Toivoisin neuvoja, mielipiteitä, ihan mitä vain mistä olisi apua.
Ongelmani on siis se että vihaan itseäni enemmän kuin tiesin olevan mahdollista. Vihaan ihan kaikkea itsessäni: ulkonäköäni, persoonallisuuttani, kaikkea mitä sanon tai jätän sanomatta ja kaikkea mitä teen. Tiedän että tämä kuulostaa aika teatraaliselta, mutta ei ole kaukana totuudesta. Olen 23 vuotias eli kyseessä ei ole mikään teiniangsti. Toivoisin että olisi niin se ehkä loppuisi, mutta tiedän ettei tämä lopu. Päinvastoin, huomaan koko ajan inhoavani itseäni yhä enemmän. Tämä ei ole myöskään alkanut ihan hiljattain vaan olen aina ollut normaalia alakuloisempi ja arempi. En rehellisesti sanottuna muista aikaa elämässäni jolloin olisin ollut onnellinen ja tyytyväinen itseeni.
En muuten tulisi tänne vinkumaan ja keräämään sääliä, mutta tämä itseviha vaikuttaa kaikkeen mitä teen ja pilaa elämäni. Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää, itseasiassa luulen ettei ole koskaan ollut. En pysty puhumaan ihmisille mutta se ei johdu ujoudesta vaan siitä että olen niin tylsä etten usko ketään kiinnostavan. Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi porukassa enkä usko että porukassa kukaan haluaa minun olevan siinä. Tavatessani uusia ihmisiä oletan heti että he eivät pidä minusta. Tämän takia minun on vaikea antaa muille mahdollisuutta tutustua minuun ja itselleni mahdollisuutta tutustua heihin.
En ole koskaan seurustellut koska en pysty inhoni takia päästämään ketään lähelleni. Mahdollisuuksia minulla on ollut monia ja tiedän suurimman osan ihmisistä pitävän minua kauniina. Minä vain en näe sitä, on harvoja päiviä jolloin voin katsoa peiliin niin ettei tee mieli itkeä.
Aina kun huomaan että olen päästämässä toisen ihmisen kuoreni sisään, menen paniikkiin ja työnnän hänet pois. En halua tehdä näin mutta silloin en pysty ajattelemaan muuta kuin että on paettava. En halua kenenkään näkevän todellista minääni. Minulla on melko iso kaveripiiri johon ajauduin tavallaan vahingossa, mutta en ole tärkeä osa tuota porukkaa. Monetkaan porukan jäsenistä eivät yleensä puhu minulle ja vielä harvempi huomaa jos en ole paikalla. Kukaan heistä ei oikeastaan tiedä kuka olen, koska en pysty olemaan oma itseni muiden ihmisten seurassa. Hekin vihaisivat minua jos näkisivät millainen olen. Harmikseni pari kertaa humalassa kilpeni on murtunut ja olen näyttänyt heille osan todellisesta minästäni: syvästi epätoivoisesta ihmisestä joka itkee ja vihaa olemassaoloaan. Tällaisina hetkinä ystävänikin ovat vihanneet minua ja olen ajautunut heistä yhä kauemmas.
Tämä itseinho aiheuttaa ongelmia myös muilla elämän osa-alueilla. En tiedä mitä haluan elämältäni ja tuntuu ettei elämälläni ole mitään suuntaa. En usko pärjääväni elämässä. Opiskelen alaa, josta en pidä, vihaan työtäni ja vapaa-aikanani istun yksin kotona koska en uskalla soittaa kavereilleni koska uskon etteivät he vietä mielellään aikaa kanssani. En näe tulevaisuuttani ollenkaan enkä usein usko että minulla edes on tulevaisuutta.
Haluan olla toisenlainen, mutta en tiedä miten voin korjata jotain joka on aina ollut rikki. Haluaisin olla normaali ja onnellinen enkä haluaisi satuttaa ihmisiä joista välitän. En tee mitään näistä tahallani mutta olen aina ollut tällainen enkä tunne mitään muuta tapaa toimia. En vain ymmärrä mitä voisin enää tehdä. Tekisin aivan mitä vain jos vain tietäisin sen auttavan vähänkin. Olen yrittänyt olla sosiaalisempi - ei auta koska vaikka nyt minulla on enemmän kavereita kuin koskaan ennen, itseviha ei ole kadonnut mihinkään ja se ajaa ystävät pois. Olen yrittänyt myös sanoa itselleni olevani kaunis ja kelpaavani näin, ei auta koska en usko sitä. Olen yrittänyt uskoa muilta saamani kohteliaisuudet mutta en usko heitäkään. Ihminen on perusluonnoltaan epäluotettava.
