takanani on hyvin raskas ja voimia kuluttava vuosi. En olisi tässä, jos mieheni ei olisi seissyt vierelläni.
Olen kärsinyt voimakkaan paniikkihäiriön, josta rupean nyt pääsemään ylitse. Tämän lisäksi minulla diagnosoitiin vaikea ahdistuneisuushäiriö. Menen helposti shokkiin, jolloin saan pakokauhun tunteen. Olen kovin neuroottinen ja helposti stressaantuva ihminen.
Olen saanut hoitoa: käyn puhumassa asiasta asiantuntijan kanssa ja minulla on lääkitys. Oikeastaan oli, koska totesin, että se ei auta mitenkään ja sen vaikutukset ovat täysin pimennossa. Lisäksi minua pelottaa ottaa lääkkeitä. En suoranaisesti itse lopettanut lääkitystä, mutta silti.
Elämääni haittaa eniten se, että haluan pitää suhteeni mieheeni hyvänä. Mutta se on oman tilanteeni tähden vaikeutunut. Hän on uskomaton: hän jaksaa ja jaksaa, mutta en usko että kauan. Minä, joka saavun aina illalla hänen tykö, onnistun aina purkamaan kaiken häneen. Itken ja jos pakokauhun tunne tulee, saatan purra, kuulostaa hölmöltä, mutta totta se on. Lisäksi, kun tämä pakokauhuntunne iskee, rimpuilen ja tuskailen, en muista tällaisista kohtauksista mitään.
Nyt minusta tuntuu paremmalta, mutta olen huolissani hänestä. Hänen pinnansa on lyhyt nykyään. Hänellä itsellään on stressiä ja huolia, ja haluaisin auttaa ja olen kertonut hänelle, että hän voi luottaa minuun ja kertoa mikä vaivaa, mutta hän vain hymisee. Onko se oikeasti sitä, että hän ei halua enää minulle lisäksi huolia että parantuisin? Olen varpaillani, koska rakkaus kun on rakkautta, rakastan häntä turhauttavan paljon. Pelkään sitä, jos hän huutaa tai korottaa ääntään. En osaa enää tulkita ihmisten mielialoja niin kuin ennen, joudun arvailemaan. En osaa tulkita viestejä oikein, en ilmeitä.
Kaverini hylkäsivät minut: ongelmani olivat heille kai liikaa, joku paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Eivät halua olla tekemisissä.
He naureskelivat, että olen ikäisekseni liian nuori tajutakseni mitään ja puhuivat että minun pitäisi olla teini että tajuaisin anoreksian vaarat. Viittaan anoreksia asiaan sen verran, että en sairasta sitä, minä en syö. Minä häpeän että syön. Sain sen myönnettyä vasta viikko sitten miehelleni. Syön joskus jonkun verran ja haluaisin syödä normaalisti, käydä mieheni kanssa syömässä vaikka ravintolassa, mutta en vain pysty.
Joten, miten saan itseni taas sellaiseen kuntoon, että en epäilisi saati epäröisi, minä pääsisin eroon tästä pakkomieleisestä siivousintoilusta, hymyilisin ja jaksaisin. Päiväunet eivät onnistu, koska nukun itseni väsyksiin. En enää halua vaivata niitä ystäviäni, jotka ovat jaksaneet minua pahimmillani. Onko se sitten sitä, että minun täytyy sanoutua irti kaikista? Olla ihan yksin...
Olen kärsinyt voimakkaan paniikkihäiriön, josta rupean nyt pääsemään ylitse. Tämän lisäksi minulla diagnosoitiin vaikea ahdistuneisuushäiriö. Menen helposti shokkiin, jolloin saan pakokauhun tunteen. Olen kovin neuroottinen ja helposti stressaantuva ihminen.
Olen saanut hoitoa: käyn puhumassa asiasta asiantuntijan kanssa ja minulla on lääkitys. Oikeastaan oli, koska totesin, että se ei auta mitenkään ja sen vaikutukset ovat täysin pimennossa. Lisäksi minua pelottaa ottaa lääkkeitä. En suoranaisesti itse lopettanut lääkitystä, mutta silti.
Elämääni haittaa eniten se, että haluan pitää suhteeni mieheeni hyvänä. Mutta se on oman tilanteeni tähden vaikeutunut. Hän on uskomaton: hän jaksaa ja jaksaa, mutta en usko että kauan. Minä, joka saavun aina illalla hänen tykö, onnistun aina purkamaan kaiken häneen. Itken ja jos pakokauhun tunne tulee, saatan purra, kuulostaa hölmöltä, mutta totta se on. Lisäksi, kun tämä pakokauhuntunne iskee, rimpuilen ja tuskailen, en muista tällaisista kohtauksista mitään.
Nyt minusta tuntuu paremmalta, mutta olen huolissani hänestä. Hänen pinnansa on lyhyt nykyään. Hänellä itsellään on stressiä ja huolia, ja haluaisin auttaa ja olen kertonut hänelle, että hän voi luottaa minuun ja kertoa mikä vaivaa, mutta hän vain hymisee. Onko se oikeasti sitä, että hän ei halua enää minulle lisäksi huolia että parantuisin? Olen varpaillani, koska rakkaus kun on rakkautta, rakastan häntä turhauttavan paljon. Pelkään sitä, jos hän huutaa tai korottaa ääntään. En osaa enää tulkita ihmisten mielialoja niin kuin ennen, joudun arvailemaan. En osaa tulkita viestejä oikein, en ilmeitä.
Kaverini hylkäsivät minut: ongelmani olivat heille kai liikaa, joku paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Eivät halua olla tekemisissä.
He naureskelivat, että olen ikäisekseni liian nuori tajutakseni mitään ja puhuivat että minun pitäisi olla teini että tajuaisin anoreksian vaarat. Viittaan anoreksia asiaan sen verran, että en sairasta sitä, minä en syö. Minä häpeän että syön. Sain sen myönnettyä vasta viikko sitten miehelleni. Syön joskus jonkun verran ja haluaisin syödä normaalisti, käydä mieheni kanssa syömässä vaikka ravintolassa, mutta en vain pysty.
Joten, miten saan itseni taas sellaiseen kuntoon, että en epäilisi saati epäröisi, minä pääsisin eroon tästä pakkomieleisestä siivousintoilusta, hymyilisin ja jaksaisin. Päiväunet eivät onnistu, koska nukun itseni väsyksiin. En enää halua vaivata niitä ystäviäni, jotka ovat jaksaneet minua pahimmillani. Onko se sitten sitä, että minun täytyy sanoutua irti kaikista? Olla ihan yksin...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.