olen saanut tarpeekseni. tää sairaus on vienyt multa kaiken, tulevaisuudensuunnitelmat, suuren osan kavereistani ja toivon paremmasta. tää sairaus on täyttänyt mut niin, ettei musta itsestäni ole enää paljoa jäljellä. vielä tää yrittää viedä viimeisetkin, ja jos mä annan sen jatkaa, se on oikeassa: mulla ei ole mitään syytä parantua.
viikonloppuna oltiin mieheni kanssa, ja yöllä se olisi tahtonut lähteä sen luo nukkumaan. oli ollut ihana päivä, ja vaikka läskiahdistus meinasikin iskeä, en mä jäänyt sitä murehtimaan. mulla oli hyvä olla. hyvä olo vaihtui inhoksi, kun käytiin syömässä. mä halusin olla yksin. mennä omaan kämppääni, vaikka tää onkin tukalan kuuma. olla yksin. ei, älä tuu mukaan, haluun olla yksin. mieheni yritti taivuttaa mua, koska pelkää mun satuttavan itseäni, mutta mä en välittänyt sen huolesta vaan jankkasin vastaan, ja lopulta se lähti vihaisena kävelemään. mä olisin halunnut juosta perään, pyytää anteeksi tyhmyyttäni, käpertyä mieheni viereen ja unohtaa kaiken pahan. olla turvassa. sairaus puhui mun puolesta, johdatti mut kellariin, jonka portaat lahoaa mun jalkojen alta aina, kun mä sinne pimeyteen vajoan. eikä sieltä pimeydestä löydä lautoja, nauloja ja vasaraa, millä rakentaa portaat takaisin elämään. siellä mä yksin itken ja huudan, mutta ei kukaan mun huutoa kuule, ei musta pääse ääntäkään, kun sairaus mut hiljentää.
siskoni soitti äsken, ja mulla on ihan hirveä ikävä sitä, mutta sanoin, etten voi nähdä tänään. ulos mua ei saa millään tai paha ahdistus iskee, tavallaan olisin tahtonut siskoni käymään, mutten voi pyytää. en voi kaataa paskaa oloani rakkaimpieni niskaan, joilla on omiakin ongelmia. mun on selvittävä tästä yksin.
anoreksia antoi mulle pehmeän peiton, joka suojasi kylmältä ja kovilta iskuilta. kantoi mua, kun omat jalat ei kantaneet, käänsi mun katseen kun maailma näytti liian pahalta. se suojeli mua, lievitti mun tuskaa. se oli mulle hyvä, kun mulla ei ollut ketään muuta. se teki musta kauniin, ja ensi kertaa tiesin miltä tuntuu tykätä peilikuvastaan. edes hetkellisesti. mä tunsin itseni terveeksi, mutta todellisuudessa sairaus vain muutti muotoaan.
peitto kuristaa ja hiostaa, se kiertyy mun kurkun ja jalkojen ympärille, etten saa henkeä enkä pääse pakoon. se laittaa mut katsomaan vääristävän lasin läpi maailmaa, jolla ei ole mulle kuin yksi juttu kerrottavanaan: täällä ei sairaille ole paikkaa. tuntuu niin pahalta, pelottaa, ja mä kietoudun entistä tiukemmin peittoon, suljen mun silmät. sairaus katsoo mun puolesta, puhuu mun suulla sanoilla, jotka eivät ole mun. jos se olisi jotain käsinkosketeltavaa, mä repisin sen riekaleiksi ja polttaisin, hautaisin tuhkat syvälle routamaahan. jos se olisi jotain elävää, mä puhkoisin sen silmät, tukkisin sen korvat ja katkoisin kielen, potkisin sen polvilumpiot paskaksi ja lopulta juottaisin myrkkyä, jota se on juottanut mulle. hautaisin kurkkua myöten hiekkaan, ja haaskalinnut söisivät sen pään.
