Oon kitkutellu 18 ja puol vuotta tätä elämää. Alkaa vähitellen tulla mitta täyteen. Mikään ei kiinosta mua yhtään. Ainoo mitä mä teen on nukun päivät, valvon yöt. Valveilla ollessani mä oon vaan koneella, katon telkkaa tai pelaan konsoleilla. En tee kotitöitä ja saan aina kuulla siitä. Mutta kun ei huvita tehdä mitään, ei siis yhtään mitään. On se sitte kotitöitä tai jotain "mukavaa" esim. mennä shoppailemaan. Mitään muuta en tahdo tehdä ku olla vaan, nukkua tai pelata. Keino paeta todellisuutta ja kuluttaa aikaa, joka ei muuten tunnu kuluvan.
Äiti on alkanu jatkuvasti jankuttaa että "mussa on jotain vikaa, ei toi oo normaalia". Kai se aistii että mulla ei kaikki oo hyvin. Mut aina mä sille oon sanonu että "kaikki on ihan hyvin", "totta kai mä nukun päivät ku oon sössiny vuorokausirytmini", "mulla on ny kuukautiset ja oon sen takia vähän hermo kireellä" ja sitä rataa. En mä sille voi kertoa ajatuksistani ja tunteistani. Enkä voi kertoa isällekään. Ne vaan joutuis shokkiin tai jotain eikä tajuis mua.
Mä en vaan jaksais elää. Syksyl pitäs yliopistoon mennä alottaa opinnot. Mutta ku ei kiinnosta. Ei voi sanoa ettei mua huvita. Kyllä mua huvittais opiskella ja sen jälkeen luoda uraa. Ei vaan oo kiinnostusta tarpeeks. Eikä jaksa. Ja miks mä opiskelisin 5 vuotta vaan tullakseni työttömäks? Joutuisin vieläpä jossain soluasunnossa asumaan tuntemattomien kanssa ja mä en ole sosiaalinen. Mä en vaa osaa olla ihmisten kanssa. Mä vastaan kyllä niitten kysymyksiin mut mahdollisimman lyhyesti enkä jatka juttua tai kysy niiltä mitään. Mä en näytä tunteitani. Tuntuu usein ettei mulla tunteita ees ookkaa, muuta ku suru ja viha.
Tällä hetkellä mulla on vaan yks ystävä. Tää ystävä on mun hyvä ystävä, ollu mun ystävä esikoulusta asti. Mutta nyt me tavataan harvemmin ku lukio on mun osaltani ohi. Sääli sinänsä, ei tästä pitkä matka sen luo ois mutta ku mitä me tehtäis niillä. Noh, pelattais. Ja mieluummin mä sitte istun oman konsolin ääressä ja pelaan sen kaa netin välityksellä...
Mä en usko tulevaisuuteeni yhtään. Mä kuvittelen itteni asumassa vanhempieni kanssa viel 30 vee täytettyäni, työttömänä ja ilman yhtään edes "hyvän päivän tuttua". Mulla on vaan tunne että tulevaisuudella ei oo mulle mitään tarjota. Ja että tää elämä ei oo mua varten tarkotettu.
Mun elämä jummaa paikoillaan. Mulla on sellasia "tarmonpurkauksia" että "nyt muutetaan elämän suuntaa. Nyt herään klo 9 ja lähen mukavalle lenkille, autan porukoita kotona enkä koskekaan konsoliin koko päivänä." Ja sitte ne ajatukset katoaa muutamassa hetkessä.
Ja mukavat ajatukset ihanasta aurinkoisesta päivästä muuttuu taas suunnitelmaks miten tappaa ittensä niin, ettei vahingossakaan vois selvitä.
