Olen toista vuotta työttömänä. Yksinäisyyttä, passiivisuutta ja kehää kiertäviä ajatuksia olen pyrkinyt torjumaan eri konstein: lähtemällä kotoa, tapaamalla vanhoja kavereita, tutustumalla mahdollisuuksien mukaan uusiin ihmisiin ja olemalla mukana vapaaehtoistoiminnassa. Kohtalaisen hyvin tunnen selviytyneeni tähän asti. Onnenkantamoisiakin on ollut. Työuraani yritän todenteolla vasta aloitella, vaikka kokemusta vähän jo onkin. Oman alani piireissä olen onnistunut pysymään kohtalaisesti mukana. Hakemuksistani olen saanut välillä hyvää palautetta, mutta samalla kohteliaan ein.
Viime aikoina on alkanut tuntua, etten jaksa enää. Elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta työnhakumotivaation, rutiinien, fysiikan ja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. Yksinäisyyden, itsesyytösten ja katkeruuden tunteet ovat nostaneet rumaa päätään tavallista useammin. Kumppanin löytäminen, perheen perustaminen ja kaikki muukin elämä tuntuvat rahan puutteessa ja stressissä etääntyvän hamaan tulevaisuuteen. Myös iän karttuminen hirvittää. Sitku-ajattelua on vaikea välttää, vaikka tiedän, että elämää pitäisi kaikesta huolimatta yrittää elää tässä ja nyt.
Hyvää on se, että viinan ja muut negatiiviset "itsehoitokeinot" olen onnistunut välttämään aika lailla vaikeuksitta, ja sama onnistunee vastakin. Lähipiirini on toiveikkaampi ja optimistisempi mahdollisuuksistani kuin minä itse. Lisäksi lamauutiset tietysti kertovat yleisestä työllisyystilanteesta, mikä helpottaa joskus syyllisyydentunteita.
Kuitenkin tuntuu, että elämäni on ponnistelusta huolimatta pysähdyksissä. Tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja työnsaanti onnenkaupalta. Olen hirveän väsynyt jatkuvaan tuloksettomaan työnhakuun, yleiseen kamppailuun ja yrittämiseen.
Etsin uutta kipinää - ja sitä on vaikea löytää.
Viime aikoina on alkanut tuntua, etten jaksa enää. Elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta työnhakumotivaation, rutiinien, fysiikan ja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. Yksinäisyyden, itsesyytösten ja katkeruuden tunteet ovat nostaneet rumaa päätään tavallista useammin. Kumppanin löytäminen, perheen perustaminen ja kaikki muukin elämä tuntuvat rahan puutteessa ja stressissä etääntyvän hamaan tulevaisuuteen. Myös iän karttuminen hirvittää. Sitku-ajattelua on vaikea välttää, vaikka tiedän, että elämää pitäisi kaikesta huolimatta yrittää elää tässä ja nyt.
Hyvää on se, että viinan ja muut negatiiviset "itsehoitokeinot" olen onnistunut välttämään aika lailla vaikeuksitta, ja sama onnistunee vastakin. Lähipiirini on toiveikkaampi ja optimistisempi mahdollisuuksistani kuin minä itse. Lisäksi lamauutiset tietysti kertovat yleisestä työllisyystilanteesta, mikä helpottaa joskus syyllisyydentunteita.
Kuitenkin tuntuu, että elämäni on ponnistelusta huolimatta pysähdyksissä. Tulevaisuus näyttää yksinäiseltä ja työnsaanti onnenkaupalta. Olen hirveän väsynyt jatkuvaan tuloksettomaan työnhakuun, yleiseen kamppailuun ja yrittämiseen.
Etsin uutta kipinää - ja sitä on vaikea löytää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ihmeessä työvoimakoulutukseen, jollekin noin kolmen kuukauden ohjaavan työvoimakoulutuksen kurssilla (löytyvät mollin sivuilta sieltä kurssilistan lopusta). Yli vuoden työttömyyden jälkeen on tosi vaikea saada töitä. Kurssilla saat uusia tuttavia, ehkä jopa ystäviä, ohjausta hakemiseen (varsinkin piilotyöpaikkojen löytämiseen) ja sisältöä arkipäiviin. Työharjoittelun avulla saat jalan oven väliin ainakin johonkin työpaikkaan ja uutta itsevarmuutta, kun näet että osaat ja pystyt siihen mihin muutkin.