10 vuoden parisuhde on päättymässä. Minulla on aina ollut vähän ystäviä, mutta nyt huomaan miten yksinäinen olen. Ei minussa mitään sellaista vikaa ole, ettenkö sen takia saisi ystäviä, mutta olen hyvin introvertti ja minun on vaikea tutustua ihmisiin. Nyt, kun olen eroamassa ja tarvitsisin kipeästi ystäviä, huomaan, että heitä on niin vähän. Yrittäväthän nuo auttaa, mutta en halua heitä jatkuvasti kuormittaa. Ja minusta olisi ihanaa jos joku soittaisi minulle ja kysyisi miten menee. Siskoni solmi parisuhteen hiljattain ja on niin rakastunut että minua oksettaa. Äitilläni on sama juttu. Surullista ettei heitä kiinnosta minun ahdinkoni yhtään. Tätini niinikään on juuri löytänyt kumppanin, siskooni pitää yhteyttä mutta ei minuun. Olen niin vitun yksin. Kuulostaa säälittävältä klisheeltä, mutta minulla on juuri nyt sellainen tunne ettei minusta välitä oikeasti kukaan. Jos välittäisi, kai ne soittaisivat joskus ja kysyisivät kuulumisia? Tätinikin olen kutsunut meille kylään.. viimeksi kävi kohta 2 vuotta sitten. Eipä ole näkynyt. Minä kyllä menin heille muuttoavuksi ja tupareihin mutta minä en ilmeisesti ole minkään arvoinen kenenkään silmissä. Vittu oikeasti. Olen niin yksin murheineni. Mieheni aiheutti tämän eron, joten hänkään ei ole oikea osoite. Minulla ei ole ketään. Ihan sama vaikka tappaisin itseni tänään. Tuskin tähänkään kukaan vastaa. Voi perkele :(
En kestä enää
Ensam varg
20535
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Erosin 4 vuotta kestäneestä suhteesta, olen introvertti ja tajusin ettei mulla ole ketään. Ei mullakaan luulisi olevan vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin mutta jotenkin se ei vain onnistu. Tuntuu että vaikka katoaisin niin kukaan ei huomaisi. Tai sukulaiset sentään, mutta ei tutut.
Pahoittelen että en voi auttaa. Oli vain "hauskaa" nähdä että jollakin on oikeasti samat ongelmat. Ihan perseestähän tämä on.
"Kiva" kuulla että sentään muitakin on. Nyt kun tarvitsisi ihmisiä niin eipä niitä kiinnostakaan. Tai ainakin siltä tuntuu. Miten voi olla näin yksin? Minä olen tukenut ihmisiä heidän muuttuneissa elämäntilanteissaan ja olen kuvitellut olevani heille tärkeä, mutta tässä nähdään miten tärkeä olen. Vittujen vittu. Jos ero toteutuu ja muutan omaan asuntoon, sairastun taatusti psyykkisesti. Sitten saavat nämä "läheiset" miettiä mikseivät tehneet mitään. Tai jos tapan itseni. Voi saatanan saatana. Enkä ole edes liiaksi tästä puhunut, vaan alan puhua vasta jos joku kysyy. Enkä ole edes monelle puhunut. Että siitä ei voi olla kyse että olisin liikaa pajattanut. Ja kyselen muiden kuulumisia ja jaksan pohtia muiden ongelmia. Nämä taitaa olla niitä aihealueita joissa todelliset, minusta välittävät ihmiset, erottuvat akanoista. Ja akanoita tuntuu nyt olevan vähän joka suunnassa..
Itselläni oli joku aika sitten aika samanlainen tilanne. 11 vuoden parisuhde meni poikki, eikä minulla ollut enää yhtään ystävää. Tosi rankkaa on ollut. Tosi rankkaa. Ole iloinen siitä, että sinulla on joitakin ystäviä. Näkyyhän ne sinusta välittävän, kun yrittävät auttaa! Yksikin tosiystävä on paljon. Arvosta ystäviäsi. Ja koeta jotenkin hankkia lisää, jos tuntuu että kaipaat elämäsi enemmän ihmisiä. Tiedän, että se voi olla vaikeata. Olen itsekin aika introvertti, mistä haluaisin päästä eroon. Eihän siinä ole mitään menetettävää. Niin, ja vaikka olen vieras ihminen, niin minäkin välitän.