olisikin noin helppoa. käyttäisin äärimmäisen raakaa väkivaltaa nujertaakseni sairauden peikon, muttei siihen väkivalta tehoa. mä en oikein tiedä, miten mun pitäisi parantua, mä olen ravannut hoidossa ja ollut sairaalassa, syönyt lääkkeitä ja kuunnellut ravitsemusterapeuttia, lukenut paljon, vältellyt vaakaa ja mittanauhaa, yrittänyt syödä kuten terveet. silti mä astun aina niitä kellarin portaita pimeyteen, josta mua kukaan ei nosta. ehken mä edes halua nousta, mulla on peikko seuranani. mä vain olen kyllästynyt sen seuraan, se antaa paljon, se vie sitäkin enemmän, mutta loppupeleissä se on kuolettavan tylsä.
mä haluan parantua.
viikonloppuna oltiin mieheni kanssa, ja yöllä se olisi tahtonut lähteä sen luo nukkumaan. oli ollut ihana päivä, ja vaikka läskiahdistus meinasikin iskeä, en mä jäänyt sitä murehtimaan. mulla oli hyvä olla. hyvä olo vaihtui inhoksi, kun käytiin syömässä. mä halusin olla yksin. mennä omaan kämppääni, vaikka tää onkin tukalan kuuma. olla yksin. ei, älä tuu mukaan, haluun olla yksin. mieheni yritti taivuttaa mua, koska pelkää mun satuttavan itseäni, mutta mä en välittänyt sen huolesta vaan jankkasin vastaan, ja lopulta se lähti vihaisena kävelemään. mä olisin halunnut juosta perään, pyytää anteeksi tyhmyyttäni, käpertyä mieheni viereen ja unohtaa kaiken pahan. olla turvassa. sairaus puhui mun puolesta, johdatti mut kellariin, jonka portaat lahoaa mun jalkojen alta aina, kun mä sinne pimeyteen vajoan. eikä sieltä pimeydestä löydä lautoja, nauloja ja vasaraa, millä rakentaa portaat takaisin elämään. siellä mä yksin itken ja huudan, mutta ei kukaan mun huutoa kuule, ei musta pääse ääntäkään, kun sairaus mut hiljentää.
siskoni soitti äsken, ja mulla on ihan hirveä ikävä sitä, mutta sanoin, etten voi nähdä tänään. ulos mua ei saa millään tai paha ahdistus iskee, tavallaan olisin tahtonut siskoni käymään, mutten voi pyytää. en voi kaataa paskaa oloani rakkaimpieni niskaan, joilla on omiakin ongelmia. mun on selvittävä tästä yksin.
anoreksia antoi mulle pehmeän peiton, joka suojasi kylmältä ja kovilta iskuilta. kantoi mua, kun omat jalat ei kantaneet, käänsi mun katseen kun maailma näytti liian pahalta. se suojeli mua, lievitti mun tuskaa. se oli mulle hyvä, kun mulla ei ollut ketään muuta. se teki musta kauniin, ja ensi kertaa tiesin miltä tuntuu tykätä peilikuvastaan. edes hetkellisesti. mä tunsin itseni terveeksi, mutta todellisuudessa sairaus vain muutti muotoaan.
peitto kuristaa ja hiostaa, se kiertyy mun kurkun ja jalkojen ympärille, etten saa henkeä enkä pääse pakoon. se laittaa mut katsomaan vääristävän lasin läpi maailmaa, jolla ei ole mulle kuin yksi juttu kerrottavanaan: täällä ei sairaille ole paikkaa. tuntuu niin pahalta, pelottaa, ja mä kietoudun entistä tiukemmin peittoon, suljen mun silmät. sairaus katsoo mun puolesta, puhuu mun suulla sanoilla, jotka eivät ole mun. jos se olisi jotain käsinkosketeltavaa, mä repisin sen riekaleiksi ja polttaisin, hautaisin tuhkat syvälle routamaahan. jos se olisi jotain elävää, mä puhkoisin sen silmät, tukkisin sen korvat ja katkoisin kielen, potkisin sen polvilumpiot paskaksi ja lopulta juottaisin myrkkyä, jota se on juottanut mulle. hautaisin kurkkua myöten hiekkaan, ja haaskalinnut söisivät sen pään.
