Olen niin pohjalla etten tiedä mitä teen. Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Kertokaa, mitä voin tehdä, en jaksa tätä enää...
Olen kolmekymppinen nainen Etelä-Suomesta ja ongelmani on äitiriippuvuus. Sairastan persoonallisuushäiriötä, johon on jo vuosien ajan kuulunut tyhjyyden tunne eli, että tunteita ei ole. Mikään ei tunnu miltään, ei työ, ei ihmiset, ei harrastukset. Olen tämän takia eristäytynyt käytännössä kaikesta elämästä ja lakannut pitämästä yhteyksiä suurimpaan osaan ystäviä ja tuttavia. Eristäytymisen myötä olen alkanut häpeämään itseäni niin, etten uskalla enää mennä mihinkään. Ulkonäöstäni ja fyysisestä terveydestäni en myöskään jaksa aina huolehtia. Syön lääkkeitä ja käyn mielenterveyshoitajan puheilla, mutta niistä en koe saavani apua.
Ainoa ihmissuhteeni on suhde äitiini. Persoonallisuushäiriöpotilaana riitelen, haukun ja syytän häntä ongelmistani. Voin sanoa, etten ole päässyt irtautumaan hänestä. Niin kuin sanotaan, että persoonallisuushäiriöinen on jollakin tasolla edelleen 2-3 vuotias uhmaikäinen, niin se pätee minuun täysin. Vahdin äitiäni ja koen jokaisen hänen eriävän mielipiteensä murskaavan minut. Otan ne suunnilleen henkilökohtaisena loukkauksena. Jankutan omia mielipiteitäni kunnes hän myöntää minun olevan oikeassa. Lisäksi voin kaataa kaikki ongelmani aggressiivisesti hänen niskaansa ja odottaa häneltä ratkaisuja. Samoin jokaista pientäkin päätöstä tehdessä mieleeni tulee ensin, mitä äitini siitä ajattelisi. (Hän on aika tiukkapipoinen ihminen, ja kun riippuvaisena noudatan hänen ajatuksiaan, se ahdistaa. Joskus voisin melkein käydä jonkun itsenäisen ja hyvinvoivan näköisen ihmisen kimppuun kun vihaan itseäni ja kyvyttömyyttäni muuttua niin paljon.)
Häpeän kirjoittaa tästä. On niin naurettavaa, että minun ikäiseni ei ole pystynyt itsenäistymään ja solmimaan omia ihmissuhteita. (Taustaksi sen verran, että olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni eristyneissä oloissa. Ala-asteen jälkeen luonani ei käynyt yksikään kaveri enkä minä kenenkään luona. Koulun tai muihin tapahtumiin ei päässyt. Koulukiusaamista myös oli jossain määrin. Vanhemmistani toisella on persoonallisuushäiriö ja toisella ahdistushäiriö.)
Onko kenelläkään muulla samoja kokemuksia? Miten päästä riippuvuudesta eroon? Miten itsenäistyä? Miten vahvistaa omaa minuuttaan niin ettei ole kenenkään taakkana vaan tekee omat ratkaisunsa ja myös vastaa niistä itse? Ymmärrän jos kuulostan naurettavalta, kun olen tämän ikäinen. Mutta jos joku viitsii lukea tämän vuodatuksen, olen kiitollinen. Tuntuu, että sain sanottua jotain tärkeää.
Olen kolmekymppinen nainen Etelä-Suomesta ja ongelmani on äitiriippuvuus. Sairastan persoonallisuushäiriötä, johon on jo vuosien ajan kuulunut tyhjyyden tunne eli, että tunteita ei ole. Mikään ei tunnu miltään, ei työ, ei ihmiset, ei harrastukset. Olen tämän takia eristäytynyt käytännössä kaikesta elämästä ja lakannut pitämästä yhteyksiä suurimpaan osaan ystäviä ja tuttavia. Eristäytymisen myötä olen alkanut häpeämään itseäni niin, etten uskalla enää mennä mihinkään. Ulkonäöstäni ja fyysisestä terveydestäni en myöskään jaksa aina huolehtia. Syön lääkkeitä ja käyn mielenterveyshoitajan puheilla, mutta niistä en koe saavani apua.
Ainoa ihmissuhteeni on suhde äitiini. Persoonallisuushäiriöpotilaana riitelen, haukun ja syytän häntä ongelmistani. Voin sanoa, etten ole päässyt irtautumaan hänestä. Niin kuin sanotaan, että persoonallisuushäiriöinen on jollakin tasolla edelleen 2-3 vuotias uhmaikäinen, niin se pätee minuun täysin. Vahdin äitiäni ja koen jokaisen hänen eriävän mielipiteensä murskaavan minut. Otan ne suunnilleen henkilökohtaisena loukkauksena. Jankutan omia mielipiteitäni kunnes hän myöntää minun olevan oikeassa. Lisäksi voin kaataa kaikki ongelmani aggressiivisesti hänen niskaansa ja odottaa häneltä ratkaisuja. Samoin jokaista pientäkin päätöstä tehdessä mieleeni tulee ensin, mitä äitini siitä ajattelisi. (Hän on aika tiukkapipoinen ihminen, ja kun riippuvaisena noudatan hänen ajatuksiaan, se ahdistaa. Joskus voisin melkein käydä jonkun itsenäisen ja hyvinvoivan näköisen ihmisen kimppuun kun vihaan itseäni ja kyvyttömyyttäni muuttua niin paljon.)
Häpeän kirjoittaa tästä. On niin naurettavaa, että minun ikäiseni ei ole pystynyt itsenäistymään ja solmimaan omia ihmissuhteita. (Taustaksi sen verran, että olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni eristyneissä oloissa. Ala-asteen jälkeen luonani ei käynyt yksikään kaveri enkä minä kenenkään luona. Koulun tai muihin tapahtumiin ei päässyt. Koulukiusaamista myös oli jossain määrin. Vanhemmistani toisella on persoonallisuushäiriö ja toisella ahdistushäiriö.)
