Elämä menee hyvin, ehkä liiankin hyvin. Vai meneekö sittenkään?
Peruskoulusta sain ihan hyvän torkan, paremminkin olisi mennyt ilman depressiota. Syksyllä huomasin itse olevani kamalan masentunut ja tiesin syyn siihen. Kasi luokka oli mennyt loistavasti ennen ysi luokan alamäkeä. Viime syksyllä ysillä luokanvalvojani ja äitini, molemmat tavallaan raivostuivat siitä, että olin masennuksen takia poissa koulusta. He eivät tiedäkkään mitään yksityiskohtia tästä ns. "ongelmasta". Yleensä sain kokeista 9, mutta silloin numero tippui nopeasti 4 ja 5 asti. Todistus pysyi normaalina, paitsi jotkut aineet laski kasi luokan jälkeen numeron alemmas.
Olen ujo ja hiljainen, mutta parhaita ystäviä minulla on 2 ja yksi hyvä kaveri. Olen myös lesbo. Se olikin syy siihen syksyiseen depressioon, että olen ihastunut kaveriin, joka taas on hetero.
Sain silloin kohtauksia, joissa yleensä minulle ilmaantui kouristelua ja hallitsematonta itkua. Myös koko ajan ajattelin negatiivisesti. Esim. miksi minun täytyy elää tällaisessa maailmassa? Miksi pitää kärsiä näistä kohtauksista? Kukaan ei ymmärrä minua, kukaan ei tarvitse minua. Ehkä perhe ja kaverit ainoastaan välittävät minusta. Se johtikin hallitsemattomaan itsetuhoisuuteen, käden viiltelyyn. Vaikka välillä halusinkin kuolla, silti osasin hallita viiltelyä niin etten rikkoisi verisuonta tai jtn. Kerran halusin murtaa oikean käden luut isolla kivellä, etten joutuisi tekemään mitään kokeita tai mtn tehtäviä koulussa. Tietty en pystynyt siihen, mutta onnistuin saamaan mustelmia.
Hain keväällä yhteishaussa kouluni IB-linjalle ja myös pääsinkin sinne. Nyt kesällä olen joutunut opiskelemaan ruotsin ekan kurssin ja koulu alkaa parin viikon päästä ja olen vielä alkuvaiheissa ongelmani takia. Kohtaukset olivat poissa koko kevään ja nyt ovat palanneet joka kerta kun yritän opiskella ruotsia. Jotenkin kohtausten takia olen menettänyt halun opiskella ja mietin, että mitä teen IB:n kanssa? Menenkö sinne vai en? Menenkö kärsimään lisää kohtauksista niin kuin ysillä? Pelkäsin, että ne palaisivat ja niin tapahtui.
Olen vain 15 v. ja pian 16 v. ja kyllä olen käyny terkkarilla ja koulupsykologilla juttelemassa asiasta, mutta en koskaan kertonut oikeita tuntemuksiani, en koskaan kertonut mitään kohtauksistani ja valehtelin viiltelystä.
Mielialani on yhtä vuoristorataa, välillä olen iloinen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sit taas kauheen surullinen. Pahin juttu nyt on se että minulla ei ole minkäänlaista syytä kohtauksilleni niin kuin minulla oli syksyllä. Joten mikään terkkari tai psykologi ei auta enään, koska ei ole mitään keskusteltavaa. En myöskään halua käydä missään psykologilla, minusta siitä ei ole hyötyä minulle.
Juuri nyt olen kamalan peloissani miten tulevaisuudessa käy? Jätänkö IB-lukion väliin tämän takia? Entäpä työ elämä? Minusta ei ole mihinkään sellaiseen näiden kohtausten takia, hyvä kun kotona osaa olla vielä hengissä. Kohtakset ovat alkaneet tulemaan myös koulussa. Tai ainakin keväällä on melkein tullut.
Kaikki odottaa minulta lisää onnistumisia IB:llä. Kaikki odottaa minulta menestystä ja luulen että jotkut jopa haluavat olla kuin minä vain menestyksen takia. Mutta nämä depressio kohtaukset pilaavat elämäni. Oletan että ne pilaavat lukion käynnin niin kuin tulevan työ elämänkin. En pysty estämään niitä, ne tulee kun tulee. Ja silloin haluan päättää päiväni, koska en halua kärsiä enää. Juuri nyt minulla on sellainen kohtaus... Siksi onkin erityisen vaikeaa kirjoittaa juuri nyt.
Ja revin taas auki parantuneen ihon verelle asti, jotta kärsimys lakkaisi. Ärsyttävä masennus ja sen äkillinen kohtaus. En ole mitään tehnyt. Haluan pois täältä. Haluan päästä eroon tästä. Mitä mä teen ennen kuin oikeastikin teen jotain mitä en tekisi?
Peruskoulusta sain ihan hyvän torkan, paremminkin olisi mennyt ilman depressiota. Syksyllä huomasin itse olevani kamalan masentunut ja tiesin syyn siihen. Kasi luokka oli mennyt loistavasti ennen ysi luokan alamäkeä. Viime syksyllä ysillä luokanvalvojani ja äitini, molemmat tavallaan raivostuivat siitä, että olin masennuksen takia poissa koulusta. He eivät tiedäkkään mitään yksityiskohtia tästä ns. "ongelmasta". Yleensä sain kokeista 9, mutta silloin numero tippui nopeasti 4 ja 5 asti. Todistus pysyi normaalina, paitsi jotkut aineet laski kasi luokan jälkeen numeron alemmas.
Olen ujo ja hiljainen, mutta parhaita ystäviä minulla on 2 ja yksi hyvä kaveri. Olen myös lesbo. Se olikin syy siihen syksyiseen depressioon, että olen ihastunut kaveriin, joka taas on hetero.