olisikin noin helppoa. käyttäisin äärimmäisen raakaa väkivaltaa nujertaakseni sairauden peikon, muttei siihen väkivalta tehoa. mä en oikein tiedä, miten mun pitäisi parantua, mä olen ravannut hoidossa ja ollut sairaalassa, syönyt lääkkeitä ja kuunnellut ravitsemusterapeuttia, lukenut paljon, vältellyt vaakaa ja mittanauhaa, yrittänyt syödä kuten terveet. silti mä astun aina niitä kellarin portaita pimeyteen, josta mua kukaan ei nosta. ehken mä edes halua nousta, mulla on peikko seuranani. mä vain olen kyllästynyt sen seuraan, se antaa paljon, se vie sitäkin enemmän, mutta loppupeleissä se on kuolettavan tylsä.
mä haluan parantua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
veit sanat mun suusta ! olet niin oikeassa, tähän on melkein mahdottomuus löytää parannus. haluaisin sanoa sulle, että kyllä se siitä ja elämä voittaa, mutta kun omakin nykyhetki ja menneisyys vaikuttaa toivottomalta. monesti olen hautonut ja yrittänyt itsaria, mutta aina uteliaisuus seuraavasta päivästä on saanut minut vielä kerran yrittämään. ja olen yhä edelleen sitä mieltä, että tulevaisuus on aina avoin. vaikka olisi sairastanut kymmeniä vuosia.
olen lukenut tuon vastauksesi monta kertaa, ja aina on alkanut itkettää. itse en ole kovin utelias näkemään huomista (etenkään just tän päivän huomista), vaan haluaisin nukkua sen yli. ja ylihuomisenkin yli, herätä sitten kun tää ahdistus ja masennus on hetkeksi hellittänyt. ehkä ensiviikolla. tai syksyllä... silti ikuisesti en uskalla käydä nukkumaan, tuntuu, että jättäisin niin paljon kesken, ja antaisin tän sairauden voittaa. silloin kärsisi mulle kaikkein rakkaimmat.
"menneisyys vaikuttaa toivottomalta", mutta se on mennyttä. ei se mihinkään ikinä katoa, ei sitä voi unohtaa (miten ihanaa olisi, jos voisi pyyhkiä koko tän traumaattisen sairauden muististaan, ja elää kuin tätä ei olisi ikinä ollut), mutta se on takanapäin eikä koskaan tule takaisin. uskon, että vaikka tää sairaus on usein seuraus kaikesta aiemmasta, on tällä myös tehtävänsä tulevassa. jokaisella ihmisellä on ne jutut, mitkä pitää kokea kasvaakseen ja oppiakseen, ja ajattelen, että KUN tästä joku päivä selvitään, ollaan paljon vahvempia. sitä ennen se menneisyys pitää vaan heivata sinne, minne kuuluukin. eiliseen, jota ei takaisin saa.
