Alkoiko sinun yksinäisyytesi jo nuorena? Olitko jo yläasteella koulussa enimmäkseen yksiksesi etkä juurikaan ollut mukana, kun luokkatoverisi viettivät porukoissaan viikonloppua ulkona juosten juhlien ja seurustelu- /seksi-seuraa toisistaan etsien.
Vai onko yksinäisyys osunut sinun kohdallesi vasta vanhemmalla iällä, mahdollisesti eron jälkeen?
Itse olen ollut yksinäinen jo peruskoulussa, ja siellä minulla oli vain pari tuttua. Tosin silloin vielä yksinäisyydentunne ei minua vaivannut, vaan se on kunnolla alkanut vaivaamaan minua vasta kolmeakymppiä lähestyessäni.
Vai onko yksinäisyys osunut sinun kohdallesi vasta vanhemmalla iällä, mahdollisesti eron jälkeen?
Itse olen ollut yksinäinen jo peruskoulussa, ja siellä minulla oli vain pari tuttua. Tosin silloin vielä yksinäisyydentunne ei minua vaivannut, vaan se on kunnolla alkanut vaivaamaan minua vasta kolmeakymppiä lähestyessäni.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mulla yksinäisyys alkoi kun muutimme 10-vuotiaana toiselle paikkakunnalle, tuppukylään. Minua ei hyväksytty porukoihin koska puhuin etelän murretta. Olen ollut aina enemmän tai vähemmän yksinäinen. Parisuhteessa, ennen ongelmia, oli aika, jolloin tunne ei vaivannut niin paljoa, mutta välien alettua viiletä, olen huomannut ettei kukaan halua olla kanssani. Minulla on 2 ystävää, mutta heillä on omat perheensä ja näemme pari-kolme kertaa kuussa. Muun ajan olen enimmäkseen yksin. Ja nyt yksin parisuhteessakin. Muutimme nuoruusvuosina monta kertaa, joten pitkiä ystävyyksiä ei ole rakentunut mihinkään. Olen juureton. Ja aikuisiällä tutustuminen on entistä vaikeampaa introverttiyteni vuoksi.
Nuorena minulla oli paljon melko hyviäkin kavereita, mutta suurimmasta osasta en ole edes kuullut yli kymmeneen vuoteen.
Peruskoulussa en minäkään ollut yksinäinen. En kuitenkaan tehnyt silloinkaan koulukavereiden kanssa vapaa-ajalla mitään (paitsi saman asuinalueen tyyppien kanssa, jotka olivat samalla koulukavereita). Ylä-asteella porukka alkoi juomaan kaljaa ja palloilemaan enemmän vapaa-ajalla. En viettänyt koko yläasteaikana kertaakaan aikaa koulukavereiden kanssa vapaa-ajalla, vaikka koulussa siis tällaisia "hyvänpäiväntuttuja" olikin. Tuona aikana olin kilpatason urheilija ja aika meni harjoitellessa. Menin sitten lukioon toiselle puolelle kaupunkia ja vanhat "hyvänpäiväntutut" koulusta katosivat. Lukion ensimmäisinä tutustumispäivinä en saanut kavereita (muistan, kuinka sellaisessa typerässä jutussa muut kirjottivat minulle kommentteja "ihan ok, mutta todella hiljainen"). Lukion jälkeen menin suoraan yliopistoon. Aluksi kävin kaikissa bileissä ja muissa tapahtumissa ja luulin saaneenikin kavereita. No, osoittautui, että nämä olivat sellaisia "kännikavereita", joille voit mennä baarissa illalla juttelemaan mutta jotka eivät ehdoita mitään vapaa-ajan toimintaa. Todennäköisesti syy yksinäisyyteeni löytyy siis täysin surkeista ihmissuhdetaidoista. Koska en yläasteen ja lukion aikana käynyt missään koskaan, en oppinut tarvittavia taitoja.
Yliopistoon meno kammoksuttaa. Noh, en mä siellä ole ku vuoden, mutta kun TIEDÄN jo valmiiks etten mä saa kavereita. Kai mä olen yksin koko loppuelämäni. On se niin kiva ku kaikki aina sanoo että "harrasta jotain ni saat samankaltasia kavereita." Ja aina mä vaan yksin olen niiden harrastustenki jälkeen.
