Tuntuu, että elämä sulkee ovet, kun ei ole itsevarmuutta. Yhteiskunta vaatii mielestäni juuri tietynlaisia persoonallisuuksia, ja jos et ole sopiva persoonallisuus, olet tuomittu sairastumaan masennukseen.
Itse en ole varsinaisesti sairastunut masennukseen, mutta masentaa kyllä. Olen uusi ylioppilas, ja usein sanotaankin, että meille ylioppilaille kaikki ovet ovat avoinna. Mielestäni näin ei ole. Kuten tuossa yläpuolella jo mainitsin, niin ovet ovat avoinna avoimille, ennakkoluulottomille ja rohkeille persoonille. Itse olen persoona, jolla on lähestulkoon kaikki negatiiviset ominaisuudet. Sellaiset ominaisuudet, joita ei katsota hyväksi työhönotossa tai koulutukseen pääsemisessä. Ainakaan amk tason koulutuksessa. Olen ujo, ahdistunut ja en kovinkaan ihmisläheinen. Minulla on vahvoja ennakkoluuloja ja olen myös hyvin konservatiivinen. Suurin ongelma on kuitenkin itsevarmuuden puute, mikä ilmeisesti kiteytyy näihin negatiivisiin persoonallisuuden piirteisiini.
Kyllä jokainen ihminen on mielestäni jotenkin tuomittu ympäristönsä kautta sellaiseksi miksi tulee, ainakin pohjimmiltaan. Ongelmista voi päästä eroon rationaalisella tasolla, ja niitä voi hallita, mutta tunteista ei koskaan pääse eroon. Luulen, että myös itse voisin lisätä itsevarmuuttani osallistumalla tilanteisiin, joissa saisin onnistumisia esim. juuri työn saanti, mutta tähän ei nähtävästi yhteiskunta edes tarjoa mahdollisuutta. Epäitsevarmana ja pessimistisenä ihmisenä en välttämättä, tai hyvin todennäköisesti arvosta mitään saavutuksiani, joten itsevarmuuden nouseminen onnistuessa on hyvin minimaalista.
Tuntuu, että joillekin ihmisille kaikki on todella helppoa. Pienellä vaivalla saavutetaan ja lähestulkoon aina menee hyvin tai "ihan ok". Johtuuko tämä onnistuminen positiivisesta maailmankuvasta ja asenteesta elämään? -eli jollain tavalla persoonallisuudesta.
Teenkö asioista vain hankalia. Enhän periaatteessa voi sille mitään, että asennoitumiseni maailmaan ja itseeni on tällainen. Se on vain kokemukseni summa; en ole hyvästä perheestä ja onnistumisia ihmissuhteissa ja yleensäkin positiivisia kokemuksia on hyvin vähän. Minua masentaa siis aivan älyttömästi se miksi olen muokkautunut, koska se estää minua elämästä. Itse estän itsevarmuuteni vahvistumisen, mutta jotenkin tuntuu siltä, etten voi sille mitään, kun näen aina vain negatiiviset puolet asioista. Esim. menestyin ylioppilaskirjoituksissa melko hyvin (E:n paperit), mutta jotenkin en pidä tätä ollenkaan arvossa. Ajattelen, että minulla on vähemmän mahdollisuuksia kouluttautumisessa kuin muilla, niilläkin, jotka kirjoittivat huonommat arvosanat kuin minä. Hain aivan väärille aloille nyt keväällä enkä päässyt kumpaakaan. Tämä latisti jo ennestään huonoa itsetuntoani ja -varmuuttani. Pelkään kovasti, että asenteeni estää minua pääsemästä mihinkään. En osaa ajatella positiivisesti.
Kiitos, jos jaksoit lukea hyvin epäselvän kirjoitukseni loppuun. Kertokaa minulle jotain vinkkejä miten saisin kerättyä elämääni positiivisia kokemuksia, ja voisin nähdä mahdollisuuteni ja tämän elämän positiivisempana persoonallisuudestani huolimatta? Olisiko parempi yrittää päästä kenties terapiaan, jos siellä voitaisiin jotenkin muuttaa ajatusmallejani? Vaikuttaa kyllä siltä, että terapiaan on näinä päivinä hyvin vaikea päästä...
