Hei kaikille.
Olen lukenut paljon tämän palstan keskusteluja, ja jossain vanhassa keskustelussa tuli esiin mielipide, että ahmimiseen sortuvat eivät oikeasti sairastaisi anoreksiaa. Mitä mieltä ihmiset ovat tästä?
Itse en ole koskaan sairauteni aikana ahminut enkä voisi kuvitella niin tekeväni. Keskustelussa sanottiin siis, että vain wannabe-anorektikot ahmisivat, sillä "oikeasti sairailla" sairaus estäisi sen.
Voisivatko ahmimiseen sortuneet ihmiset valaista millainen kohtaus on, millaisia tunteita ja olotiloja tämä herättää?
Kiitos asiallisista vastauksista.
Olen lukenut paljon tämän palstan keskusteluja, ja jossain vanhassa keskustelussa tuli esiin mielipide, että ahmimiseen sortuvat eivät oikeasti sairastaisi anoreksiaa. Mitä mieltä ihmiset ovat tästä?
Itse en ole koskaan sairauteni aikana ahminut enkä voisi kuvitella niin tekeväni. Keskustelussa sanottiin siis, että vain wannabe-anorektikot ahmisivat, sillä "oikeasti sairailla" sairaus estäisi sen.
Voisivatko ahmimiseen sortuneet ihmiset valaista millainen kohtaus on, millaisia tunteita ja olotiloja tämä herättää?
Kiitos asiallisista vastauksista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mua ei edes vähempää jaksa kiinnostaa mitä muut voi sanoa siitä mitä oon ollu. Olen siis nykyään terve. Syön aika paljon normaaliin ihmiseen verrattuna varmaankin, mutta toisaalta myös liikun paljon, että on varaa ja pakkokin tehdä niin. En voi uskoa siihen, että voi vetää jonkun puhtaan rajan missä on anrektikko ja missä "siis iik mää oon wannaBee?!!??!". Anteeksi mutta en usko että kukaan oikeasti haluaa olla anorektikko, en usko siihen wannabe-leimaukseenkaan siis. Mutta kai jokainen sairastaa omalla tavallaan. Mulla se meni liian niukalla ravinnolla ja liiallisella liikunnalla. Sitten viikonloppuna yritin ottaa rennosti, sallia itseni syödä jotain mihin en olisi oikeasti halunnut koskeakaan. Jos näin tein, tuli se tunne että "nyt meni pahasti vikaan, antaa mennä siis kunnolla huonosti!" ja sattui syömään aika paljonkin. En kyllä usko että se silloinkaan oli lähelle sitä kulutusta mitä päivässä kulutin, mutta kyllä siitä paha olo tuli. Lähinnä juuri siksi, koska söi nopeasti järjettömän määrän, ilman täyteen tulemisen tunnetta (enhän tuona aikana tuntenut nälkää/kylläisyyttä.). Ja henkisesti varsinkin hirveä morkkis, vielä tiukemmat linjat vedettiin seuraavalle viikolle jne. Mutta se siis tuntuu siltä, kuin menettäisi kontrollin täysin. Eikä se ruoka edes maistunut silloin kummoiseltakaan, koska kaikki ajatus meni siinä, että "en saisi tehdä näin".
Oli pakko osallistua keskusteluun, kun mulla oli silloin kutsumaani ahmimista. Kaikki ruokahan tuntui tuolloin liialta syödä. :) Ja miksi tällä keskustelupalstalla terveenä käyn, no sattui oleen välimuistissa kun olen yrittänyt parantuessani laittaa tänne paranemiskannusteista viestiä. Hell of a disease. Onneksi se alkaa jo hieman tuntua kaukaisemmalta, en enää ikinä haluaisi laittaa kehoani siihen hirveään koettelemukseen. Vaikken olekaan täydellinen, aika tyytyväinen kuitenkin. :) Tykkään lihaksistani jotka pikkuhiljaa alkavat tulla nähtävämmiksi. :)
valaisit asiaa mukavasti, kiitos siitä (.
ja paljon voimia ja jaksamista paranemiseen.
iso kiitos paranemismyönteisistä kommenteista. suurin osa parantuneista katoaa kokonaan näistä keskusteluista ja samat pro-anat yms täällä hehkuttaa sairauden ihanuutta.
se, että mitä pitempään on vähillä syömisillä, sitä isommiksi puutostilat kehossa kasvaa. Lopulta keho ei kestä sitä, ja keho aiheuttaa päässä himon syödä, jotta keho saisi ravintoaineita. Eli kuten edellinen vastaaja kirjoitti, ei sillä ole välttämättä väliä, että mitä syö, eikä sillä maulla, vaan sillä, että syö edes jotain.