Alkoi 10 vuotiaana, kun vanhemmat eros ja muutimme äidin kanssa toiselle paikkakunnalle.
10-12vuotiaana oli vielä koulukavereita joiden kanssa olin välitunneilla mutta yläasteella olin täysin yksinäinen. Entiset luokkatoverit joutuivat eri luokkiin ja muodostivat omia kaveriporukoita ja itse en saanut minkäänlaista kontaktia uusiin luokkalaisiin. Myöhemmin mun tavallinen ujous kehittyi sosiaalisten tilanteiden peloksi ja 8 luokalla en kyennyt enää käymään koulussa ja suoritin loput yläasteesta kotona. Sen jälkeen en ole ollenkaan kyennyt opiskelemaan tai tekemään töitä.
Alkoi minun yksinäisyyteni enemmän vaivata keski-ikäisenä. Nuorena vauhti oli kova, eikä joutanut aattelemaan yksinäisyyttä, vaikka joskus tuntui siltä.
Nyt kun asuu yksin, ehkä sekin vaikuttaa, koska olen eläväinen temperamnetiltani, enkä pidä liiaan hiljaisesta
olosta pitkään. Minulla on kyllä harrastuksia ja opiskelen, niin ei tule aika pitkäksi ja saa liikuntaa.
Hyvä on myös kun saa tänne kirjoitella, tuntemuksiaan ja jakaa niitä toisten kanssa.
Jokaisella pitäisi olla joku yhteisö mihin kuuluu, ei ole ihan yksin olla hyvä.
oikeastaan mä olen ollut aina yksin
Pahinta on kai se että tähän on jo kasvanut niin sisään ettei pysty olemaan pitkiä aikoja ihmisten kanssa. Eli siis olen erakoitunut. Mutta jos ajattelee asiaa tältä kantilta: Teen kaikki remontit ja työt itse ilman muiden apuja ja neuvoja, osaan monia asioita paremmin kuin monet ammattilaisetkaan osaa. Yksinäisenä on helppo lähteä tekemään että aikaa saa kulumaan muulla tavoin kuin että jäisi masentumaan. Olen remontoinut kotini perustuksista katonharjaan aina putkiremontista sähköjen uusimiseen, auton remontoin itse jos vain sopivat työkalut löytyy ja varaosa löytyy. Itse en ole tekemisissä ihmisten kanssa. Kaupassa viivun maksimissaan 15 minuuttia viikossa, ja pankissa käyn muutaman kerran vuodessa. Harvoin tulee lähdettyä ravintoloihin tai baareihin, koska tulee vain masentava olo siitä kun itsellä ei ole ketään ja muilla on ystäviä tai kumppaneita. Työpaikka olisi kiva muttei siitäkään ole toivoa, koska sain jo vuosia sitten tarpeeksi tyhjänpäiväisestä kouluttautumisesta, koska opiskelee mitä tahansa niin töitä ei tipu. Ne menevät maahanmuuttajille ja kiinalaisille. Ja vaikka paperit olisi lähes joka alalta niin ei se takaa työpaikkaa jos on vähänkään pitempään ollut poissa työelämästä.
Hyviä puolia on ettei tarvitse murehtia siitä että kukaan jäisi kaipaamaan mua kun joskus kuolen. Pankille vain testamenttaan sen mitä omistan tai vaihtoehtoisesti pistän pankin myymään omaisuuteni ja pistämään rahat kiinni kalleimpaan hautakiveen mikä vain rahat riittävät. Ehkä se on järkevämpää kuin antaa rahoja pankille. Ei sitä toki kukaan tule varmaan katsomaan mutta tiedämpähän että mun nimi lukee jossain sentään vielä kuolemani jälkeen...