Joskus tekee vaan mieli mennä oikeesti tappamaan ittensä. Tai siis ei vaan mitenkää joskus vaan lähes tulkoon joka päivä. On suunnitelmaa hirttäytymisestä tai junan eteen heittäytymisestä. Mollemmat tuntuu olevan melko idioottivarmoja tapoja. Ajokortin saatua mulla on tullu hirvee himo alkaa kaahaa ja jysäyttää päin jotain vastaantulevaa rekkaa tai päin kallioseinää. Usein mä jopa kuvittelen nää tilanteet ihan täysin.
Usein tekee mieli vaan mennä "yrittämään" itsaria johonki julkiselle paikalle. Mennä vaikka seisoo sillan kaiteelle tai jotain ja sillä tavalla huutaa hapua. Jos vaikka joku hälyttäis paikalle apua tai tulis puhuu mulle. Kuten jo sanoin, en mä sitä apua vaan voi vanhemmilta pyytää. En mä haluu järkyttää niitä, enkä mä halua että ne tajuu mitä mä ajattelen. Mä en haluu tuottaa niille pettymystä. Ja rohkeus ei riitä varaa itelleni aikaa yhtään minnekään että vois jutella jonkun ammattiauttajan kaa. Ja voisinko mä ees jutella? Mulla on hirveitä ongelmia saada sanaa suustani ku puhun vieraille ihmisille.
Ainoo mikä mua tällä hetkellä estää tekeest itelleni mitään on se, etten mä halua epäonnistua. Mikään muu kauhuskenaario ei tunnu niin pahalta ku herätä sairaalassa ja tajuta epäonnistuneensa toisaalta niin simppelissä asiassa ku ittensä tappaminen.
Äiti on alkanu jatkuvasti jankuttaa että "mussa on jotain vikaa, ei toi oo normaalia". Kai se aistii että mulla ei kaikki oo hyvin. Mut aina mä sille oon sanonu että "kaikki on ihan hyvin", "totta kai mä nukun päivät ku oon sössiny vuorokausirytmini", "mulla on ny kuukautiset ja oon sen takia vähän hermo kireellä" ja sitä rataa. En mä sille voi kertoa ajatuksistani ja tunteistani. Enkä voi kertoa isällekään. Ne vaan joutuis shokkiin tai jotain eikä tajuis mua.
Mä en vaan jaksais elää. Syksyl pitäs yliopistoon mennä alottaa opinnot. Mutta ku ei kiinnosta. Ei voi sanoa ettei mua huvita. Kyllä mua huvittais opiskella ja sen jälkeen luoda uraa. Ei vaan oo kiinnostusta tarpeeks. Eikä jaksa. Ja miks mä opiskelisin 5 vuotta vaan tullakseni työttömäks? Joutuisin vieläpä jossain soluasunnossa asumaan tuntemattomien kanssa ja mä en ole sosiaalinen. Mä en vaa osaa olla ihmisten kanssa. Mä vastaan kyllä niitten kysymyksiin mut mahdollisimman lyhyesti enkä jatka juttua tai kysy niiltä mitään. Mä en näytä tunteitani. Tuntuu usein ettei mulla tunteita ees ookkaa, muuta ku suru ja viha.
Tällä hetkellä mulla on vaan yks ystävä. Tää ystävä on mun hyvä ystävä, ollu mun ystävä esikoulusta asti. Mutta nyt me tavataan harvemmin ku lukio on mun osaltani ohi. Sääli sinänsä, ei tästä pitkä matka sen luo ois mutta ku mitä me tehtäis niillä. Noh, pelattais. Ja mieluummin mä sitte istun oman konsolin ääressä ja pelaan sen kaa netin välityksellä...
Mä en usko tulevaisuuteeni yhtään. Mä kuvittelen itteni asumassa vanhempieni kanssa viel 30 vee täytettyäni, työttömänä ja ilman yhtään edes "hyvän päivän tuttua". Mulla on vaan tunne että tulevaisuudella ei oo mulle mitään tarjota. Ja että tää elämä ei oo mua varten tarkotettu.
