Maalla on kesäisin hauska käydä, mutta ajatus, että siellä joutuisi asumaan pysyvästi, on painajainen sille, joka on tottunut kaupungin tarjoamiin elämän nautintoihin. Kun nuorisolla ei ole muuta tekemistä kuin päristellä mopedilla ympäriinsä tai viettää aikaansa bensa-aseman kahvilassa, herää jo nuorena halu päästä maaseudun tylsyydestä pois.
Kun ei ole kunnon kauppoja, ei kelvollista ravintolaa, ei elokuvia teatterista puhumattakaan, on vaikea kuvitella mitään ihmisarvoista elämää maaseudulla. Kun Suomessa on julistettu uskonkappaleeksi, että koko maaseutu täytyy pitää asuttuna, on kysymys jonkinlaisesta pakkoasutuksesta. Kaikki elämää janoavat muuttavat sieltä kaupunkiin. Stalin halusi pitää Siperian asuttuna, koska ihmiset eivät siellä uhanneet hänen tyranniaansa.
Suomessa maaseudusta on tullut eräänlainen maalaisliitto/keskustan äänestäjäreservaatti, jossa ihmiset yritetään pitää väkisin.
Löytyy lukemattomia esimerkkejä, että maalaiskuntiin on aikoinaan yritetty tuoda elämää, teollisuutta ja muuta yritystoimintaa, mutta kuntia hallitsevat kepulaiset isännät ovat estäneet sen pelätessään, että teollisuuden mukana sinne tulee demareita, jotka rikkovat kepun poliittisen menestyksen salaisuuden, yksipuoluejärjestelmän.
Jos nuoret menevät töihin tehtaaseen, heitä on vaikea saada nälkäpalkalla perunannostoon.
Suomi onkin poliittisesti jakautunut erikoisella tavalla. Meillä on kaupungeissa monipuoluejärjestelmä, mutta maaseudulla kepulainen yksipuoluejärjestelmä, joka vähitellen on murtumassa.
Kepu ylpeilee mielellään sillä, että suuri osa sen äänestäjistä on kaupunkilaisia. Mutta kun kaupungeiksi lasketaan nykyisin sellaisetkin kunnat, joiden asukkaiden enemmistöllä on neljä jalkaa ja saparo, kaupunkilaisuuden luonne on muuttunut. Eiköhän Somerolla asuva sikafarmari pysy maalaisena, vaikka hänen kotikuntansa julistettiin kaupungiksi. Tuskinpa Kannuksessa asuva kehtaa vakavissaan väittää olevansa kaupunkilainen.
Kesäinen maaseutu näyttää kaupunkilaiselle parhaat puolensa. Kaupan hyllyiltä löytyy ruokatavaraa, torilta saa ajoittain tuoretta kalaa ja vihanneksia. Kirkonkylän krouvin terassilla on tietenkin enemmistö maalaisukkoja ja peräkammareiden surkimuksia, jotka käyvät läpi loputtomia perintö-, raja-, vesi- ja naapuririitojaan, mutta onneksi sieltä löytyy myös muutama kaupunkilainen, joille tällaiset riidat ovat vieraita.
Kun kesä päättyy ja kaupunkilaiset muuttavat pois, tori sulkeutuu, kauppa näivettyy ja koko maalaiskylän elämä kuihtuu.
Koskaan ei lasketa, kuinka paljon maaseudun yksipuoluejärjestelmä maksaa Suomelle. Esimerkiksi liikenneministeri Anu Vehviläisen vaalipiirissä Pohjois-Karjalassa kulutetaan satoja ylimääräisiä miljoonia hänen äänestäjiensä junakyyteihin. Jokainen kirje, kortti ja Helsingin Sanomien kuljetus maaseudun postilaatikoihin maksaa moninkertaisesti sen mitä kulut ovat Helsingissä tai Turussa.