..vaikka ette tunne minua. Kuinka liikuttavaa
Elämäntilanteet muuttuvat ja ihmiset lähtevät toiselle tai ties kuinka monennelle kierrokselle. Voisin kuvitella että ero on vaikea menetys kun ei ole tottunut olemaan yksin. Semppiä siihen!
Minulla ei ole paljoakaan käsitystä parisuhteesta. Olen lukenut siitä ja kuullut tuttavilta. Ainakaan silloin ei ole fyysisesti niin yksin. Opettele ensin rakastamaan itseäsi, niin tutustuminen muihin ihmisiin sujuu melkein itsestään. Tavoittele sellaista valaistunutta tilaa, jolloin hengität tyyneyttä maasta, vedestä ja ilmasta. Lakkaa kapinoimasta suurta rakkautta vastaan. Olemme kaikki osa suurta universumin rakkautta. Rakasta itseäsi niin kuin rakastaisit sinulle tärkeintä ihmistä. Lopeta itsesi vihaaminen. Miksi tappaisit itsesi paskan ukon vuoksi? Maassamme on paljon hyviä miehiä, mutta miten löytäisit sellaisen? Paranna heti alkuun itsetuntosi ja asiat alkavat sujua. Tiedän että se on vaikeaa. Olen itse psykoterapiassa ja lääkitty, sillä olenkin tosi vaikeasti estynyt.
Edellisen kirjoitus kuulostaa tosi järkevältä mutta nyt tuntuu etten pysty tekemään mitään tälle tunteelle. En tappaisi itseäni paskan ukon takia, mutta olen niiiin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. Kaikki on päin vittua. Ihan kaikki. Mistään ei tule mitään. Eikä tää saatanan yksinäisyys, jonka otan henkilökohtaisesti, auta asiaa yhtään. Mulla olis taatusti parempi olo jos tietäisin että ihmiset välittää musta. Tänään facebookissa tädin kumppani kirjoitti siskolleni että rakastaa sitä ja sen miestä. Miksei kukaan sano noin mulle??? Siis ei helvetti miten paska olo on just nyt.
Ei hätää jos olet ihan nätti nainen. Pian sut poimii joku supliikki mies. Mulla on aika paljon naispuolisia tuttavia. Ehkä joku muutama kuukausi on monen tarvinnut olla yksin eron jälkeen. Jos on viehättävä, vientiä on! Itse tykkäisin ehkä hieman ujostakin naisesta, mutta miten sitä ottaa yhteyttä jos kumpikin ovat ujoja. Jotenkin liian suuri riski mennä juttelemaan tuntemattomalle naiselle.
Uus mies ei ole nyt millään lailla ajankohtainen. Pitää ensin selvitä tästä tilanteesta. Uus mies olis laastari ja tämä kaikki olis kuitenkin edessä. Meinaan jatkaa tätä yksineloa, sitten mulla ei siis ole miestäkään. Sitten vasta yksin olenkin. Kuinka lupaavalta kuulostava tulevaisuus edessä :/
tiedän tuon tunteen. Ei sille pystykään tekemään mitään, mutta se ihan varmasti menee ohi, kunhan et menetä toivoasi kokonaan. Annat vaan ajan kulua, niin huomaat, että pahimmat aallonpohjat eivät enää kestä niin kauan eivätkä tule niin usein.
Mulle tuli ero vajaa vuosi sitten. Se rysähti ihan puun takaa, mulla oli ollut omat tyytymättömyyteni, mutta olin kuvitellut, että mies sentään oli tyytyväinen, mutta pah. Se lähti salamana uuden ihastuksen perään, vaikka me oltiin sentään liki 8 vuotta tunnettu ja puolet ajasta asuttu yhdessä... Ensimmäiset viikot luulin tulevani hulluksi. Ikinä ei ole ollut yhtä sietämätöntä tuskaa, vaikka olen aikaisemmin ollut esim. masennusdiagnoosilla saikuilla. Tunsin myös, että olen ihan helevetin yksin - kaikilla ystävillä on omat suhteensa ja perheensä, sisaruksia mulla ei ole ja vanhemmat taas ovat iäkkäitä.