Mun elämä jummaa paikoillaan. Mulla on sellasia "tarmonpurkauksia" että "nyt muutetaan elämän suuntaa. Nyt herään klo 9 ja lähen mukavalle lenkille, autan porukoita kotona enkä koskekaan konsoliin koko päivänä." Ja sitte ne ajatukset katoaa muutamassa hetkessä.
Ja mukavat ajatukset ihanasta aurinkoisesta päivästä muuttuu taas suunnitelmaks miten tappaa ittensä niin, ettei vahingossakaan vois selvitä.
Joskus tekee vaan mieli mennä oikeesti tappamaan ittensä. Tai siis ei vaan mitenkää joskus vaan lähes tulkoon joka päivä. On suunnitelmaa hirttäytymisestä tai junan eteen heittäytymisestä. Mollemmat tuntuu olevan melko idioottivarmoja tapoja. Ajokortin saatua mulla on tullu hirvee himo alkaa kaahaa ja jysäyttää päin jotain vastaantulevaa rekkaa tai päin kallioseinää. Usein mä jopa kuvittelen nää tilanteet ihan täysin.
Usein tekee mieli vaan mennä "yrittämään" itsaria johonki julkiselle paikalle. Mennä vaikka seisoo sillan kaiteelle tai jotain ja sillä tavalla huutaa hapua. Jos vaikka joku hälyttäis paikalle apua tai tulis puhuu mulle. Kuten jo sanoin, en mä sitä apua vaan voi vanhemmilta pyytää. En mä haluu järkyttää niitä, enkä mä halua että ne tajuu mitä mä ajattelen. Mä en haluu tuottaa niille pettymystä. Ja rohkeus ei riitä varaa itelleni aikaa yhtään minnekään että vois jutella jonkun ammattiauttajan kaa. Ja voisinko mä ees jutella? Mulla on hirveitä ongelmia saada sanaa suustani ku puhun vieraille ihmisille.
Ainoo mikä mua tällä hetkellä estää tekeest itelleni mitään on se, etten mä halua epäonnistua. Mikään muu kauhuskenaario ei tunnu niin pahalta ku herätä sairaalassa ja tajuta epäonnistuneensa toisaalta niin simppelissä asiassa ku ittensä tappaminen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Rohkeus ei riitä, jos olet päättänyt, ettei riitä. Kannattaa yrittää etsiä apua, ihminen, jonka kanssa ongelmia ratkoa. Tyypillistä on, että ihminen häpeää masennustaan; itsekään en uskaltanut puhua vanhemmilleni asiasta. Mutta kyllä se kannattaa, vaikka eivät tietenkään voikaan ymmärtää ja reaktiot voivat olla myös epäoikeudenmukaisia. Kerää rohkeutta ja kerro heille, että sinulla on itsetuhoisia ajatuksia ja haluat ratkaista ongelmasi, mutta olet niin solmussa. Ja vaikket haluaisikaan tehdä tätä, kun pääset yliopistolle, varaa ehdottomasti HETI aika mielenterveyspalvelusta psykologille, niin pääset terapiajonoon. Odottamaan joutuu vähintään puoli vuotta, mutta kyllä sen kestää. Yliopistolla on ihan OK palvelut. Yliopistolta taas löydät ystäviä, kunhan yrität. Mutta tietysti, jos on masentunut, ihmiset herkästi tuntuvat karattavan ja kaikki pitävät enemmän elämäniloisista, kuin pessimistisistä ihmistä.