Maaseutu tuottaa maailman kalleinta rehuviljaa, joka ei kelpaa leipomiseen, ja kallista soppalihaa. Elintarvikeomavaraisuuskin on hokema, joka ei koskaan toteudu ja on tavoitteena tolkuttoman kallis, kun tarkoitus on vain sitoa Kepun äänestäjät turpeeseen.
Kun ei ole kunnon kauppoja, ei kelvollista ravintolaa, ei elokuvia teatterista puhumattakaan, on vaikea kuvitella mitään ihmisarvoista elämää maaseudulla. Kun Suomessa on julistettu uskonkappaleeksi, että koko maaseutu täytyy pitää asuttuna, on kysymys jonkinlaisesta pakkoasutuksesta. Kaikki elämää janoavat muuttavat sieltä kaupunkiin. Stalin halusi pitää Siperian asuttuna, koska ihmiset eivät siellä uhanneet hänen tyranniaansa.
Suomessa maaseudusta on tullut eräänlainen maalaisliitto/keskustan äänestäjäreservaatti, jossa ihmiset yritetään pitää väkisin.
Löytyy lukemattomia esimerkkejä, että maalaiskuntiin on aikoinaan yritetty tuoda elämää, teollisuutta ja muuta yritystoimintaa, mutta kuntia hallitsevat kepulaiset isännät ovat estäneet sen pelätessään, että teollisuuden mukana sinne tulee demareita, jotka rikkovat kepun poliittisen menestyksen salaisuuden, yksipuoluejärjestelmän.
Jos nuoret menevät töihin tehtaaseen, heitä on vaikea saada nälkäpalkalla perunannostoon.
Suomi onkin poliittisesti jakautunut erikoisella tavalla. Meillä on kaupungeissa monipuoluejärjestelmä, mutta maaseudulla kepulainen yksipuoluejärjestelmä, joka vähitellen on murtumassa.
Kepu ylpeilee mielellään sillä, että suuri osa sen äänestäjistä on kaupunkilaisia. Mutta kun kaupungeiksi lasketaan nykyisin sellaisetkin kunnat, joiden asukkaiden enemmistöllä on neljä jalkaa ja saparo, kaupunkilaisuuden luonne on muuttunut. Eiköhän Somerolla asuva sikafarmari pysy maalaisena, vaikka hänen kotikuntansa julistettiin kaupungiksi. Tuskinpa Kannuksessa asuva kehtaa vakavissaan väittää olevansa kaupunkilainen.
Kesäinen maaseutu näyttää kaupunkilaiselle parhaat puolensa. Kaupan hyllyiltä löytyy ruokatavaraa, torilta saa ajoittain tuoretta kalaa ja vihanneksia. Kirkonkylän krouvin terassilla on tietenkin enemmistö maalaisukkoja ja peräkammareiden surkimuksia, jotka käyvät läpi loputtomia perintö-, raja-, vesi- ja naapuririitojaan, mutta onneksi sieltä löytyy myös muutama kaupunkilainen, joille tällaiset riidat ovat vieraita.
Kun kesä päättyy ja kaupunkilaiset muuttavat pois, tori sulkeutuu, kauppa näivettyy ja koko maalaiskylän elämä kuihtuu.
Koskaan ei lasketa, kuinka paljon maaseudun yksipuoluejärjestelmä maksaa Suomelle. Esimerkiksi liikenneministeri Anu Vehviläisen vaalipiirissä Pohjois-Karjalassa kulutetaan satoja ylimääräisiä miljoonia hänen äänestäjiensä junakyyteihin. Jokainen kirje, kortti ja Helsingin Sanomien kuljetus maaseudun postilaatikoihin maksaa moninkertaisesti sen mitä kulut ovat Helsingissä tai Turussa.
Maaseutu tuottaa maailman kalleinta rehuviljaa, joka ei kelpaa leipomiseen, ja kallista soppalihaa. Elintarvikeomavaraisuuskin on hokema, joka ei koskaan toteudu ja on tavoitteena tolkuttoman kallis, kun tarkoitus on vain sitoa Kepun äänestäjät turpeeseen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.