Sain silloin kohtauksia, joissa yleensä minulle ilmaantui kouristelua ja hallitsematonta itkua. Myös koko ajan ajattelin negatiivisesti. Esim. miksi minun täytyy elää tällaisessa maailmassa? Miksi pitää kärsiä näistä kohtauksista? Kukaan ei ymmärrä minua, kukaan ei tarvitse minua. Ehkä perhe ja kaverit ainoastaan välittävät minusta. Se johtikin hallitsemattomaan itsetuhoisuuteen, käden viiltelyyn. Vaikka välillä halusinkin kuolla, silti osasin hallita viiltelyä niin etten rikkoisi verisuonta tai jtn. Kerran halusin murtaa oikean käden luut isolla kivellä, etten joutuisi tekemään mitään kokeita tai mtn tehtäviä koulussa. Tietty en pystynyt siihen, mutta onnistuin saamaan mustelmia.
Hain keväällä yhteishaussa kouluni IB-linjalle ja myös pääsinkin sinne. Nyt kesällä olen joutunut opiskelemaan ruotsin ekan kurssin ja koulu alkaa parin viikon päästä ja olen vielä alkuvaiheissa ongelmani takia. Kohtaukset olivat poissa koko kevään ja nyt ovat palanneet joka kerta kun yritän opiskella ruotsia. Jotenkin kohtausten takia olen menettänyt halun opiskella ja mietin, että mitä teen IB:n kanssa? Menenkö sinne vai en? Menenkö kärsimään lisää kohtauksista niin kuin ysillä? Pelkäsin, että ne palaisivat ja niin tapahtui.
Olen vain 15 v. ja pian 16 v. ja kyllä olen käyny terkkarilla ja koulupsykologilla juttelemassa asiasta, mutta en koskaan kertonut oikeita tuntemuksiani, en koskaan kertonut mitään kohtauksistani ja valehtelin viiltelystä.
Mielialani on yhtä vuoristorataa, välillä olen iloinen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sit taas kauheen surullinen. Pahin juttu nyt on se että minulla ei ole minkäänlaista syytä kohtauksilleni niin kuin minulla oli syksyllä. Joten mikään terkkari tai psykologi ei auta enään, koska ei ole mitään keskusteltavaa. En myöskään halua käydä missään psykologilla, minusta siitä ei ole hyötyä minulle.
Juuri nyt olen kamalan peloissani miten tulevaisuudessa käy? Jätänkö IB-lukion väliin tämän takia? Entäpä työ elämä? Minusta ei ole mihinkään sellaiseen näiden kohtausten takia, hyvä kun kotona osaa olla vielä hengissä. Kohtakset ovat alkaneet tulemaan myös koulussa. Tai ainakin keväällä on melkein tullut.
Kaikki odottaa minulta lisää onnistumisia IB:llä. Kaikki odottaa minulta menestystä ja luulen että jotkut jopa haluavat olla kuin minä vain menestyksen takia. Mutta nämä depressio kohtaukset pilaavat elämäni. Oletan että ne pilaavat lukion käynnin niin kuin tulevan työ elämänkin. En pysty estämään niitä, ne tulee kun tulee. Ja silloin haluan päättää päiväni, koska en halua kärsiä enää. Juuri nyt minulla on sellainen kohtaus... Siksi onkin erityisen vaikeaa kirjoittaa juuri nyt.
Ja revin taas auki parantuneen ihon verelle asti, jotta kärsimys lakkaisi. Ärsyttävä masennus ja sen äkillinen kohtaus. En ole mitään tehnyt. Haluan pois täältä. Haluan päästä eroon tästä. Mitä mä teen ennen kuin oikeastikin teen jotain mitä en tekisi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä se siitä vielä! Itse olen ollut jonkinasteisesti masentunut/ahdistunut ihan tuolta kasiluokalta lähtien. Nyt ikää on jo 19, eli jo useampi vuosi mennyt. Aikoinaan sain kauheita itkuahdistuskohtauksia esim. siksi, että vihasin ja oksetin itseäni niin paljon. Se alkoi kuitenkin helpottaa kun ikää tuli, ja itsevarmuutta hiukka lisää sen mukana. Toivottavasti myös sinulla kävisi niin. Jonkin aikaa meni jopa oikein hyvinkin, tosin viime vuosi onkin ollut sitten takapakkia (tosin sitä ehkä ei edes olisi tapahtunut, ellei mun elämäntilanne olisi ollut se mikä se silloin oli..). Mutta sellasta se on, välillä olo on parempi ja välillä taas niin kamala.
Kyllä sinun kannattais sinne kouluun mennä, ainakin niin minä sun tilanteessas tekisin. Toki se voi tuntua vaikealta, mutta ainakin se tuo elämään vähän rytmiä. Itellä ainakin alko ote heti vähä herpaantua, kun koulu loppu ja välivuosi ois nyt tiedossa. Äläkä siitä koulusta ota turhaa stressiä, kaiken siellä teet vain itsesi takia, etkä muiden odotuksien vuoksi:-)
Ja mene nyt ihmeessä jotain psykiatria tapaamaan. Vaikka siltä tuntuisi, niin ei aivan varmasti ole turhaa.:--)Itselläkin sellainen suunnitelmissa, ja olisi pitänyt tehdä se jo kauan sitten...
tutkimuksiin noista kouristelukohtauksista. Epilepsia ainakin tulee sulkea pois.
Depressio ei muuten esiinny kohtauksittain, kyseessä lienee ahdistuneisuus tms.
Uskon Jeesuksen auttavan jos tahdot hänen aapuaan