tänään ahdisti niin, että järki meinasi mennä. haahuilin kaupungilla osaamatta päättää, pitäisikö hakea laksatiiveja, ostaa ahmimismättöä, mennä terveyskeskukseen pyytämään uutta reseptiä unilääkkeisiin ja vetää pää pimeäksi muutamaksi päiväksi. jälkimmäinen tuntui kaikkein parhaimmalta, vaikka seuraukset on yhtä pahat kuin ahmimisessa. mulla ahmiminen on kyllä mennyt niin pitkälle, että kun oli lääkkeet, popsin niitäkin monen päivän edestä. äidilleni en kehdannut itkeä, mutta kun pääsin siskolleni, vaan itkin ja huusin miten vihaan tätä sairautta. olen kertonut siskolleni melkein kaiken, osittain siksi, että alkoi sekin käyttäytyä häiriintyneesti ruokaa kohtaan, ja halusin näyttää sille kolikon rumemman puolen. melkein kaikille läheisilleni olen puhunut ja mitä enemmän kerron, sitä paremmin tajuan kuinka sairasta tää touhu on. siskoni sanoi tänään, että jokaisella on oma kuoppansa, eikä sieltä tahdo nousta tuntemaan tuulta ja näkemään valoa. kuopasta voi tehdä mukavan (kun ei tiedä mitä ulkopuolella on) ja se on turvallisen pieni, maailmaan taas voi eksyä. paha olo meni hetkeksi ohi, mutta tulin kotiin apteekin ja hiilarimätön kanssa.
puhuminen auttaa. eihän sitä haluaisi kuormittaa muita ongelmillaan, ja varmaan monelle nää on niin henkilökohtaisia juttuja, ettei näitä edes tahtoisi jakaa kenenkään kanssa. ei ainakaan sellaisten, jotka ei ymmärrä. mitä enemmän kertoo, sitä vähemmän ihmiset tuntuu ymmärtävän. mutta ehkä just niiden reaktiot saa tajuamaan, miten häiriintynyttä ja sairasta ja surullista tää on, ei elämän pitäisi olla tällaista. pitäisi uskaltaa nousta kellaristaan tai kuopastaan, jättää se peikko tai mikä piru onkaan sinne mätänemään, naulata ovi kiinni tai täyttää kuoppa soralla. itsestäni tuntuu nyt, että kellari on koluttu. täällä ei ole enää mitään nähtävää eikä saavutettavaa, ei mikään mikä mut yllättäisi ja saisi jatkamaan elämääni täällä. ei mitään. peikkokaan ei nyt pysty potkimaan mua, vielä sillä on sanottavaa, mutta kaiken mä olen kuullut. mua ei vain kiinnosta totella sitä enää. nouseminen pelottaa, ja ne kaikki uudet peikot mitä elämä mukanaan tuo. mutta kun mä olen levännyt, mä jaksan nousta ja olen niin vahva, ettei ne peikot mua kynsiinsä saa. kuulostaa varmaan häiriintyneeltä sadulta, mutta näin mä ajattelen.
sanotaan, että syömishäiriöstä ei välttämättä selviä ikinä, mutten muista kenenkään kertoneen, ettei loppuelämä ole välttämättä kaunis, täydellinen, laiha keijukainen. sitähän anoreksia on aluksi, hyvä, ihana ystävä, joka ymmärtää, tukee ja suojelee. niin se oli itselleni, ystävä kun olin yksinäinen, eikä sellaista tahdo jättää. niin kauan se on ystävä, kun tanssii sen musiikin mukaan, mutta kun väsyy, se kääntää ne toiset kasvonsa. mistään en muista kuulleeni tai lukeneeni, että syömishäiriö muuttaa elämän jokaisen minuutin taisteluksi sen kaksinaamaisen hirviön kanssa, ja että vielä silloinkin, kun sitä ei enää lähelleen halua, se vetää syvemmälle luolaansa. tekstini on varmaan aika sekavaa, mutta haluan sanoa teille kaikille, jotka haluatte parantua, että uusia ystäviä löytyy, kauneutta näkee minne katsoo jos osaa oikein katsoa, ja vaikka peikon hautaisikin, sen voi aina herättää henkiin, kun siltä tuntuu. siis voimia kaikille, ja kuten edellinen kirjoittaja sanoi: kyllä se siitä
Noi on niin mun "elämää" myös. Niin haluaisin tappaa,polttaa ja heitää kans tuhkat johonki nii kauas etten näkis enää hitustakaan. Oon kans yli 10vuotta kärsiny anorexiaa ja kaikki läheiset tietenkin myös. Ainoa mikä sen saa tapettua on se aito minä sekä rakkaat ihmiset. Se peikko vaan on niin vahva eten tiedä mitä aseita pitäs käyttää. Tai tiedän...postiivisuus ja elämän jano on ainoa ase, mutta vaikea käyttää kun on niin väsynyt...silti en ole menettänyt toivoa. Pakko mun on viselvitä .ei tää voi tähän päättyä,....oikein paljon tsemiä kaikille...
