Itse olen aika hämmentynyt, vaikka tilanne on jatkunut jo pitkään. Nyt tuntuu siltä, että pakko kirjoittaa ja pyytää jotain ulkopuolista mielipidettä vähän tilanteeseeni. :) Periaatteessa mitään tilannetta ei edes olekkaan, ja tuntuu kokoajan että vain kuvittelen nämä asiat, mutta vaikka kaikki olisi kokoajan vain kuvitelmaa, alkaa se silti jo ottamaan voimille.
Jos nyt yrittäisin päästä ihan asiaankin. :) Eli, nyt viime talvena oloni on pahentunut ja ahdistaa KAIKKI. silloin tällöin se menee ohi, mutta nytkin, vaikka mitään ei ole tapahtunut ja yksin rauhassa istuskelen koneella, ahdistaa. En tiedä mikä ja en tiedä miten sitä voisi helpottaa. Minulla on ollut ahdistusta/masennusta/jotain (en tiedä mitä se olisi, kun en ole ikinä ajatellut että olisin mitenkään masentunut tai mitään) jo varmaan ala-asteelta, silloin tilanne oli sellainen, että viiltelin ja itkin joka päivä, ja vaikka äiti ja siskoni huomasi nämä asiat, sisko vain sanoi että haen huomiota, äitini ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Isäni joi aina ja huusi minulle pienimmästäkin asiasta, ja tuntui, että aina kotona jouduin hyökkäyksen kohteeksi. Huomion hauksi minä sen itsekkin lopulta mielsin, koska minulle aina naurettiin (sisko ja hänen poikaystävänsä), joten aloin häpeämään paljon koko asiaa. Yritin työntää asian pois kokonaan, ja sainkin sen pois ylä-asteen ajaksi. Mutta silloin mukaan tuli juominen ja tupakoiminen, halusin aina pään sekaisin kaikesta.
Nyt olen 19 vuotias, ja tässä välissä on välillä ollut ahdistusta, välillä ei. Suurimmaksi osaksi on ollut. Mutta talvella kun olin autokoulussa, tuli taas semmoinen olo että olen paska ja hävettää kaikki mitä teen. Varsinkin silloin ajotunneilla oli semmoinen olo, että miten voin olla näin huono. Opettajanikaan ei parantanut tilannetta, sillä hän ei ikinä sanonut mitään positiivista ajostani (vaikka olisi mielestäni edes joskus ollut aihetta siihen), otti vaan ne huonot kohdat esille (tuossa meni risteys liian pitkäksi, paina kaasua enemmän yms..). Joskus alkoi itkettämäänkin tuntien jälkeen, ja en kehdannut mennä kouluun niiden jälkeen, halusin vaan kotiin rauhoittumaan.
Keväällä kävin kouluterveydenhoitajalla puhumassa asiasta, koska oli niin paha olo että itkin vaan joka päivä kotona vaikka ei ollut mitään tarvetta siihen. Poikaystäväni on yrittänyt tukea minua, mutta ei hänkään oikein mitään osaa tehdä asialle, kun suutun helposti monesta asiasta. Saatan suuttua, jos hän alkaa suunnitella jotain (esim. huomenna voisi käydä kaupassa yms. arkista), sillä alkaa heti tuntumaan siltä että EN JAKSAAAAAA. Muille en suutu, mutta poikaystävälleni aina uskallan näyttää ne tunteeni. Hän kuitenkin ymmärtää, että en tarkoituksella häntä loukkaa, ja hän ei muutenkaan koskaan sano minulle takaisin. Itselle tulee tästäkin aina vaan pahempi olo, kun olen niin ilkeä hänelle. Asun siis poikaystäväni kanssa yhdessä. Kyllä se helpottaa välillä, kun saan vain makoilla poikaystäväni vieressä, eikä tarvitse ajatella muuta, mutta välillä ei auta hänenkään seura.
Parin juttelukerran jälkeen kouluterveydenhoitajalla alkoi kamalasti ahdistaa koko puhuminen ja en ole sen jälkeen siellä halunnut käydä. Enkä ajatellut syksylläkään mennä. Hävettää puhua koko asiasta. Ja en tiedä mitä pitäisi tehdä. Koko kirjoitus on varmaan tosi sekava ja epäilen, ettei kukaan tämmöistä jaksa lukea, mutta jos jaksaa, niin kertokaahan, mitä minun pitäisi oikein tehdä, ja mikä minulla oikein on? :) Kiitoksia vastauksista!