Olen myös yrittänyt puhua ammattilaiselle. Tapasin muutaman kuukauden ajan psykologia, mutta lopetin koska en tuntenut sen tekevän yhtään mitään. Tiedän kyllä ettei muutoksia tapahdu nopeasti, mutta tapaamiset ja ongelmistani puhuminen eivät tehneet oloani edes helpottuneeksi vaan ne ahdistivat. En usko siihen että psykologia kiinnostavat pikkumaiset oneglmani, hänhän saa vain rahaa kun nyökkäilee kaikelle mitä sanon. Toivoisin että minulle tärkeät ihmiset välittäisivät eikä tarvitsisi mennä itkemään vieraalle ihmiselle joka ei välitä minusta tippaakaan.
Tästä tuli nyt pieni romaani, mutta kiitos jos jaksoit lukea. Ei tästä tullut minulle yhtään parempi olo mutta sainhan ainakin kertoa niin että kerrankin joku kuulee minut. Ja toivon niin paljon asioiden muuttuvan koska en enää usko pystyväni jatkamaan elämääni näin. En silti haluaisi vielä lähteäkään koska on niin paljon asioita joita en ole vielä nähnyt ja kokenut.
Ongelmani on siis se että vihaan itseäni enemmän kuin tiesin olevan mahdollista. Vihaan ihan kaikkea itsessäni: ulkonäköäni, persoonallisuuttani, kaikkea mitä sanon tai jätän sanomatta ja kaikkea mitä teen. Tiedän että tämä kuulostaa aika teatraaliselta, mutta ei ole kaukana totuudesta. Olen 23 vuotias eli kyseessä ei ole mikään teiniangsti. Toivoisin että olisi niin se ehkä loppuisi, mutta tiedän ettei tämä lopu. Päinvastoin, huomaan koko ajan inhoavani itseäni yhä enemmän. Tämä ei ole myöskään alkanut ihan hiljattain vaan olen aina ollut normaalia alakuloisempi ja arempi. En rehellisesti sanottuna muista aikaa elämässäni jolloin olisin ollut onnellinen ja tyytyväinen itseeni.
En muuten tulisi tänne vinkumaan ja keräämään sääliä, mutta tämä itseviha vaikuttaa kaikkeen mitä teen ja pilaa elämäni. Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää, itseasiassa luulen ettei ole koskaan ollut. En pysty puhumaan ihmisille mutta se ei johdu ujoudesta vaan siitä että olen niin tylsä etten usko ketään kiinnostavan. Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi porukassa enkä usko että porukassa kukaan haluaa minun olevan siinä. Tavatessani uusia ihmisiä oletan heti että he eivät pidä minusta. Tämän takia minun on vaikea antaa muille mahdollisuutta tutustua minuun ja itselleni mahdollisuutta tutustua heihin.
En ole koskaan seurustellut koska en pysty inhoni takia päästämään ketään lähelleni. Mahdollisuuksia minulla on ollut monia ja tiedän suurimman osan ihmisistä pitävän minua kauniina. Minä vain en näe sitä, on harvoja päiviä jolloin voin katsoa peiliin niin ettei tee mieli itkeä.
Aina kun huomaan että olen päästämässä toisen ihmisen kuoreni sisään, menen paniikkiin ja työnnän hänet pois. En halua tehdä näin mutta silloin en pysty ajattelemaan muuta kuin että on paettava. En halua kenenkään näkevän todellista minääni. Minulla on melko iso kaveripiiri johon ajauduin tavallaan vahingossa, mutta en ole tärkeä osa tuota porukkaa. Monetkaan porukan jäsenistä eivät yleensä puhu minulle ja vielä harvempi huomaa jos en ole paikalla. Kukaan heistä ei oikeastaan tiedä kuka olen, koska en pysty olemaan oma itseni muiden ihmisten seurassa. Hekin vihaisivat minua jos näkisivät millainen olen. Harmikseni pari kertaa humalassa kilpeni on murtunut ja olen näyttänyt heille osan todellisesta minästäni: syvästi epätoivoisesta ihmisestä joka itkee ja vihaa olemassaoloaan. Tällaisina hetkinä ystävänikin ovat vihanneet minua ja olen ajautunut heistä yhä kauemmas.