"aito minä sekä rakkaat ihmiset."
taidan olla harvinaisen herkässä tilassa, kun aloin itkeä noista sanoista... jotenkin äärettömän lohdullinen ajatus tuo aito minä, koska kun se on vielä jäljellä, on toivoa. ei se varmaan ikinä mihinkään katoa, mutta voi kuihtua ja lopulta menettää äänensä kokonaan. niin ei pitäisi käydä. terapeuttini sanoi, että rakkaus voittaa aina. tämä sairaus herättää paljon tunteita enkä sano, että ne kaikki olisivat negatiivisia, nykyään kuitenkin vain vihaa, vihaa, vihaa, yksinäisyyttä, katkeruutta, surua, lisää vihaa, tylsistymistä. eikä ikinä rakkautta. läheisiään voi rakastaa, ja sitä oikeaa elämää, mikä meille on annettu. sitä pitäisi arvostaa, elämää ja terveyttä, koska niitä ei kaikille ole annettu.
eilen olin niin varma, että sairaus on voitettu. en tajua miten uskon aina siihen paloon, mikä mun sisällä syttyy, kun päätän päästää irti, koska tänäänkin tuli ahmittua. on paljon asioita, mitä mun pitäisi vielä tehdä ennen kuin parannun - kuinka älytöntä! on niin paljon asioita, mitä mä voisin tehdä jos parantuisin. oikeastaan pitäisi ajatella, että ne asiat voi tehdä nytkin, unohtaa tää sairaus hetkeksi - sitä saattaisi vaikka piristyä ja saada voimaa voittaa peikko.
voimia munkin puolesta kaikille, sulle dired ja ededede, en voi kuvitellakaan miten pitkältä kymmenen vuotta syömishäiriön kanssa on tuntuneet - tai miten ne on menneet huomaamatta ohi. se, että vielä uskotte edes vähän paranemiseen, tekee teistä vahvoja. kunpa kaikki, jotka ovat toivonsa menettäneet, tajuaisivat, että vielä on mahdollisuus hyvään elämään ilman tätä sairautta, ja kunpa kaikki, jotka eivät vielä tajua miten paljon tämä sairaus voi viedä, tajuaisivat sen ennen kuin on myöhäistä - silloin kun on vielä potkua voittaa tämä. toivon niitä asioita, joista me saadaan voimaa astua takaisin elämään
jokaisesta on parantujaksi ! prosessi on pitkä, mutta kannattaa miettiä, kuinka monta tervettä lisävuotta parantuminen loppupeleissä tuo. muistan pahimmat aikani, kun en maistanut enkä tuntenut mitään, vihasin kaikkea, olin eleetön. kaikki päiväni kuluivat liikuntaan, ruoan pakoiluun ja laattaamiseen enkä enään pystynyt istumaan tai pysymään paikallani ollenkaan. silloin kaikki tuntui niin normaalilta, mutta nyt tajuan kuinka sairas olin. se ei ollut elämää... lopulta olin niin surkastunut, etten vessaan päässyt kävelemään tai suihkussa seisomaan.