Mun kohdallani yksinäisyys alkoi oikeastaan suht nuorena, eli yläasteiän jälkeen, peruskoulun aikana mulla oli vielä muutamia kavereita, mutta ammattikoulusta ei sitten enää löytynyt ketään kavereita ja sen jälkeen onkin sitten ollut yksinäistä elämää ilman kavereita. Muutamien yläasteen aikaisten kavereiden kanssa meni välit kokonaan poikki ja muutamiin muihin ei sitten tullut enää pidettyä yhteyttä, niin yksinäisyys oli siitä sitten seurauksena. Tuossa iässä kun ajattelin vielä niin, että kyllähän niitä uusia kavereita onnistuu löytämään aivan varmasti ja vielä paremmin sitten joskus aikuisiässä, mutta täytyy sanoa että väärässä olin tuolloin ja tosi pahasti. Nyt kun tuota ikää alkaa olla jo kohta liki kolmekymmentä ja vieläkään ei ole uusia kavereita mistään vaan löytynyt.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaan vuosi vuodelta hankalampaa ja erityisesti just sen takia, kun en ole kiinnostunut mistään näistä tyypillisistä nykynuorison harrastuksista, kuten opiskelusta, baarielämästä ja facebookista, jotka tuntuvat olevan monien ikätovereiden tärkeimmät ja ainoat mielenkiinnon kohteet ja puheenaiheet elämässä. Lisäksi muutamat elämänvalinnat ovat myös johtaneet mulla siihen, että olen saanut kokea niiden takia niin paljon syrjintää, ettei ole oikein enää edes intoa tutustua missään uusiin ihmisiin, kun ei tiedä sitä, että miten he oikein suhtautuvat minua kohtaan näiden valintojeni takia, sillä tässä maassa kyllä riittää paljon ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia ihmisiä, jotka ovat aina haukkumassa ja syrjimässä toisia heidän tekemien "väärien" valintojen takia.
Harmillisinta on just se, kun ihmisiin ei oikein pysty tällä iällä enää missään tutustumaan, jos ei ole niitä kavereita jo ennestään. Ei ketään varmaan edes kiinnosta tutustua yksinäisiin kolmekymppisiin, sillä kaikki kun aina olettavat just sitä, että kyllähän sitä tohon ikään mennessä kaikilla on varmasti edes muutamia hyviä kavereita.
Minulla se alkoi vasta pitkäaikaisen suhteen päätyttyä,kun olin jo lähemmäs 40.
Minäkin kuulun taas niihin,joilla yksinäisyys alkoi vasta vanhana.
Sinun tekstisi oli kuin suoraan minun kynästäni. Itsekin olen todennut yksinäisyyden musertavaksi vasta näin 29 vuotiaana. Jostain käsittämättömästä syystä minulle ei jäänyt opiskeluajoista kavereita. ja tiedän todellakin että kolmekymppisenä on todella vaikea saada uusia kavereita. Ehkä hieman lohduttaa etten ole yksin tämän asiani kanssa, että kohtalontovereita riittää.
Kavereita saa minkä ikäisenä vaan, ei se iästä ole kiinni..
Mun yksinäisyys on kans alkanu jo joskus yläasteen aikana, ko ei kiinnostanu just ne saman ikästen juhlimiset ym. Mä elin kirjojen kautta. Koulussa oli pari kaveria joiden kanssa kolmantena pyöränä pyörin, mutta vapaa-ajalla ei koskaan nähty. Yläasteen jälkeen oli pari vuotta ihan mukavaa aikaa, mutta sitten kun taas kaverit hajosivat ympäri suomea ja minä en osaa mitään yhteyttä pitää niin taas olin sitten yksin. Ja koska se on alkanut vaivaamaan. Ehkä vasta nyt 24-vuotiaana, ystävät menny naimisiin ja itse ei tiedä mitä elämällään tekisi ja ei oo oikein ketään jolle ongelmiansa kertoisi, niin nyt sitä vasta tajuaa et ois pitäny pitää kiinni niistä harvoista ystävistä mitä on ollu...
Yläasteiässä vajosin sisäänpäin ja ainoa ystäväni liukeni pois. Sen koommin ei ystäviä juurikaan ole ollut. Satunnaisesti jotain kun olen etsinyt kumppania, mutta tottakai nämä miehet aina häipyvät jossain vaiheessa elämästäni. Tänä vuonna pitkäaikainen kumppanini jätti minut ja lupasi olla edelleen kaveri, mutta se nyt on varsin satunnaista se tapaaminen ja parempi tietysti niin että ollaan oikeasti eronneita. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään eikä ketään kuin satunnaiset seksiseuralaiset, ja se nyt on laiha lohtu elämässä, mutta joku lohtu kuitenkin.
olin toki pihaleikeissä,
mulla ei ollut varsinaista sydänystävää mutta joo oli tuttuja jotka kävi meillä kylässä.
