Minuun iski masennus pari vuotta sitten. Sitä edelsi vuosien kova työnteko vaativassa ammatissa, jossa äärimmäisessäkin kiireessä pyydetty apu kiireeseen vedoten torjuttiin. Jatkoin kiukkua niellen. Eräänä päivänä päivänä tunsin kuristavan otteen kurkussani. Jaksoin vain itkeä. Onneksi työpaikkalääkärillä oli kokemusta myös psykiatriselta puolelta. Hän kertoi mitä masennus on. Sain serotoniin eritystä lisäävän lääkekuurin, sekä vain äärimmäiseen hätään muistaakseni Opamoxia. Kuuden viikon sairauslomalla miekkarissa selviteltiin tilannetta. Söin toisen kuurin, Opamoxin palautin avaamattomana apteekkiin.
Ennen töihin paluuta pyysin johtajaltani kaikkien kanssa yhteistä palaveria. Aistin paluuni aiheuttaman vaivautuneisuuden. Paluutani ei noteerattu mitenkään, vaikka itse olin palaveria pyytänyt. Puhuttiin kaikesta muusta. Sain pyytämällä puheenvuoron, jonka aloitin kertomalla tilanteestani, johon olin tullut
suurimmaksi osaksi oman väärän suhtautumistapani vuoksi.
Korostin myös, etten halua loukata ketään, mutta myös työyhteisön asiat pitäisi nyt keskustella kuntoon. Hetken puhuttuani puhkesi häpeäraivo. Sain pilkkaa, väheksyntää ja halveksuntaa. Ammattitaitoni kyseenalaistettiin, vaikka lisäkseni kukaan muu palaveriin osallistujista ei kykene tehtäviini. Olen vieläkin ylpeä tyyneyteni säilyttämisestä. Sairauslomalla uudelleen rakennettu itsetunto auttoi kestämään. Tajusin olevani henkisesti vahvin sen pöydän ääressä.
Myöhemmin asioita alettiin pikkuhiljaa korjailla. Tänä päivänä työyhteisö on taas terve ja töihin on aina mukava mennä. Tapaukseni osoittaa, miten vaikea työyhteisön on käsitellä työperäistä masennusta. Jokaisella masennuksella on tarinansa. Minun kohdallani toipuminen alkoi realismista omaan itseensä. Sen myötä minusta rakentui uusi ihminen, joka uskalsi nostaa kissan pöydälle. Masennuksesta tulikin yksi elämäni tärkeimpiä kokemuksia. Voimia teille kaikille masennuksesta kärsiville.
Ennen töihin paluuta pyysin johtajaltani kaikkien kanssa yhteistä palaveria. Aistin paluuni aiheuttaman vaivautuneisuuden. Paluutani ei noteerattu mitenkään, vaikka itse olin palaveria pyytänyt. Puhuttiin kaikesta muusta. Sain pyytämällä puheenvuoron, jonka aloitin kertomalla tilanteestani, johon olin tullut
suurimmaksi osaksi oman väärän suhtautumistapani vuoksi.
Korostin myös, etten halua loukata ketään, mutta myös työyhteisön asiat pitäisi nyt keskustella kuntoon. Hetken puhuttuani puhkesi häpeäraivo. Sain pilkkaa, väheksyntää ja halveksuntaa. Ammattitaitoni kyseenalaistettiin, vaikka lisäkseni kukaan muu palaveriin osallistujista ei kykene tehtäviini. Olen vieläkin ylpeä tyyneyteni säilyttämisestä. Sairauslomalla uudelleen rakennettu itsetunto auttoi kestämään. Tajusin olevani henkisesti vahvin sen pöydän ääressä.
Myöhemmin asioita alettiin pikkuhiljaa korjailla. Tänä päivänä työyhteisö on taas terve ja töihin on aina mukava mennä. Tapaukseni osoittaa, miten vaikea työyhteisön on käsitellä työperäistä masennusta. Jokaisella masennuksella on tarinansa. Minun kohdallani toipuminen alkoi realismista omaan itseensä. Sen myötä minusta rakentui uusi ihminen, joka uskalsi nostaa kissan pöydälle. Masennuksesta tulikin yksi elämäni tärkeimpiä kokemuksia. Voimia teille kaikille masennuksesta kärsiville.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.