kun päätin alkaa parantumaan, kaikki muuttui. en ole päässyt kaikista oireistani eroon ja syöminen menee niin ja näin, mutta olen kiitollinen itselleni, että aloin tekemään töitä terveyden eteen. vaikka pahat olot eivät millään tunnu katoavan, välillä jopa pidän ulkonäöstäni ja oloni on paljon hoikempi kuin sairaalakuntoisena! suurin muutos on tapahtunut päässäni ja suhtautumisessani syömishäiriööni. pahimmat sh-ajatukset ovat poissa ja ne tuntuvat etäisiltä. takapakin iskiessä menee kyllä huonosti, mutta yksi askel taakse, kaksi eteen (:
Kiitos paljon ad. Olet ihan oikeassa. Niin kauan kun henki pihisee on toivoa. Rakkaus ja positiivisuus on ase tautia vastaan ja siihen pitäsis kerätä voimia. Se vaan uuvuttaa niin että se on jokapäviväistä taistelemista löytää uskoa ja rakkautta. Jos onnistuisi unohtaa sairauden niin se olisi todella hyvä. Se vaan jaksaa kokoajan muistuttaa itsestään. Itse mietin juuri sitä vaikeina hetkinä kun taistelen jossain asiassa anorexiaa vastaan (esim.lenkille lähtö). Mietin että jos nyt jätän sen niin se on askel uuteen alkuun ja ihanaan elämään. Sitä joutuu aina oikein pysähtyy ajattelemaan ja tapellaa kokoajan . Yrittää positiivisen ajatuksen saada voittaan se negatiivinen.Se on kokopäivä hommaa ja tosi raskasta, mutta eikös hyvä työ aina palkita.Itse uskon että voin vielä selvitä, vaikka vaikeeta se on ja välil tuntuu et ois helpompi vaa hypätä kaivoon, silti se aito itseni sanoo että olen oikeasti iloinen, mukava,positiivinen ja elämää rakastava ihminen ja sen haluan löytää itsestäni takaisin.
kiitos itsellesi.
"Sitä joutuu aina oikein pysähtyy ajattelemaan ja tapellaa kokoajan ."
toi on niin totta. usein vaan tuntuu (nyt), että vaikka miten selkeesti tajuaisi tilanteensa, ei se riitä. tänäänkin oon toiminut kuin joku hiton robotti, ja sama jatkuu varmaan iltaan saakka...:( mulla on vielä täysin kaksjakosta, joko mä ahmin ja ahdistun ja yritän lopettaa syömisen tai raahaan itteni puolunessa liikkumaan ja loppupäivän heikottaa, ettei sängystä pääse. jos ei olisi ruokaa eikä liikuntaa, ei olisi mitään ongelmaa - koska ei olisi mitään:)
ihanasti kirjoitat ededede. kun päätös tulee omasta aloitteesta, se muuttaa paljon. joskus kyllä tuntuu, ettei tavoista pääse mitenkään eroon, vaikka haluaisi ja olisi hetkiä, kun itsensä hyväksyy. itse en mennyt anoreksian kanssa niin heikkoon kuntoon kuin sinä, multa hajosi pää ennen kuin kroppa, joten voin vaan kuvitella, miten pitkän tien olet kulkenut. puhutaanhan siitä, että syömishäiriöinen ei näe kroppaansa realistisesti, mikään laihtuminen ei peilikuvaa muka muuta, mutta jos puhuttaisiinkin siitä, miten parantuessa voikin tuntea itsensä hoikemmaksi ja kauniimmaksi ja samalla kerrottaisiin, miten parantumisyritykset masentaa (lihomisen pelko, väsymys tappelemaan peikkojen kanssa, se mitä jää jäljelle kun syömishäiriö on poissa), voisi monelta jäädä leikki lyhyeen. en meinaa, että syömishäiriö olisi tahdonalainen, mutta sitä voisi ehkäistä.