Jos nyt yrittäisin päästä ihan asiaankin. :) Eli, nyt viime talvena oloni on pahentunut ja ahdistaa KAIKKI. silloin tällöin se menee ohi, mutta nytkin, vaikka mitään ei ole tapahtunut ja yksin rauhassa istuskelen koneella, ahdistaa. En tiedä mikä ja en tiedä miten sitä voisi helpottaa. Minulla on ollut ahdistusta/masennusta/jotain (en tiedä mitä se olisi, kun en ole ikinä ajatellut että olisin mitenkään masentunut tai mitään) jo varmaan ala-asteelta, silloin tilanne oli sellainen, että viiltelin ja itkin joka päivä, ja vaikka äiti ja siskoni huomasi nämä asiat, sisko vain sanoi että haen huomiota, äitini ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Isäni joi aina ja huusi minulle pienimmästäkin asiasta, ja tuntui, että aina kotona jouduin hyökkäyksen kohteeksi. Huomion hauksi minä sen itsekkin lopulta mielsin, koska minulle aina naurettiin (sisko ja hänen poikaystävänsä), joten aloin häpeämään paljon koko asiaa. Yritin työntää asian pois kokonaan, ja sainkin sen pois ylä-asteen ajaksi. Mutta silloin mukaan tuli juominen ja tupakoiminen, halusin aina pään sekaisin kaikesta.
Nyt olen 19 vuotias, ja tässä välissä on välillä ollut ahdistusta, välillä ei. Suurimmaksi osaksi on ollut. Mutta talvella kun olin autokoulussa, tuli taas semmoinen olo että olen paska ja hävettää kaikki mitä teen. Varsinkin silloin ajotunneilla oli semmoinen olo, että miten voin olla näin huono. Opettajanikaan ei parantanut tilannetta, sillä hän ei ikinä sanonut mitään positiivista ajostani (vaikka olisi mielestäni edes joskus ollut aihetta siihen), otti vaan ne huonot kohdat esille (tuossa meni risteys liian pitkäksi, paina kaasua enemmän yms..). Joskus alkoi itkettämäänkin tuntien jälkeen, ja en kehdannut mennä kouluun niiden jälkeen, halusin vaan kotiin rauhoittumaan.
Keväällä kävin kouluterveydenhoitajalla puhumassa asiasta, koska oli niin paha olo että itkin vaan joka päivä kotona vaikka ei ollut mitään tarvetta siihen. Poikaystäväni on yrittänyt tukea minua, mutta ei hänkään oikein mitään osaa tehdä asialle, kun suutun helposti monesta asiasta. Saatan suuttua, jos hän alkaa suunnitella jotain (esim. huomenna voisi käydä kaupassa yms. arkista), sillä alkaa heti tuntumaan siltä että EN JAKSAAAAAA. Muille en suutu, mutta poikaystävälleni aina uskallan näyttää ne tunteeni. Hän kuitenkin ymmärtää, että en tarkoituksella häntä loukkaa, ja hän ei muutenkaan koskaan sano minulle takaisin. Itselle tulee tästäkin aina vaan pahempi olo, kun olen niin ilkeä hänelle. Asun siis poikaystäväni kanssa yhdessä. Kyllä se helpottaa välillä, kun saan vain makoilla poikaystäväni vieressä, eikä tarvitse ajatella muuta, mutta välillä ei auta hänenkään seura.
Parin juttelukerran jälkeen kouluterveydenhoitajalla alkoi kamalasti ahdistaa koko puhuminen ja en ole sen jälkeen siellä halunnut käydä. Enkä ajatellut syksylläkään mennä. Hävettää puhua koko asiasta. Ja en tiedä mitä pitäisi tehdä. Koko kirjoitus on varmaan tosi sekava ja epäilen, ettei kukaan tämmöistä jaksa lukea, mutta jos jaksaa, niin kertokaahan, mitä minun pitäisi oikein tehdä, ja mikä minulla oikein on? :) Kiitoksia vastauksista!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.