Itse en ole varsinaisesti sairastunut masennukseen, mutta masentaa kyllä. Olen uusi ylioppilas, ja usein sanotaankin, että meille ylioppilaille kaikki ovet ovat avoinna. Mielestäni näin ei ole. Kuten tuossa yläpuolella jo mainitsin, niin ovet ovat avoinna avoimille, ennakkoluulottomille ja rohkeille persoonille. Itse olen persoona, jolla on lähestulkoon kaikki negatiiviset ominaisuudet. Sellaiset ominaisuudet, joita ei katsota hyväksi työhönotossa tai koulutukseen pääsemisessä. Ainakaan amk tason koulutuksessa. Olen ujo, ahdistunut ja en kovinkaan ihmisläheinen. Minulla on vahvoja ennakkoluuloja ja olen myös hyvin konservatiivinen. Suurin ongelma on kuitenkin itsevarmuuden puute, mikä ilmeisesti kiteytyy näihin negatiivisiin persoonallisuuden piirteisiini.
Kyllä jokainen ihminen on mielestäni jotenkin tuomittu ympäristönsä kautta sellaiseksi miksi tulee, ainakin pohjimmiltaan. Ongelmista voi päästä eroon rationaalisella tasolla, ja niitä voi hallita, mutta tunteista ei koskaan pääse eroon. Luulen, että myös itse voisin lisätä itsevarmuuttani osallistumalla tilanteisiin, joissa saisin onnistumisia esim. juuri työn saanti, mutta tähän ei nähtävästi yhteiskunta edes tarjoa mahdollisuutta. Epäitsevarmana ja pessimistisenä ihmisenä en välttämättä, tai hyvin todennäköisesti arvosta mitään saavutuksiani, joten itsevarmuuden nouseminen onnistuessa on hyvin minimaalista.
Tuntuu, että joillekin ihmisille kaikki on todella helppoa. Pienellä vaivalla saavutetaan ja lähestulkoon aina menee hyvin tai "ihan ok". Johtuuko tämä onnistuminen positiivisesta maailmankuvasta ja asenteesta elämään? -eli jollain tavalla persoonallisuudesta.
Teenkö asioista vain hankalia. Enhän periaatteessa voi sille mitään, että asennoitumiseni maailmaan ja itseeni on tällainen. Se on vain kokemukseni summa; en ole hyvästä perheestä ja onnistumisia ihmissuhteissa ja yleensäkin positiivisia kokemuksia on hyvin vähän. Minua masentaa siis aivan älyttömästi se miksi olen muokkautunut, koska se estää minua elämästä. Itse estän itsevarmuuteni vahvistumisen, mutta jotenkin tuntuu siltä, etten voi sille mitään, kun näen aina vain negatiiviset puolet asioista. Esim. menestyin ylioppilaskirjoituksissa melko hyvin (E:n paperit), mutta jotenkin en pidä tätä ollenkaan arvossa. Ajattelen, että minulla on vähemmän mahdollisuuksia kouluttautumisessa kuin muilla, niilläkin, jotka kirjoittivat huonommat arvosanat kuin minä. Hain aivan väärille aloille nyt keväällä enkä päässyt kumpaakaan. Tämä latisti jo ennestään huonoa itsetuntoani ja -varmuuttani. Pelkään kovasti, että asenteeni estää minua pääsemästä mihinkään. En osaa ajatella positiivisesti.
Kiitos, jos jaksoit lukea hyvin epäselvän kirjoitukseni loppuun. Kertokaa minulle jotain vinkkejä miten saisin kerättyä elämääni positiivisia kokemuksia, ja voisin nähdä mahdollisuuteni ja tämän elämän positiivisempana persoonallisuudestani huolimatta? Olisiko parempi yrittää päästä kenties terapiaan, jos siellä voitaisiin jotenkin muuttaa ajatusmallejani? Vaikuttaa kyllä siltä, että terapiaan on näinä päivinä hyvin vaikea päästä...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.