Olet ollut pari vuotiaasta asti masentunut, sillä isäni teki silloin itsemurhan.. En ole vieläkään päässyt yli tästä, pari muistikuvaa on isästä. Sitten kun pääsin peruskouluun alkoikin kiusaaminen. Ylä-asteella se alkoi hiipua mutta silloin lapsuuden ystäväni hylkäsivät minut, jäin yksin. Lisäksi minulla on sairaus, johon pitää syödä lääkkeitä ja parin lääkkeen sivuvaikutuksena on alakuloisuus/masennus.
Eihän tästä elämästä tule mitään kun olen aina maassa, tai kun selviän hetkeksi, odotan jo että milloin tipun pohjalle taas..
Haluaisin elää elämääni ja olla onnellinen, mutta ei. Olen yleensä sosiaalinen ja hauska ja äänekäs tyyppi, mutta nykyään olen tavallistakin surullisempi. Pelottaa että joku päivä menen lääkekaapilleni ja otan pari liuskaa näitä omia lääkkeitäni enkä herää enää. Tai että viillän rannettani liian syvältä.. Viiltelen itseäni nykyyän melkein tavan vuoksi, ja jostain syystä nautin kivusta. Henkisen kipuni saan hetkeksi siirrettyä tähän fyysiseen kipuun. Muttä tämän takia kai ihmiset viiltelevätkin..?
Lisäksi minulla on pieni tytär, mutta miten voin kasvattaa hänestä terveen ja iloisen kun itse olen näin sairas? Mieheni yrittää tukea ja ymmärtää minua ja tätä sairautta, mutta ei hänkään kaikkea jaksa, eikä ymmärräkään kun hän itse ei ole ikinä kokenut tätä.
En tiedä mikä tekstini pointti oli, halusin vähän purkautua. Olen jo kirjoilla kaupungin mielenterveyspotilaana ja olen ollut viime syksynä sairaalassakin latautumassa, mutta ei tunnu auttavan, koska tämä alkaa aina uudelleen. Tuntuu kuin tahallaan masentuisin uudelleen. Onko tämä mahdollista?
Eihän tästä elämästä tule mitään kun olen aina maassa, tai kun selviän hetkeksi, odotan jo että milloin tipun pohjalle taas..
Haluaisin elää elämääni ja olla onnellinen, mutta ei. Olen yleensä sosiaalinen ja hauska ja äänekäs tyyppi, mutta nykyään olen tavallistakin surullisempi. Pelottaa että joku päivä menen lääkekaapilleni ja otan pari liuskaa näitä omia lääkkeitäni enkä herää enää. Tai että viillän rannettani liian syvältä.. Viiltelen itseäni nykyyän melkein tavan vuoksi, ja jostain syystä nautin kivusta. Henkisen kipuni saan hetkeksi siirrettyä tähän fyysiseen kipuun. Muttä tämän takia kai ihmiset viiltelevätkin..?
Lisäksi minulla on pieni tytär, mutta miten voin kasvattaa hänestä terveen ja iloisen kun itse olen näin sairas? Mieheni yrittää tukea ja ymmärtää minua ja tätä sairautta, mutta ei hänkään kaikkea jaksa, eikä ymmärräkään kun hän itse ei ole ikinä kokenut tätä.
En tiedä mikä tekstini pointti oli, halusin vähän purkautua. Olen jo kirjoilla kaupungin mielenterveyspotilaana ja olen ollut viime syksynä sairaalassakin latautumassa, mutta ei tunnu auttavan, koska tämä alkaa aina uudelleen. Tuntuu kuin tahallaan masentuisin uudelleen. Onko tämä mahdollista?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Näköjään väärälle palstalle laitoin kirjoitukseni, sori..
Masennuksesi voi johtua ravintoaineiden puutoksesta. Lue kirja Vapaudu masennuksesta luonnon keinoin (Joan Matthews Larson) ja seuraa ohjeita vitamiinihoitoon. Parantaa OIKEASTI masennuksesta, kokemusta on.
Tuon ikäiset pojat ovat jo armeijassa. Enemmänkin olisin huolestunut tyttärestäsi kuin sen itsetuhoisesta äidistä. Lapsesi hyvinvointi on nyt tärkein asia tässä ongelmavyyhdissä. Se on laitettava etusijalle. Eihän kukaan ole huolestunut meidän pojistamme, jotka armeija vie pois, niin miksi sinua pitäisi tässä sääliä? Olethan aikuinen nainen ja sinun olisi pitänyt sisuuntua kuten mies jo tuossa vaiheessa kun ei armeijaankaan tarvitse mennä. Ehkä laitat lapsesi tädillesi hoitoon ja menet puolisosi kanssa Aurinkomatkojen rantapallo lomalle?
En nyt ymmärtänyt miksi vedit tuon armeijan mukaan tähän juttuuni..?
Ja sitähän kysyin että kuinka voin kasvattaa tyttärestäni terveen ja iloisen ihmisen kun en pysty itsestänikään huolehtimaan... Ei sitä noin vain lähdetä lomailemaan äitiysrahoilla, miehelleänikin kun tuntuu olevan potkujen uhka..