tajusin samantapaisen jutun yks päivä, kun tulin kaupasta (pelkän maitopurkin kanssa...). vaikka oon lihonut jotaan kymmenen kiloa viime kesästä enkä ole yhtä kiinteässä kunnossa, en silti tuntenut itseäni yhtään laihemmaksi kuin nytkään hyvinä päivinä siis. ja oli silloinkin niitä hirveitä päiviä, kun tuntu, että lattiakin hajoaa mun alta. vaikka päätin päästää irti sairaasta unelmapainostani, se kummitteli mun mielessä usein, mutta kun tajusin, ettei se luku mua laihemmaksi tee henkisesti, ei mua huvita yhtään kiduttaa itseäni siihen kuntoon. usein kun masennun, musta tulee luulosairas, joten rytmihäiriöt tähän väliin olisi paskempi juttu...
siitäkin pitäisi puhua, miten yksinäinen sairaus syömishäiriö on. tai puhutaanhan siitä, muttei mielestäni tarpeeksi. ei kuvata sitä pahaa mieltä, mikä tulee kun kaverit vähitellen vain katoaa ympäriltä, eikä niitä syyllisyydenpistoja, mitkä tulee kun ei viitsi pitää yhteyttä. sairastaessa se on vähän toissijainen juttu, mutta sen sairauden alla on ikävä, hylätty olo. mua ainakin sattui, kun kaverit alko kohdella eritavalla kun ennen (aluksi ihan peruskateutta mitä melkeen aina, kun toinen laihtuu, ja lopulta huolta ja kyllästymistä) ja porukatkin käytti silkkihanskoja mun seurassa, etten hajoaisi käsiin. ihmissuhteiden lisäksi kusee koulutus ja koko tulevaisuus, kun eipä muu paljoa kiinnosta kuin syöminen ja syömättömyys - kuitenkin eniten vihaan tätä sairautta, koska siskollani oli/on oireita. toivottavasti se näkee, miten vittumaista parantuminen voi olla, kun tää ei kuitenkaan voi loppuelämää mukana kulkea.
harmittaa ihan hirveästi:( oon niin vihainen, että haluaisin pelastaa koko maailman tältä pahalta, mutta itse en ylös pääse. läheisimmän kaverini menetin osittain tämän takia, osittain, koska en vain jaksanut sitä ilkeää naista, suurimpaan osaan en ole sairauteni aikana jaksanut pitää yhteyttä. ei ole kiinnostanut tai on hävettänyt näyttäytyä tai pelottanut kuulla omasta ulkonäöstä. mulla on kuitenkin ollut yksi rakas ystävä, jota ilman en varmaan tässä olisi enkä olisi yrittänyt parantua syömishäiriöstä tai mistään mun ongelmista, ja muutama päivä sitten purkauduin niin pahasti, että oli parempi jäähdyttää suhde. tää ystävä siis on mun eksä, joka aikoinaan pisti mut katsomaan peiliin ja sen kuvan alle, ja siitä tää lähti. kuitenkin eron jälkeen tukenut mua ja yrittänyt kannustaa paranemaan, varmaan siinä toivossa, että joskus voitaisiin elää yhdessä kuin ihmiset ja ihan tyytyväisinä. toivotonta se on mun kanssa ollut, mutta silti jaksanut. nyt se sai tarpeekseen, enkä mä tahdo enää "pakottaa" sitä jaksamaan vielä. se ansaitsee kivan ja hyvän naisen, joka panostaa suhteeseen ja osaa pitää huolta itsestään, sellasen kanssa voi luoda oman kodin, matkustella ja vain olla. mä taas hypin seinille kun ahdistaa, eikä mun sydämeen mahdu kannettavaksi toisen ahdistusta ja murheita:( rakastan sitä ihmistä mielettömän paljon ja antaisin mitä vaan, jos voisin tehdä sen onnelliseksi, mutta koska en nyt pysty yhteiseen elämään, voin vaan antaa sen mennä. toivottavasti sen seuraava nainen on rumempi ja etenkin tyhmempi, mutta helvetin mukava, kiltti ja antaa kaiken, mitä mun eksä ansaitsee.
ei liity asiaan, mutta surettaa niin saatanasti, että pakko avautua....