Tämä itseinho aiheuttaa ongelmia myös muilla elämän osa-alueilla. En tiedä mitä haluan elämältäni ja tuntuu ettei elämälläni ole mitään suuntaa. En usko pärjääväni elämässä. Opiskelen alaa, josta en pidä, vihaan työtäni ja vapaa-aikanani istun yksin kotona koska en uskalla soittaa kavereilleni koska uskon etteivät he vietä mielellään aikaa kanssani. En näe tulevaisuuttani ollenkaan enkä usein usko että minulla edes on tulevaisuutta.
Haluan olla toisenlainen, mutta en tiedä miten voin korjata jotain joka on aina ollut rikki. Haluaisin olla normaali ja onnellinen enkä haluaisi satuttaa ihmisiä joista välitän. En tee mitään näistä tahallani mutta olen aina ollut tällainen enkä tunne mitään muuta tapaa toimia. En vain ymmärrä mitä voisin enää tehdä. Tekisin aivan mitä vain jos vain tietäisin sen auttavan vähänkin. Olen yrittänyt olla sosiaalisempi - ei auta koska vaikka nyt minulla on enemmän kavereita kuin koskaan ennen, itseviha ei ole kadonnut mihinkään ja se ajaa ystävät pois. Olen yrittänyt myös sanoa itselleni olevani kaunis ja kelpaavani näin, ei auta koska en usko sitä. Olen yrittänyt uskoa muilta saamani kohteliaisuudet mutta en usko heitäkään. Ihminen on perusluonnoltaan epäluotettava.
Olen myös yrittänyt puhua ammattilaiselle. Tapasin muutaman kuukauden ajan psykologia, mutta lopetin koska en tuntenut sen tekevän yhtään mitään. Tiedän kyllä ettei muutoksia tapahdu nopeasti, mutta tapaamiset ja ongelmistani puhuminen eivät tehneet oloani edes helpottuneeksi vaan ne ahdistivat. En usko siihen että psykologia kiinnostavat pikkumaiset oneglmani, hänhän saa vain rahaa kun nyökkäilee kaikelle mitä sanon. Toivoisin että minulle tärkeät ihmiset välittäisivät eikä tarvitsisi mennä itkemään vieraalle ihmiselle joka ei välitä minusta tippaakaan.
Tästä tuli nyt pieni romaani, mutta kiitos jos jaksoit lukea. Ei tästä tullut minulle yhtään parempi olo mutta sainhan ainakin kertoa niin että kerrankin joku kuulee minut. Ja toivon niin paljon asioiden muuttuvan koska en enää usko pystyväni jatkamaan elämääni näin. En silti haluaisi vielä lähteäkään koska on niin paljon asioita joita en ole vielä nähnyt ja kokenut.
Vastaukset 7
Vanhimmat
osaat ainakin ilmaista itseäsi hyvin kirjoittamalla :) pelkäät etteivät muut hyväksy sinua, mutta hyväksytkö sinä itsesi? älä anna toisten arvioiden ja mielipiteiden muokata sinua. ehkä sinun pitää vain uskaltaa hyväksyä itsesi juuri tuollaisena kuin olet, etkä etsi hyväksyntää muilta ihmisiltä. tärkeintä on, että alat rakastaa itseäsi nyt heti, vaikka tuntisit itsesi kuinka kurjaksi tahansa.
Moi.Tiedän miltä sinusta tuntuu.Itse myös samanlaisten asioiden kanssa olen joutunut kamppailemaan.Järkyttävä itseviha joka pilaa eläman.Seison peilin edessä ja lyön itseäni nyrkillä kasvoihin.Raivoan itselleni ja haukun.Hetkeksi tulee parempi olo kun olen saanut kuulla "kunniani".Uskon myös että minua ei voisi kukaan rakastaa ja että olen surkein ja epäonnistunein ihminen maailmassa.Todellisuudessa olen ulospäin pärjäävä ja näyttävän näköinen nainen josta kukaan ei uskoisi että on tälläinen ongelma.Eikä sitä voi edes millään sanoilla kertoa koska se on niin käsittämätöntä.En tiedä mistä johtuu mutta saattaa olla että lapsuuden hylkäämisen kokemukset ja koulukiusaaminen ovat syynä minun itsevihaani.Tällähetkellä minulla uusi suhde ja olen täysin rakastunut mutta vaivani vaanii minua ja muistuttaa että :pidä varasi akka,aion pilata suhteesi sillä et ansaitse rakkautta eikä muuta kun turpaan vaan.Kaikesta huolimatta aion uskaltaa ja pikkuhiljaa ehkä luottaa että minullakin on ihmisarvo.USKALLETAAN YHDESSÄ.