Suosittelen olemaan uskomatta pessimistisiä ja itsetuhoisia ajatuksia. Mitään niille ei voi sikäli, että ne nousevat esiin, mutta usko tai älä, niiden mukaan ei ole pakko lähteä. Suhtaudu niihin, kuin sairauskohtauksiin. Skitsofreniaa sairastanut matemaatikko John Nash (josta tehty filmi "kaunis mieli") pystyi elämään ilman lääkkeitä, koska ei lähtenyt mukaan harhaisiin ajatuksiinsa. Hänen mukaansa kyse on eräänlaisesta hygieniasta. Ja sinun harhaiset ajatuksesi eivät varmasti ole yhtä pahoja, kuin skitsofrenikon, vaan voit varmasti vapautua niistä kokonaan! Opettele tarkkailemaan ajatuksiasi; kun ajattelet rationaalisesti, olet helvetin nuori ja elämä alkaa muutenkin oikeasti yleensä vasta lähempänä kolmeakymppiä...näin sanovat kaikki, joilla se ei ole päättynyt tuolloin. Kannattaa myös miettiä tapaa suhtautua toisiin ihmisiin. Hyvä lähtökohta on, että kuka tahansa on potentiaalinen ystävä. Negatiivisuus on vaarallista ja johtaa helposti kateuden ja itseinhon noidankehään. Jos pidät muista, muuta pitävät sinusta. Jos ei jollekin kelpaa, ei sen saa antaa masentaa. Nuo fantasiat, joissa haaveilet itsesi tappamisesta muiden edessä ovat minullekin nuoruudesta tuttuja. Nyt vähän nolottaa, jos rehellisiä ollaan. ne vain ketovat siitä, että haluat toisilta todisteen siitä, että he välittävät sinusta, rakastavat sinua, etkä enää keksi muuta keinoa saada tätä huomiota, kuin itsensä tuhoamalla. Tämä on vaarallinen harha, koska jos siihen uskoo, juuri niin käykin: ihminen jää yksin.
Elämä voi olla mahtavaa, etkä sinä ole mikään poikkeus sääntöön. Nuo ajatuksesi siitä, ettei elämällä ole mitään annettavaa, jne ovat harhoja, mikä on selvää, jos ajattelet järkevästi, mutta jos uskot niitä, niistä tulee itseään toteuttavia profetioita. Sanonta "ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse" viittaa juuri tähän, koska pelko elämää kohtaan, pelko epäonnistua, jne, kun tämän valtaan joutuun, toteuttavat itse pelätyn uhkakuvan.
Mieti, mitä oikeasti haluat tehdä, oletko valinnut oikean alan opiskella, mitä varten oikeasti elät. Mieti elämänfilosofiaasi. Sen sijaan, että vain hukkaisit aikaasi TV:n ym ääressä, lue kirjoja, joissa käsitellään elämän ongelmia. Hyviä kirjoja löytyy kirjatoista paljon (vinkkejä voit etsiä verkosta), mutta toki paljon vähemmän hyviä ja myös huonoja. Sinulla on vain ongelma, johon sinun pitää löytää itse ratkaisu, kuin rubikin kuutioon tai ristisanatehtävään...ota tämä ongelman ratkaisu tehtäväksesi ja ala tehdä töitä. Masennus ei taltu yhdessä yössä, mutta jos olet kärsivällinen, etkä lannistu, eräänä päivänä, jopa loputtomien erehdyksien jälkeen, havaitset, että osaat olla onnellinen.
Monet sanovat, että kyseessä on taito, jonka voi oppia ja puhuvat kokemuksestaan. Miksi he valehtelisivat?
Vaikeinta elämässä on ottaa vastaan ja antaa pyyteettömästi, koska kun joku antaa, se synnyttää aina kuvitelman velasta. Antaja on aina tässä mielessä egoistisen harhan mukaisesti ajateltuna saajan yläpuolella ja velassa. Niinpä, esim masentunut on pattitilanteessa, koska kokee, että tarvitsee apua, muttei, koska haluaa olla antajan veroinen- ylpeyttään- pysty ottamaan apua vastaan. Siksi ongelma lähtee ratkeamaan aina aluksi sitä kautta, että hyväksyy sen, että joutuu ottamaan vastaan, terapeutilta, kirjoista, ystäviltä ja ennen kaikkea omasta kokemuksesta, jossa tunnustaa virheensä, heikkoutensa, rajallisuutensa, huonot tapansa, laiskuutensa, kateutensa, jne. Lopettaa kieltämisen. Siksi tämäkin viesti voi olla jostain "ärsyttävä"...vaikka pahimmassa tapauksessa se ei vain sano henkilölle mitään uutta, mikä on aika kummallinen peruste ärsyyntymiselle... :)
Jos kaupungissasi on nuoripsykiatrinen poli, mene sinne. Muuten terveyskeskukseen ja pyydä päästä psykologin/terapeutin pakeille.