Onko kenelläkään muulla samoja kokemuksia? Miten päästä riippuvuudesta eroon? Miten itsenäistyä? Miten vahvistaa omaa minuuttaan niin ettei ole kenenkään taakkana vaan tekee omat ratkaisunsa ja myös vastaa niistä itse? Ymmärrän jos kuulostan naurettavalta, kun olen tämän ikäinen. Mutta jos joku viitsii lukea tämän vuodatuksen, olen kiitollinen. Tuntuu, että sain sanottua jotain tärkeää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Entä jos ajattelisit asian niin päin, että äiti on tällä hetkellä elämäsi tärkein henkilö, ja sen takia ajattelet ensimmäisenä mitä hän ajattelisi jostakin asiasta?
Tuo mitä sanoit eriävistä mielipiteistä, murskaamisesta ja jankuttamisesta, niin se on minusta merkki itsenäistymispyrkimyksistä. Luulen, että jos olisit niin riippuvainen äidistäsi kuin mitä pelkäät, et uskaltaisi kapinoida ja pitää kiinni omista mielipiteistäsi niin voimakkaasti. Se, miksi niihin latautuu niin paljon aggressiivisuutta (jankuttaminen), johtuu minusta siitä, että sinua turhauttaa joutua puolustamaan oikeuttasi olla asioista eri mieltä.
Niin, minäkin luulen että äitini on tärkein henkilö minulle tällä haavaa. Kuitenkin minusta tuntuu, että liian automaattisesti ja todella pienistäkin asioista ajattelen aina hänen mielipidettään ensin - eli minulta puuttuu itsenäinen ajattelukyky.
Kapinointi on kyllä hyväksi riippuvuuksissa. Mutta olen jotenkin jämähtänyt siihen, ja persoonallisuushäiriöille ehkä tyypillisestikin jankkaan kaikki pikkuasiat oman mieleni mukaisiksi. Puhelut voi kestää tuntikausia. Samoin kasvotusten nähdessä voin ruveta aggressiivisesti paasaamaan. Tunnen, että äitini kärsii, mutta alistuvaisena ihmisenä hän ei osaa sanoa asiasta ja minä taas omaa heikkouttani en pysty toimimaan toisin. Todella toivon että joku päivä pystyisin lopettamaan turhan riitelyn ja hyväksymään sen tosiasian että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, eikä omille käsityksille vastakkaisten kantojen esilletuonti tarkoita mitään henkilökohtaista.
Ei sinulta puutu itsenäistä ajattelukykyä, kaipaat vain äitisi hyväksyntää ajatuksillesi, koska äiti on elämäsi tärkein ihminen. Jos sinulla olisi joku muu läheinen ihminen, kaipaisit hyväksyntää häneltä. Ja se kaikki johtuu siitä ettet tunne oloasi kotoisaksi ilman että haet jostain suunnasta hyväksyntää. Et vissiin oikein luota itseesi?
Muiden ihmisten erilaisten mielipiteiden hyväksyminen helpottuu mitä enemmän tulee ikää, ja voit itsekin nopeuttaa sitä ottamalla pienen aikalisän aina kun rupeaa vituttamaan. Yritä olla reagoimatta, kun sappi alkaa kiehua, koska yön yli nukuttua asiat on aina vähän paremmin kuin edellisenä päivänä.
Olet oikeassa eli itseluottamus ei kyllä ole mun vahvin puoli. Ihailen aina ihmisiä joilla on vahvat omat mielipiteet ja jotka ei tarvitse sivustatukea mistään niitten esittämiseen tai puolustamiseen. Ei ole vaan oikein hajua mitä kautta sitä itseluottamusta ruveta rakentamaan. Joskus harmittaa tämä persoonallisuushäiriö, kun tämän ikäisenä kamppailee ongelmien kanssa, jotka omat ikätoverit on selvittäneet jo teininä tai lapsena. On olo niin kuin olis satavuotias jolla on kaksvuotiaan aivot ja sitä vaan lakkaamatta toteuttaa lapsellisia impulssejaan. Narrimaista meininkiä.
Aikalisä on hyvä juttu riidoissa, kun vaan huomais itekin missä mennään ja älyäis rauhottua ennen kun juttu karkaa lapasesta. Harmi vaan niin usein sen tajuaa vasta kun on liian myöhäistä ja loukkaavimmat asiat jo sanottu.
Tietääkö kukaan persoonallisuushäiriön hoidosta, millaista terapiaa / lääkitystä tähän voisi saada?
Jumala rakastaa sinua. Et tarvitse kenenkään muun hyväksyntää. Yritä olla joka päibä kiitollinen jostain.anna anteeksi itsellesi ja muille.rakasta itseäsi. Sinulls on oms enkelidi aina vierelläsi.pyydä hänet sulkemaan siipiensä suojaan.kokeile läsnäoloharjoituksia.meditaatiota hakusana esim enkelimeditaatio chakroille.netissä paljon erilaisia
Ilmaisia äänitteitä.
voi hyvin.
Totuus löytyy yksin Raamatusta. Enkelinpalvontaa sisältäviä harhaoppeja on ollut liikenteessä jo ajanlaskun alkuaikoina. Chakrat ym. ovat myös eksytysten sanastoa.
Mikä persoonallisuushäiriö sinulla on? Minulla on nimittäin todella samanlaisia jumiutuneita käytösmalleja mitä kuvailet.
Just huomasin että ikivanha viesti. Miksi näitä nostellaan??