näyttää mitä tunnen, sanoa mitä ajattelen, enkä tehdä mitä haluan (kuten koskea sinua). Hellät ajatukset kun eivät oikein sovi yhteen sen tummanpuhuvan, virallisenoloisen teatterin kanssa, mitä yleensä joudumme esittämään.
Olin jo perjantaina vähällä kirjoittaa sinulle pitkän tunnustuksen sähköpostiin, mutta pakotin itseni laatimaan vain lyhyen, kivan tekstiviestin. Sellaisen, jonka voi lähettää työkaverille. Seison vuoksesi jatkuvasti veitsenterällä ja jalkoihini sattuu jo, mutta en voi ylittää rajaa ilman apuasi. Joten jos nyt viimeinkin puhuisimme toisillemme suoraan, ihan elämässä tuolla ulkopuolella, sanoin tai kirjaimin, mitä tämä kaikki on merkinnyt ja mitä tunnemme, ja vaikka meistä ei voisikaan tulla koskaan 1 1 eli 2, niin tekisi se minut hyvin, hyvin onnelliseksi ja vapauttaisi ehkä viimeinkin tästä ajatusteni ja epäluulojeni vankilasta. Ehkä tekisi hyvää meille molemmille.
Kuningatar Kristiinan sanoin: vaikka emme koskaan voisikaan saada rakkautemme kohdetta, ei mikään silti voi estää meitä rakastamasta sitä. Ja tiedän, että joskus pidit tästä bändistä: http://www.youtube.com/watch?v=g3DgAJwVeVU Kauan sitten ennen kuin edes tunsimmekaan. Siihen liittyy muisto, joka on täyttänyt jo yli kaksi vuotta, ja jota et varmastikaan kaikessa hajamielisyydessäsi voi muistaa. Mutta minä muistan. ;)
Minä myönnän syyllisyyteni: luen näitä palstoja yhä päivittäin ja joskus myös kirjoitankin. No en nyt sentään päivittäin. En ole päässyt näistä eroon, vaikka kuinka olen halunnut, sillä olen koko ajan ikävästäni (sinuun) kipeä ja JOKA HALVATUN PÄIVÄ ajatukseni harhautuvat sinuun. (PRKL!)
Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä, olen yrittänyt esittää kylmää ja käyttäytyä ns. korrektisti, lyönyt päätäni seinään, mutta en silti voi olla ottamatta sinuun silloin tällöin yhteyttä - ikään kuin vakuuttaakseni, että olet yhä minulle tärkeä, vaikka yritänkin juosta sinua karkuun. Ja pelkään kohtelevani sinua kaltoin. Olen ollut onneton, olen ollut masentunut ja olen sitä jossain määrin yhä, ja olen myös itkenyt, mutta olen myös ollut onnellinen - hetkittäin niin onnellinen etten arvannut sen olevan mahdollistakaan. Jo pelkkä läsnäolosi on minulle niin hassun tärkeää, vaikka menenkin usein hämmennyksiin ja ujoksi, kun en voi näyttää mitä tunnen, sanoa mitä ajattelen, enkä tehdä mitä haluan (kuten koskea sinua). Hellät ajatukset kun eivät oikein sovi yhteen sen tummanpuhuvan, virallisenoloisen teatterin kanssa, mitä yleensä joudumme esittämään.
Olin jo perjantaina vähällä kirjoittaa sinulle pitkän tunnustuksen sähköpostiin, mutta pakotin itseni laatimaan vain lyhyen, kivan tekstiviestin. Sellaisen, jonka voi lähettää työkaverille. Seison vuoksesi jatkuvasti veitsenterällä ja jalkoihini sattuu jo, mutta en voi ylittää rajaa ilman apuasi. Joten jos nyt viimeinkin puhuisimme toisillemme suoraan, ihan elämässä tuolla ulkopuolella, sanoin tai kirjaimin, mitä tämä kaikki on merkinnyt ja mitä tunnemme, ja vaikka meistä ei voisikaan tulla koskaan 1 1 eli 2, niin tekisi se minut hyvin, hyvin onnelliseksi ja vapauttaisi ehkä viimeinkin tästä ajatusteni ja epäluulojeni vankilasta. Ehkä tekisi hyvää meille molemmille.
Kuningatar Kristiinan sanoin: vaikka emme koskaan voisikaan saada rakkautemme kohdetta, ei mikään silti voi estää meitä rakastamasta sitä. Ja tiedän, että joskus pidit tästä bändistä: http://www.youtube.com/watch?v=g3DgAJwVeVU Kauan sitten ennen kuin edes tunsimmekaan. Siihen liittyy muisto, joka on täyttänyt jo yli kaksi vuotta, ja jota et varmastikaan kaikessa hajamielisyydessäsi voi muistaa. Mutta minä muistan. ;)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.