Jos jaksat odottaa opiskelujen alkua, niin mene Yliopilaiden terveydnehuoltoon YTHS:ään, siltä saa hyvää apua.
Ei kukaan uskalla ihan heti puhua vaikeista asioista asiantuntijan kanssa, mutta vähitellen. Ja muista että lääkäreillä ja psykoterapeutella on vaitilolovelveollisuus.
Rohkeasti!
Ethän nyt vaan mietikään niitä huonoja juttuja ollenkaan. Älä anna ajatusten edes mennäkään siihen suntaan että tekisit jotain itsellesi,se ei ole mikään vaihtoehto ollenkaan. Se sinun huono olosi on vaan hetkellistä. Se muuttuu vielä ihan toiseksi,niinkun sinun koko elämäkin siitä voi vielä muuttua.
Mutta jotain siinä sun tilanteessa täytys kyllä nyt muuttaa, mieti että oisko hoitoon hakeutuminen hyvä vaihtoehto vai haluisitko itse muuttaa omia asioitasi parempaan suuntaan. Muista että vaihtoehtoja on olemassa.
Haluisitko jutella asioista? kirjoita minulle:
darksoul
[email protected]
(liitä nimi loppuosaan)
http://masennus.nettisivu.org
"Ja miks mä opiskelisin 5 vuotta vaan tullakseni työttömäks? "
Ei sun tartte vielä tollasesta asiasta stressata. Noiden viiden vuoden jälkeen tiedät varmasti jo paremmin mitä haluat elämältä - työntekoa vaiko jotain muuta?
Jos sulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms., niin opiskelun aloittaminen voi tuntua pelottavalta, mutta lääkäriltä saa tuohon vaivaan apua. Opiskeluvuodet ovat monilla ihmisillä ne parhaimmat ja ikimuistoisimmat, joten kannattaa katsoa vielä rohkeasti se kortti.
Jeesuksesta saa elämälle tarkoituksen, on huomattavasti mielekkäämpää elää jos elämällä on tarkotus.
Tuli paljon parempi olo ku hylkäsin kaikki uskonnot pari vuotta sitte. Eipä enää tarttenu murhetia kaiken maailman kadotuksia ja sitä rataa.
olen silti väsynyt, siis Väsynyt, alakuloinen, saamaton, sanoinko jo: masentunut. Uskovana on helpompi kuolla, kun tiedossa on parempaa.
Tiedostat selvästi tilasi, osaat kertoa tuntemuksistasi. Sekin on jo paljon. (Ja muuten, ei ammattiauttajalla tarvitse suorittaa mitään puhumista ja avautumista, kyllä sinne mennään sellaisena kuin on, kaikki sujuu omalla painollaan.)
Koska olet vasta 18 v., kannattaa ehdottomasti hakeutua johonkin hoitosuhteeseen. Elämäsi ei näet ole lopussa; se on tuskin edes alkanutkaan.
Mitä varhaisemmassa vaiheessa masennusta hoidetaan, sitä parempia ovat tulokset. Sinulla on kaikki mahdollisuudet aivan kohtuullisen laadukkaaseen elämään. Älä rakentele keinotekoisia esteitä mieleesi. Aluksi riittää puhelinsoitto, jolla varaat ajan vaikkapa terveyskeskuslääkärille.