Alkoholistin tilitys

Kuulkas kaikki! Tässä tarina mieheltä, joka on nähnyt elämän synkät puolet.

En muista kuinka vanha olin, ehkä 8-10, kun ensimmäisen kerran koskin aineeseen nimeltä alkoholi. Se oli silloin kansankoulussa kun luokan "pahojen poikien" kanssa mentiin välitunnilla salaa hakemaan koulumme vieressä asuvalta alkoholisitlta "Pertulta" pieniä huikkia. Silloin se tuntui tosi hienolta. Eräänlaista kapinointia yhteiskuntamme ja perheemme normeja vastaan. Perheessäni siis isä oli kaappialkoholisti. Ei hän koskaan myöntänyt juovansa, mutta sokea Reettakin näki että mies oli elämässään astunut jo aikoja sitten huonoille poluille. Meille lapsille hän tosin valisti alkoholin haitoista minkä kaappijuopottelemiseltaan kerkesi.

Sitä ei tosin kauaa jatkunut, kun enkelit veivät hänet mukanaan toiseen paikaan ollessani 12 vuotta. Toivon että hän sai rauhan siellä. Keskikouluun siirryttäessä aloimme käymään paikallisissa lavatanseissa. Siellähän sitä sitten tuli salahuikka melko usien otettua mitenkä nyt tyttöjen vikittelyn lomassa kerkesimme moista pahetta harrastamaan. Lukiossa lopulta juomisesta oli tullut joka perjantaista ja korkeakouluopintopjen alettua en enää välittänyt viikonpäivistä. Mielessä oli vain yksi asia: juominen.

Kuin ihmeen kaupalla kuitenkin valmisutin ihan diplmi-insinööriksi, mikä ei siihen aikaan ollut nini arkista kuin nykyään. Suhteiden kautta olinkin onnosiuntut tkewmnään diplomityöni erääseen arvostetettuun suomalaiseen firmaan, mistä lopulta sain vakituisen työpaikan. Silloin touhu riisätytyi käsistä, koska opiskeluaikojen juomatavoista oli mahdoton irtaantua. Tulinkin usein kännissä työpaikalle. Se olikin eräänlainen "julkinen salaisuus", ksoka kukaan ei puhunut siitä sen takia, koska työt luistivat erinomaisesti.

Oltuani 11 vuotta firmassa töissä, eräissä firman pikkujouluissa tapasin "elämäni naisen". Nopeastihan siinä edettiin, ehkä vain 6 kk meni, kun jo astuiemme avioon. Jo ennen papin aamenta tosin naiseni odotti lastakin jo. Tällöin lapseni ei tosin tiennyt, että hän tulisi syntymään perhehelvettiin.

Ei sillä etteiköä ensimmäiset kaksi vuotta olisivat olleet hyviä. Vähensin jopa juomistani. Lopulta kuitnekin tpahtui se mihin en olsi koskaan uskonut: mielrnterveysongelmat. Kotona en paljoa viipynyt. ja silloinkin olin kännissä. Aloin tulla vainoharhaiseksi. Hakkasin vaimonai aina kännissä. Nämä olivat synkkiä vuosia.

Kun lapseni oli 10 vuotta vanha, niin tällöin tuli yksi onglema lisää. Erään prtkän ryyppyputken jälkeen (parisen viikkoa) jouduin sairaalaan maksaongelmien takia. Siinä sitten kohtasin kuoleman silmästä silmään. Koin sen hymyilevän minulle. Kuin olsiin koko elämäni tuhonnut itseäni, että olsiin kuolemalle helppo saalis. Mutta ei! En taipunut. Vannoin silloin, että loipetann juomisnei ikuisesti ja anan lapselleni elämän ilman pelkoa.

Hyviuä aikoja kesitkin peräti 8 kk ja 17 päivää. Sitten retkahdin taas. Ensin piilottlein juomistani. Sittne en enää välittänyt. En mistään. Aloin kokemaan jaktuvaa itsetuhoisuutta. Vetäydyin täysin kuoreeni. Vaimoni jätti minut (ihmettlen miksei se tapahtunut jo vuosia sitten, mutta rakkaus on kai sokea virheille). En halua mennä yksityiskohtiin, mutta vaimoni hankki lkähestymiskeillon minun takiani.

Join ja join. Vaikka olenkin jo vanha äijänkäppänä (juomiseni takia vanhempoi kuin oiekasti olenkaan), nini päätin, että silti voin tehdä muutoksen. 4 kk sitten liityin anonyymeihin alkoholisteiihn. Olen viiimenkin löytönyt onne takasiin elämääni. Ilo ei ehkä ole suurta, mutta sitäkin merkityksellisempää.

Olen nyt vähän väsyksissä, mutta haluan vielä antaa viimesien neuvoni: toivo ei kuole koskaan!

Cheers!