Minäkin nyt löysin itseni lukemasta tätä palstaa..
Voisin jotain lyhyesti kertoa itsestäni. Parikymppinen nainen, jolla ollut elämän aikana tasan 2 ystävää. Olen kiitollinen ja onnekas, että on ollut. Toinen heistä, johon luotin ja pidin oikeasti ystävänäni koko elämän leikkitarhasta asti, löysi vuosi sitten elämänsä miehen, ja hänen viljelemät "miehet eivät mene koskaan ystävien edelle" - lausahdukset lensivät suoraa päätä roskakoriin, kun hän seurusteltuaan nyt vuoden verran on tasan kerran ottanut minuun yhteyttä, ilmottaen yksinkertaisesti: "Voit tulla hakemaan tänne unohdetut tavarasi, me muutetaan E:n kanssa yhteen." Ja tällä lailla näin..
Ja tämä toinen ystävä, on myöskin erittäin hyvä ystävä minulle ja tärkeä. Hän on vaikeasti masentunut, ollut koko elämänsä. Yritän olla hänen tukenaan sen minkä pystyn. Mutta hän ei usein halua nähdä ketään, ei edes minua. Hän saattaa viikkokausia pysytellä kotonaan käymättä missään, vastaamatta puhelimeen, avaamatta oveaan. Se tuntuu pahalta, koska haluaisin kuitenkin nähdä häntä ja pidän hänen seurastaan paljon. Annan hänen olla rauhassa, kun hän niin haluaa, mutta otan silti yhteyttä päivittäin, että hän tietää minun olevan olemassa kun hän tarvitsee seuraa.
Nyt olen muuttanut toiseen kaupunkiin, puolisen tuntia tästä on matkaa vanhoille hoodeille, mutta kuitenkin pois. Istun omassa pikku kaksiossani koneella kello yhdeltä yöllä ja tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Olen töissä, jossa suurin osa työntekijöistä on 50v naisihmisiä, joiden kanssa jotakin höpöttelen työaikana, mutta muuhun elämään heistä ei oikein ole seuraksi, ymmärrettävästi. Muuten olen melko ujo, ja hiljainen, en pidä suurta meteliä itsestäni. Minulla myöskin kiinnostuksen kohteet ovat sen verran erikoisia ja tavanomaisesta poikkeavia, ettei ne oikein tunnu natsaavan kenenkään tapaamani ihmisen kanssa, aina musiikkimausta kirjallisuuteen yms. Se ainakin usein tuntuu vaikeuttavan ystävien löytämistä ja sitä "yhteenkuuluvuuden tunnetta", jota haetaan.
En ole minäkään koskaan seurustellut. Kai se on tämä hiljainen luonteeni ja varmaan ulkonäkökin oleellisena osana. Olen kerran ollut kuitenkin rakastunut (kuitenkin vain omalta puoleltani) ja se oli mieleenpainuvin aika elämässäni, aika, jolloin koin suurinta onnen tunnetta ja samalla myös kauheinta surua koskaan, silloin tiesin eläväni.
Ajattelin nyt vain kirjoittaa tänne, mutta nyt en enää keksikään, mikä oli tämän kirjoituksen ydinajatus, tai se pointti. Sovitaan nyt vaikka niin, että tämä oli tämmöinen "Liityn kerhoon, terve kaikille" - esittelyviesti.
Jos löytyy joku, joka tunnisti jotain samoja tuntemuksia tästä niin saa pistää viestiä [email protected]
Ihan vain anonyymisti ajatustenvaihtoa =)
Voisin jotain lyhyesti kertoa itsestäni. Parikymppinen nainen, jolla ollut elämän aikana tasan 2 ystävää. Olen kiitollinen ja onnekas, että on ollut. Toinen heistä, johon luotin ja pidin oikeasti ystävänäni koko elämän leikkitarhasta asti, löysi vuosi sitten elämänsä miehen, ja hänen viljelemät "miehet eivät mene koskaan ystävien edelle" - lausahdukset lensivät suoraa päätä roskakoriin, kun hän seurusteltuaan nyt vuoden verran on tasan kerran ottanut minuun yhteyttä, ilmottaen yksinkertaisesti: "Voit tulla hakemaan tänne unohdetut tavarasi, me muutetaan E:n kanssa yhteen." Ja tällä lailla näin..
Ja tämä toinen ystävä, on myöskin erittäin hyvä ystävä minulle ja tärkeä. Hän on vaikeasti masentunut, ollut koko elämänsä. Yritän olla hänen tukenaan sen minkä pystyn. Mutta hän ei usein halua nähdä ketään, ei edes minua. Hän saattaa viikkokausia pysytellä kotonaan käymättä missään, vastaamatta puhelimeen, avaamatta oveaan. Se tuntuu pahalta, koska haluaisin kuitenkin nähdä häntä ja pidän hänen seurastaan paljon. Annan hänen olla rauhassa, kun hän niin haluaa, mutta otan silti yhteyttä päivittäin, että hän tietää minun olevan olemassa kun hän tarvitsee seuraa.
Nyt olen muuttanut toiseen kaupunkiin, puolisen tuntia tästä on matkaa vanhoille hoodeille, mutta kuitenkin pois. Istun omassa pikku kaksiossani koneella kello yhdeltä yöllä ja tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Olen töissä, jossa suurin osa työntekijöistä on 50v naisihmisiä, joiden kanssa jotakin höpöttelen työaikana, mutta muuhun elämään heistä ei oikein ole seuraksi, ymmärrettävästi. Muuten olen melko ujo, ja hiljainen, en pidä suurta meteliä itsestäni. Minulla myöskin kiinnostuksen kohteet ovat sen verran erikoisia ja tavanomaisesta poikkeavia, ettei ne oikein tunnu natsaavan kenenkään tapaamani ihmisen kanssa, aina musiikkimausta kirjallisuuteen yms. Se ainakin usein tuntuu vaikeuttavan ystävien löytämistä ja sitä "yhteenkuuluvuuden tunnetta", jota haetaan.
En ole minäkään koskaan seurustellut. Kai se on tämä hiljainen luonteeni ja varmaan ulkonäkökin oleellisena osana. Olen kerran ollut kuitenkin rakastunut (kuitenkin vain omalta puoleltani) ja se oli mieleenpainuvin aika elämässäni, aika, jolloin koin suurinta onnen tunnetta ja samalla myös kauheinta surua koskaan, silloin tiesin eläväni.
Ajattelin nyt vain kirjoittaa tänne, mutta nyt en enää keksikään, mikä oli tämän kirjoituksen ydinajatus, tai se pointti. Sovitaan nyt vaikka niin, että tämä oli tämmöinen "Liityn kerhoon, terve kaikille" - esittelyviesti.
Jos löytyy joku, joka tunnisti jotain samoja tuntemuksia tästä niin saa pistää viestiä [email protected]
Ihan vain anonyymisti ajatustenvaihtoa =)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onhan noita samoja tuntemuksia kyllä. Sen nyt tahdon ainakin sanoa että ilmeisen hyvä ihminen olet jos masentunutta kaveriasi haluat tukea, moni vaan hylkää kun toinen masentuu.. se on surullista.. :( yksinäisyys on pyllystä..