No, kummasti sitä aika parantaa, oikeasti. Mutta yllättävä/riitaisa ero on pahimpia kriisejä, mitä ihminen voi joutua kohtaamaan, se sattuu, vaikka olisi liuta läheisiä ystäviä tukemassa. Koita olla itsellesi armollinen. Ole moittimatta itseäsi pahasta olosta. Tuokin, ettei mistään tule mitään, on vaan tunne... Kun todella tärkeä asia (niin kuin parisuhde), menee karille, pettymys on niin iso, että epännistumisen tunne laajenee helposti kaikkeen muuhunkin elämässä. Onko sulla jotakin iloa tuottavaa/rauhoittavaa kumminkin? Mulla on kolme kissaa, ja ne kissat ovat olleet isoksi avuksi pahimpina aikoina. Jossain kohden ajattelin, että mun tarvitsee pysyä hengissä niiden kissojen takia, en saa antaa periksi...
Voimia sulle isosti! Kirjoittele vaikka tänne, jos kaipaat kuuntelijaa. Ja muista, että jos et pysty nukkumaan/syömään, niin lääkärille mars mars, sieltä saa ainakin ensiapua kriisissä.
..noista sanoista! Tuo kaikki on totta. Kunhan vaan uskoisin siihen, että tämä vielä tästä iloksi muuttuisi. Jotenkin vaan ajattelen että jos voisin olla varma, että olen ihmisille tärkeä, niin tämä olisi helpompaa.. Tässä nyt ehkä nousee jotain muutakin pintaan, hylätyksi tulemisen tunteita, jotain tunteita tosi kaukaa ja syvältä. Tottahan se on että tarvitsen oikeastaan vain itseni. Osaan kyllä olla yksinkin, nyt ehkä vituttaa eniten "läheisteni" suhtautuminen. Ja mitähän kaikkea tunneskaalaa ja vyyhtiä tässä onkin. Monenlaista tunnetta. Itseinhoa (mikä mussa on vikana) ja epävarmuutta (en taida kelvata kenellekään). Tänne vuodattaminen auttoi oikeasti. Kaikella rakkaudella, ihanaa että en ole ainoa yksinäinen! Ja että te ainakin ymmärrätte mitä käyn läpi! Se on paljon ja jumalalle kiitos (vaika olen ateisti) että eksyin tälle palstalle tänä iltana!
Lääkärit eivät tykkää kun sinne mennään erokriisien vuoksi. Sitä varten on ihmisillä läheiset ja ystävät (mutta ne eivät välttämättä tajua kun itse ovat eläneet rakkauden vahvistamina. Mullekin kerran nuori naislääkäri ehdotti nettitreffiä parisuhteen hakuun. Arveli että siellä on naisia paljon enemmän kuin miehiä). Niillä on siellä muutakin tekemistä kuin kuunnella yksinäisiä. Olen tämän itse huomannut. Ennemmin he hoitavat fyysisiä sairauksia ja kirjoittavat mm. ehkäisypillerireseptejä. Minulla ei ole siis mitään erokriisiä ollut. Kuitenkin yksinäisyyden ahdistavuus/itsetuhon pelko sai minut kerran illalla hakeutumaan päivystykseen. Menin sinne kun 5 kpl Opamoxejakaan ei auttanut. Sain sen jälkeen venlafaksiinin. Kyllä se taas ahdistus pysynee kurissa kun on mirtazapiinia, venlafaksiinia, buspironia ja tarvittaessa heikkoja bentsoja.
Mulla ei ole oikein ketään läheistä ihmistä jolle puhun erosta, tai siis ainaisesta yksinäisyydestä, joka ei tule yllättäen mutta on varmasti yhtä paha kuin ero. Olen löytänyt kirkon piiristä ihmisiä, jotka oikeasti kuuntelevat ja ymmärtävät tätä surua, johon olen tahtomattani joutunut. Ehkä aloittajankin kannattaa miettiä vaikka seurakunnan työntekijän juttusille menemistä.