Olit ihan oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, kun kirjoitit tänne palstalle. Sinun ongelmasi eivät ole ainutlaatuisia eivätkä korjaamattomia. Tuollaisten asioiden kanssa painiskelu ja niistä selviäminen vie vuosia, mutta sen jälkeen tiedät, että kannatti työskennellä paremman elämän puolesta. Kärsin itse lähinnä estyneestä persoonallisuudesta. Kaikki ihmissuhteeni kariutuivat siihen että omanarvontuntoni oli nollassa, inhosin itseäni, enkä uskonut kenenkään voivan pitää minusta. Olen edelleenkin yliherkkä arvostelulle ja ajoittain ylireagoin voimakkaasti arvosteluun ja pelkään sosiaalisia tilanteita, jos on vaarana että minua esim. paheksutaan. Joka tapauksessa elämäni helpottui ratkaisevasti kun alle 30-vuotiaana hakeuduin yleislääkärin lähetteellä mielenterveystoimistoon ja sitä kautta psykiatrin kanssa yksilöterapiaan. Yksilöterapiassa terapeutin on ensin opittava tuntemaan sinut ja elämäsi historia pitkältä ajalta, jotta hän voisi jatkossa auttaa sinua, terapia etenee hitaasti siksi, ettei ole olemassa helppoa tietä oppia tuntemaan toista ihmistä. Ja kaikkia mahdollisia syitä, jotka ovat sinut nykyiseen ahdinkoosi saattaneet. Suosittelen siis lämpimästi terapiaan palaamista. Vaikka alkuun tuntuu, ettei istuntojen jälkeen muuta kuin ahdistaa, myöhemmin helpottaa. Terapeutti pidättäytyy myöskin kommentoimasta kertoomasi liiemmalti, koska hänen on pyrittävä olemaan istunnon neutraali osapuoli, hän ei saa kommenteillaan vaikuttaa omiin ajatuksiisi. Siksi monesti tulee tunne ettei terapeuttikaan välitä, rahastaa vaan.
Älä lannistu, ole positiivinen ja pidä huolta itsestäsi ja hae apua vielä kerran...
Tekstisi oli kuin omalta näppäimistöltäni,erona vain,että olen nainen ja sinua hiukan vanhempi,eikä minulla ole yhtään ystävää. En osaa neuvoa,miten pääsisit tilanteessasi eteenpäin,koska itse olen jo alistunut siihen, että tulen elämään tämän elämäni loppuun tämän itseinhon ja -vihan kanssa. Apua en voi hakea,koska olen ammatissa,josta varmasti saisin potkut,kun mielenterveysdiagnoosi päätyisi pomoni käsiin.
Oma inhoni juontaa alkoholistikodista ja kahdeksan vuoden koulukiusattuna olemisesta. Lasken vain päiviä,kauanko tätä vielä pitää kärsiä,jos elän keskimäärin 80-vuotiaaksi. Mutta sinä olet vielä nuori,joten yritä vielä saada apua. Muuten tämä eristäytyminen ja katkeruus hiipivät salakavalasti ja lopulta et enää edes välitä.
Ei sillä ole merkitystä, onko ihminen nuori, vai vanha. Tällaisiin elämän ongelmiin on haettava apua, koska yksin niistä ei selviä. Jos ensimmäisestä paikasta apua ei tunne saavansa, niin sitten yritetään toisesta.
Apua on saatavissa, ja sitä pitää hakea, etteivät elämän kuviot mene täydellisesti umpisolmuun.
En oikein osaa sanoa, miksi itseään/tai ylipäätään ketään inhoaa? Ehkä se on seurausta, mm. monista käsittelemättömistä asioista, tapahtumista, elämäntilanteista jne?? Osittain johtunee myös ihmisen heikosta itsetunnosta, pettymyksistä, ja varsin usein siitä, että on todella yksinäinen. Yksi keino on ainakin hakeutuminen toisten ihmisten pariin, erilaisiin tilaisuuksiin, harrastuksiin tms. Avun hakeminen lienee kuitenkin se ykkösasia. Mieltä painavat asiat, ongelmat on hyvä purkaa, ja pitääkin purkaa, jonkun ammatti-ihmisen kanssa.
Minä käyn ilmaiseksi mielenterveystoimistossa. Pikku hiljaa he pääsevät jyvälle ja antavat vinkkejä. Lääkityskin voi auttaa avautumaan.
Minulla on hieman samanlainen ongelma. Kirjoitin joskus aiheesta ketjun, johon tuli joitakin vastauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa sinua.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8847807