Toisaalta itse en lähteny kovin herkästi kylään heille, muuta kuin oli muutama tyyppi jolla kävin kylässä.
En siis ollut erakko nuorena, vaikka joskin jo silloin oli pieniä, jonkinlaisia orastavia merkkejä siitäkin.
Tykkäsin olla vähän itsekseen, mutta yhdessä vaiheessa teininä mä kävin tosi paljon kylässä yksillä tyyppeillä.
sitten ku täytin 17vuotta niin yhä enemmän aloin olla omissa oloissani.
Negatiiviset kokemukset(koulukiusaaminen) ajoi mut oikeastaan aika vahvasti pisteeseen jossa mä turhauduin ja petyin ihmisiin.
Yksinäisyys alkoi mun kohdalla heti kun menin kouluun 7.vnä. Sitä ennenkin jo eskarissa vähän hiljainen ja vetäytynyt, siinä se sitten on mennyt aika. Ja koko koulu ajan aina lukion loppuun ja töissäkin siivoojana periaatteessa yksin koko ajan, saati sitten vapaa-ajalla. Vain kaupassa käyn ja lenkillä. Pari ystävää on mutta ei heitä kiinnosta. Sellaista on elämä. Ja nyt syksyllä alkaa ammattikoulu, samalla reseptillä menee sekin läpi.
Täytyy sanoa, että vaikka minäkin olin yksinäinen jo nuorena, en vielä silloin ollut niin yksinäinen kuin moni täällä on kuvannut.
Ylä-aste- ja lukio- aikana olin kyllä enimmäkseen yksikseni, mutta silloin vielä minulla oli pari tuttua, joiden kanssa olin välillä jopa vapaa-ajalla korttia ja konsolipelejä pelaten.
Mulla ei ole ikinä ollut montaa kaveria. Eniten kavereita oli alle kouluikäisenä. Ala-asteella oli muutama kaveri yhtä aikaa, yläasteelle menin eri kouluun, sitten ei ollut enää yhtään kaveria. Tai yhden ala-asteaikaisen kaverin kanssa pidettiin yhteyttä kyllä yläasteen aikana, mutta ei kamalasti. Nykyään ei ole enää ketään, kukaa ei soita, käy kylässä, olen vain yksin koko ajan. Tuntuu, että elämä menee hukkaan ja paljon pyörii itsetuhoisia ajatuksia mielessä, monesti miettii, että miten ihanaa olisi jos ei tarvitsisi enää herätä. Mutta samalla nämä ajatukset lähtee pois, kun mietin miten noloa olisi kun hautajaisissani olisi reilut 10 henkilöä (sukulaisia) ja kuitenkin olen vielä nuori henkilö... Hävettää tämä yksinäisyys ja monesti olen miettinyt miksi olen yksinäinen. Yksi syy lienee koulukiusaus ja tietynlainen syrjintä sekä myös se, että olen kai sitten jotenkin liian erilainen. Nykyään myös täysin erakoitunut enkä edes yritä enää tutustua ihmisiin.
Ylä-asteella / lukio aikoina se alkoi. Ei mulla kyllä koskaan montaa kaveria ole ollut mutta parhaimmillaan peräti 3. tai jopa 4 laskutavasta riippuen.
ja ujo olin jo lapsena. Kavereita oli muutamia, joskin vaihtuvia ennen perheen perustamista. Eron jälkeen olen kärsinyt yksinäisyydestä jo toistakymmentä vuotta. Siitä huolimatta minulla on pari kolme pitkäaikaista ystävää, joita tapaan kuitenkin vain muutaman kerran vuodessa. Ja muutama sukulainen. Vielä on työ, joka on sosiaalista. Pelkään kyllä etukäteen eläkeikää ja toivoisin vielä nyt keski-ikäisenä tutustuvani saman henkisiin ihmisiin. Miten se voi olla niin vaikeaa - varsinkin kaupungissa jossa ihmisiä riittää.
Keski-ikäisenä eron myötä tuli yksinäisyys.
Vanhempana se alkoi oikein vaivaamaan.