pakkohoidossa Pitkäniemessä..

tiedän tunteen, kun parantuminen pelottaa ja elämä häiriön kanssa tuntuu helpommalta. mutta onko se sitä? nyt sä olet pakkohoidossa eli tavallaan vankina, mutta niin sä olet vankina sairaudessasikin, ja jos pääset pakkohoidosta parantumatta, ei se vankila siitä mihinkään katoa. mutta jos sä paranet, on aivan sama mihin sut suljetaan, jos olet vapaa omista rajoitteistasi. silloin olet vapaa missä vain.

pakkohoidosta ei omalla kohdalla ole kokemusta, koska lähdin hoitoon vapaaehtoisesti. olin kyllä siinä jamassa, että jos olisi ollut lääkärikontakti (suoraan ekalta vastaanotolta lähdin, kun lääkäri kysyi olenko valmis lähtemään heti, ja sanoin olevani), olisivat varmaan tehneet lähetteen mua kuuntelematta. hoitoon meno tuntui tosiaan kuin vangitsemiselta, mutta olin helpottunut päästessäni pois omasta vankilastani, ja ettei mulla ollut mahdollisuuksia toteuttaa jokapäiväisiä rutiineitani ja ahdistua ruoasta. ekaa kertaa tunsin olevani turvassa.

sairaus kuitenkin keksii keinot, vaikkei niitä tuntuisi olevan tarjolla. huomaat sen varmaan itsekin, kun olet viillellyt, vaikka hoidon tarkoitus on päästä eroon itsetuhosta, ei antaa mahdollisuutta sille. viiltely, kuten ahmiminen ja oksentaminen, ei ole askel kohti parantumista, vaan sairauden ylläpitoa. itse olin aluksi sisätiloissa, suihkussa käyntiä vahdittiin ja piti olla osaston yleisessä tilassa hoitajan valvovan silmän alla ruokailun jälkeen, vaikka mitään en ensimmäisen viikon aikana syönyt. sitä eivät kaikki hoitsut huomanneet, vaikka niin tarkasti tuntuivat vahtivan, että oli jatkuvasti alaston olo. kun sitten viimein pääsin ulos (ensin hoitsun kanssa, muutaman päivän päästä yksin sairaalan verkkopihalle), ryntäsin lähikauppaan ostamaan suklaata. kävin kaupassa varmaan joka päivä, kaupungillakin kävelin aina kun ulos pääsin (kerroin, ettei ruoansulatukseni toimi, ellen saa yhtään liikuntaa, ja jos maha ei toimi, en myöskään syö saati parane), vaikka olikin kaukana sairaalan pihasta. löysin apteekin ja salakuljetin laksatiivit kengissäni ja vaatteissani, kaappiratsiakaan ei mua estänyt. rahaa äitini laittoi tililleni, ja pankkikortin pidin tietty itselläni.

olin tavallisessa psykiatrisessa sairaalassa, mikä tietty eroaa syömishäiriöklinikoihin, mutta tarkoitus on sama: ongelmien pakeneminen vieraaseen ympäristöön. parantuahan siinä yritetään, mutta ahdistusta ei oikein voi hoitaa kuin siellä, missä se on alkunsa saanut/missä on pahimmillaan. pääsin sairaalasta selittäessäni, ettei se ole oikea hoito mulle, vaikka toinen lääkäri olikin pistämässä pakkohoitoon. lähdin kotiin paranemaan ja vasta viikkojen päästä tajusin vain pahentaneeni sairauttani sairaalassa. olin löytänyt keinot paikassa, jossa niitä keinoja ei mulle annettu. sairaus oli voimakkaampi kuin mikään paranemiskeino, ja niin se on nytkin. en ole enää pahimmillani, mutta silti sairaus puskee päälle, ja vaikka olen kyllästynyt tähän, en pääse eroon. tää tosiaan on keino purkaa ahdistusta, ja on aika surullista huomata, että ne ketkä eivät tätä keinoa käytä, saattavat olla vieläkin ahdistuneempia. syömishäiriö on mielestäni vain keino purkaa ja lievittää ahdistusta, mutta lopulta se vain aiheuttaa sitä ja luulen, että niin on käynyt sinullakin.

oletko ollut kauan hoidossa? paha mieli sun puolestas ja tajuun, että ahdistaa, mutta haluatko sä olla lopunikääsi ahdistunut? haluatko sä olla koukussa oksentamiseen ja viiltelyyn? ne helpottavat oloasi hetkellisesti, mutta jäljet (fyysiset ja henkiset) tulevat pysymään sussa pitkään, tulet näkemään ne päivittäin, ja sairauden muisto elää vaikka eroon pääsisitkin. pakkohoito sai mut ajattelemaan, että on pakko parantua, vaikka se aluksi olikin MAHDOLLISUUS parantua, ja sitten mietin mikä pakko mun on. mikä pakko totella noita hyypiöitä, jotka ei mistään mitään tiedä. olin niitä niin paljon fiksumpi, kun onnistuin pitämään sairauden hengissä. yli vuosi sairaalareissun jälkeen menin sitten hoitajalle, joka ei ole näitä länsimaisen lääketieteen tyyppejä, jotka ei ole mua onnistuneet auttamaan. se nainen osasi kysyä just oikeat kysymykset ja sai mut puhumaan jo ekalla kertaa asioita, joita en ollut koskaan kelleen kertonut. se sanoi, että mulla on oikeus kuolla, saan tappaa itseni jos haluan. kukaan ei voi estää mua sairastamasta, jos tätä haluan, ei mun ole mikään pakko lopettaa. niin säkin saat oksentaa ja viillellä niin paljon kuin haluat, ja ihan kuten meillä kaikilla, on sullakin oikeus tehdä loppu itsestäsi.