Omia piirteitäni: Iloinen, surullinen, masentunut, mietteliäs, valehtelija, oikeudenmukainen, kiero, kusipää, jalomielinen, romantikko, pelkuri, rohkea, ymmärtäväinen, sulkeutunut, kuuntelija, laiska, ahkera, narsistinen, uhriutuja, sopeutuva, pihi, antelias, taloudellinen, tuhlari, himokas, kyllästynyt, uskonnollinen, kyseenalaistaja, neuvottelija, soturi, itkevä, sisukas, vihainen, lempeä, pohdiskeleva, ystävällinen, ylpeä, itserakas, rakastava, nöyrä, luuseri, pakenija, hyökkääjä, stradegi, loukkaantuva, suvaitsevainen..jne..
Sitten kuvitelkaa noita piirteitä liukukytkiminä kuten musiikinmixauspöydässä. Valehtelu on nyt nollilla, mietteliäs 60.ssä, laiskuus varmaan satasessa, iloisuus 50.ssä jne..:)
Olen siis liukukytkimin varustettu olio. Mutta en ymmärrä säätömekanismia. Tässä hetkessä olen tällainen, mutta jos saan vastaani raivoavan barbaarin, ”ydinminäni” säätää hetkessä kytkimeni taisteluasentoon. Ydinminä taitaapi olla yhtäkuin persoonallisuus. Ihminen ei välttämättä käytä pimeän puolen kytkimiä kertaakaan elämänsä aikana, mutta siellä ne ovat, varmuuden vuoksi.
Pärjätäkseni toisen, liukukytkimin varustetun ihmisen kanssa, jos hän ei ole rakastettava, on minun ainakin yritettävä tietoisesti säätää kahta kytkintä: narsistista loukkaantumisen tunnettani, ja suvaitsevaisuutta toisen ihmisen mielipiteitä, sanoja ja tekoja kohtaan.
Yhdyn saksalaisen filosofin Immanuel Kantin ajatukseen että olio ei voi tuntea itseään:
”Olen tietoinen, että on olemassa "minä", subjekti tai itse, joka seuraa kaikkia kokemuksiamme tai tietoisuuttamme. Mutta koska koen sen vain ajassa, joka on subjektiivinen havaitsemisen muoto, en voi koskaan tietää suoraan millainen "minä" joka esiintyy ajassa on "itsessään", ajan ulkopuolella. Siten emme voi koskaan todella tuntea itseämme, koska saatamme olla niiden muotojen, joiden kautta havaitsemme tai käsitämme itsemme, ulkopuolella tai niitä aiemmin.”
Kuinka siis voisimme täysin ymmärtää toista ihmistä(?)
Sitten kuvitelkaa noita piirteitä liukukytkiminä kuten musiikinmixauspöydässä. Valehtelu on nyt nollilla, mietteliäs 60.ssä, laiskuus varmaan satasessa, iloisuus 50.ssä jne..:)
Olen siis liukukytkimin varustettu olio. Mutta en ymmärrä säätömekanismia. Tässä hetkessä olen tällainen, mutta jos saan vastaani raivoavan barbaarin, ”ydinminäni” säätää hetkessä kytkimeni taisteluasentoon. Ydinminä taitaapi olla yhtäkuin persoonallisuus. Ihminen ei välttämättä käytä pimeän puolen kytkimiä kertaakaan elämänsä aikana, mutta siellä ne ovat, varmuuden vuoksi.
Pärjätäkseni toisen, liukukytkimin varustetun ihmisen kanssa, jos hän ei ole rakastettava, on minun ainakin yritettävä tietoisesti säätää kahta kytkintä: narsistista loukkaantumisen tunnettani, ja suvaitsevaisuutta toisen ihmisen mielipiteitä, sanoja ja tekoja kohtaan.
Yhdyn saksalaisen filosofin Immanuel Kantin ajatukseen että olio ei voi tuntea itseään:
”Olen tietoinen, että on olemassa "minä", subjekti tai itse, joka seuraa kaikkia kokemuksiamme tai tietoisuuttamme. Mutta koska koen sen vain ajassa, joka on subjektiivinen havaitsemisen muoto, en voi koskaan tietää suoraan millainen "minä" joka esiintyy ajassa on "itsessään", ajan ulkopuolella. Siten emme voi koskaan todella tuntea itseämme, koska saatamme olla niiden muotojen, joiden kautta havaitsemme tai käsitämme itsemme, ulkopuolella tai niitä aiemmin.”
Kuinka siis voisimme täysin ymmärtää toista ihmistä(?)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.