Itseänikin riivaa juuri tuo kelpaamattomuus. Meidän on oltava sisukkaita kuin valkosuojeluskuntalaiset talvisodassa, sopeuduttava kovista oloista huolimatta. Olen ikuinen optimisti. Meidän on tehtävä jotain muuta kuin vain maata tulessa ja odottaa kuolemaa.
http://www.youtube.com/watch?v=kRrAwAoZKTY
Suomalaiset olivat kyllä sitkeitä puolustajia, ja pienet ja pirulliset sissit tekivät pirullisia iskuja motitettujen vihollisten selustaan. Ei se vaan tainnut olla pelkkää sisukkuutta ja tehokkaan konepistoolin ansiota. Minua kiinnostaisi tietää, minkä verran miehet olivat jo silloin kemikaaleilla viritettyjä? Eikös sen Sisun sanottu olevan saksalaista amfetamiinia, jolloin jaksettiin painaa yötä päivää ja vähällä ravinnolla. Ja että miten iso ongelma oli rintamalta palanneiden sotilaiden huumeriippuvuus?
Ei jäädä makaamaan. Mennään hyvällä pössiksellä eteenpäin ja hyväksytään myös lääkitys osaksi sairauttamme. En varmasti ole sellainen yksilö, jota yhteiskunnan rakentamiseen eniten toivottaisiin. En ole tuonut suurta määrää verorahoja, enkä tehnyt jotakin naista onnelliseksi ja perustanut perhettä. Käännän tämän kuitenkin edukseni. En jää murehtimaan yksinäisyyttäni vaan käytän perheettömyyttäni ja vapauttani hyväksi. Päätin unohtaa ikäni ja kaiken sen, mitä en ole tavoittanut. Haastan itseni uuteen tavoitteeseen. Ajattelin mennä ensi vuonna yliopistoon. Sairauteni vuoksi minulla se vaan kesti näin kauan ja tässä välillä oli monenlaisia vaiheita.
Siihen en ota kantaa kuin parilla sanalla miksi sinulle ei kukaan kirjoita rakastavasi sinua tai ota sinuun yhteyttä.
Ehkä ongelma on siinä että sinä et ole aktiivisesti ollut muiden ystävä ja et ole aktiivisesti ollut heidän kanssaan. Se että pyytää jotakuta käymään, ei ole osoitus ystävällisyydestä, vaan se on ystävyyttä että itse tapaa muita.
Mutta siinä se. Sellaiseen käytökseen on mahdollista itse puuttua.
Sen sijaan tuohon paskaan oloon mikä sinulla nyt on ei auta kuin aika. Se kestää pitkään, pari kolme vuotta riippuen siitä kuinka rakas tuo mies sinulle oli. Ja tämä on totuus vaikka se ei tunteittesi vuoksi uppoakaan vielä ihan ymmärrykseen asti. Elämä on kuin palikoista rakennettu linna. Kun olet vuosikymmenen rakentanut palikkalinnaa jonkun ihmisen kanssa, niin että tuo ihminen on ollut yksi linna peruskivistä, niin tottakai se koko paska hajoaa lähes täydellisesti kun yksi peruskivistä otetaan pois.
Se mikä tässä on perseestä, on se että joudut nyt ensiksi suruaikana pikkuhiljaa ottamaan selvää siitä mitkä osat ovat ehjiä ja mitkä on menetetty. Eli kuin lapsi joudut katselemaan itkusilmässä sitä palikkakasaa ennenkuin saat siitä kiinni ja voit alkaa rakentamaan sitä uudestaan korkeaksi, yksi palikka kerrallaan.
Näin se elämässä menee koska ei kukaan meistä koskaan ajattele sitä että parisuhde loppuu ja sen vuoksi rakenna kaksoiselämää oman elämän rinnalla johon voisi sitten turvautua. Jos joku sellaista rakentaisi, kaikki ajattelisivat että se on jonkinlaista petturuutta. Mutta sitten elämä meneekin vituiksi kun toinen pettää. Samaa jotkut ajattelevat esimerkiksi avioehdosta, että sen tekeminen on kuulemma merkki siitä että tullaan eroamaan.
Syvältä se uuden elämän rakentaminen on tyhjästä ja vie helvetisti voimia ja masentaa niin ettei tahdo jaksaa, mutta pikkuhiljaa sitä tulee pakosti tehdyksi. Toivotan sinulle jaksamista koska sitä tarvitset.
Ei mutEi mutta, satutko myös olemaan ruotsinkielinen?
Minäkin olen introvertti, ja tutustuminen vastakkaiseen sukupuoleen ei ole onnistunut, vaikkei
minussa oikeasti mitään suurempaa vikaa ole. Lässyn lässyn, mutta oikeasti minulla on hyvä koulutus,
oma asunto, ei mitään velkaa tai lainaa, enkä ole ruma, tai lihava, ja terveys on kunnossa. Ei riitä,
kun on kuitenkin sellainen nössö näissä ihmissuhdeasioissa.
Muuten voin jakaa surusi, paitsi sillä erotuksella ettei minulla koskaan ole ollut ketään,
ja ikää on jo päälle kolmekymmentä vuotta (olen mies), ja minulle soittaa yleensä vain tätini, jolla
on MS-tauti :) Monet muut lähisukulaiset ovat jo kuolleet pois, ei paljon ketään sukulaisiakaan
jäljellä. Koetahan sinäkin vain pärjätä.
Tuo asuntojuttu on kyllä raskas kun pitää itse lähes kaikki järkätä, ja myydä yhteinen asunto pois
alta. Minulla se oli perintöasunto joka piti myydä tänä vuonna, ja möin sen vielä itse ilman
välittäjää, jolloin säästyi iso summa rahaa, ja sain vielä myytyä hyvään hintaan. Ja sitten vielä se
uuden asunnon hankinta.
Miksi epäonnistuit vaikka sinulla oli kymmenkunta vuotta tehdä jotain asialle? Mikä on se ongelma, joka sinua siinä esti? Noilla korteilla minä olisin naisen kyllä saanut. En voinut lapsuudessa opiskella joten se siitä minun elämästäni.
"Miksi epäonnistuit vaikka sinulla oli kymmenkunta vuotta tehdä jotain asialle? Mikä on se ongelma, joka sinua siinä esti? Noilla korteilla minä olisin naisen kyllä saanut. En voinut lapsuudessa opiskella joten se siitä minun elämästäni."
Ihan rehellisesti sanottuna en ole koskaan yrittänyt iskeä tai hakea ketään naista,
joten tottakai olen jäänyt ilman. Näillä korteilla olisin ilman muuta saanut jonkun,
ja saisin vieläkin jos haluaisin, jos olisin edes yrittänyt. En ole epätoivoinen, ja
en koe olevani epäonnistunut missään. On ollut muita harrastuksia ja muita korkeimpia
tavoitteita elämässä. Lisäksi olen aina viihtynyt erittäin hyvin omissa oloissani.
Lisäksi jos on introvertti ja ujo kuten minä, niin sitä pelkää oikeasti päästää ketään
niin lähelle, kuten toimivassa parisuhteessa edellytetään. Uskon että vain
samankaltainen henkilö kuin minä itse voisi toimia tässä, jolloin molemmat
ymmärtäisivät toisiaan.
"Ihan rehellisesti sanottuna en ole koskaan yrittänyt iskeä tai hakea ketään naista,
joten tottakai olen jäänyt ilman. Näillä korteilla olisin ilman muuta saanut jonkun,
ja saisin vieläkin jos haluaisin, jos olisin edes yrittänyt. En ole epätoivoinen, ja
en koe olevani epäonnistunut missään. On ollut muita harrastuksia ja muita korkeimpia
tavoitteita elämässä. Lisäksi olen aina viihtynyt erittäin hyvin omissa oloissani. "
Eli olet siis epä-älyllinen elämän ystävä, jolla ei ole ymmärrystä kovista vaikeuksista. Olet elänyt disneymaailmassa ja varmasti saisit jonkun ruman huoran.
"Lisäksi jos on introvertti ja ujo kuten minä, niin sitä pelkää oikeasti päästää ketään
niin lähelle, kuten toimivassa parisuhteessa edellytetään. Uskon että vain
samankaltainen henkilö kuin minä itse voisi toimia tässä, jolloin molemmat
ymmärtäisivät toisiaan. "
Älä lässytä tuota uhripaskaa. Olet munaton vellihousu, jolla ei ole miestä edes yrittää.
Onko sinulla ystäviä kun käyttäydyt kaikkia kohtaan noin epäystävällisesti?
vai puratko vaan..?