Hei!
Minulla kaikki alkoi siitä, että ajattelin laihduttaa muutaman kilon ihan. Oli syksy 2008, BMI n.23-24. Olin harrastanut kilpaurheilua 8 vuotta ja olin hyvässä kunnossa. Aloin kuitenkin tuijottaa turhan paljon painoindeksiäni ja kuvittelin, että koska se oli niin korkea minun on pakko olla lihava. Meni pari viikkoa, paino putosi 6 kiloa, BMI 21. Olin tetysti iloinen laihtumisestani, mutta koin silti olevani liian lihava. Aloin myös lintsata koulusta ja jätin harkkoja väliin. Olin yksinäinen ja uniongelmainen. Myös vanhempani alkoivat huomautella liian vähäisestä syömisestäni ja isäni alkoi kiinnittää huomiota mielialaani. Äitini suusta kuulin usein huomautuksia siitä, kuinka typerä olen ja, että "Mä en aina jaksa kattella kun oot noin myrtsin näkönen!" Okei, ymmärrän jollain tavalla, että äiti oli ja on huolissaan, mutta tuollaiset kommentit satuttivat. Tutustuin ensimmäisen kerran viiltelyyn. Mielialani laski entisestään. Inhosin itseäni kun pahoitin vanhempieni mielen ja aiheutin heille huolta. Niinpä minä söin taas normaalisti vähän aikaa. Painoni nousi pari kiloa ja ahdistuin siitä niin, että viiltelin. Syöminen ja lihominen tuottivat minulle tuskaa ja kyyneleitä, mutta minä yritin vanhempieni takia. Halusin olla tarpeeksi hyvä heille. Koska söin taas kunnolla vanhempani lopettivat tarkkailuni. Esitin pirteää ja iloista, vaikka oikeasti olisin halunnut kuolla. Ahdistus valtasi usein, aloin saada paniikkikohtauksia. Joulukuussa painuin kuraattorille, kerroin masentuneesta mielialastani, univaikeuksista ja kohtauksista. Syömisasioita en maininnut sanallakaan. Kuraattori pisti minut koululääkärille: lähete Nuorisopsykiatrianpoliklinikalle. Tammikuussa 2009 tuli kutsu vanhemmilleni ja minulle lääkäriä tapaamaan. Isäni oli huolissaan, äiti vain suuttui. Sovimme tukikäynneistä Nupolle ja lääkityksestä. Kävin kahden viikon välein tapaamassa sossutätiä ja kerroin hänelle laihtumishaaveistani sekä ahdistuksesta, minkä ruoka ja syöminen minulle aiheuttaa. Kävin hänellä muutaman kerran ja hän tuli siihen johtopäätökseen, että minulla on syömishäiriö ja, että siinä asiassa hän ei osaisi minua auttaa. Huhtikuussa 2009 vaihdoin sairaanhoitajalle, joka on erikoistunut syömishäiriöiden hoitoon. Aloin pelätä todella kovasti lihomista, aloin oksennella. Ja voi, että kun se oli helppoa. Kiitos äiti ruoasta, äiti hymyilee - ei minun lapsella enää olen ongelmia - ja kun hän ei huomaa nopeasti vessaan ja that's it! BMI 20. En kertonut kenellekään oksentamisesta, se oli minun oma salaisuuteni, pakokeinoni ahdistuksesta. Vasta elokuussa 2009 kerroin sairaanhoitajalleni oksentamisesta. Koko syksy 2009 oli bulimista oireilua. Sitten nopea laihtuminen, BMI 18. Pidin painoni samassa koska läheiset alkoivat huolestua. Esitin kovasti, että kaikki on hienosti! Ja kuka olisi epäillyt kympin tyttöä ja leveää hymyä? Keväällä 2010 alkoi esiintyä ajoittaista ahmimista. Paino nousi -> oksentamista. Tätä jatkui vähän aikaan. Sitten toukokuussa päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa syödä terveellisesti! Parin viikon ajan se toimikin, mutta koska vaaka alkoi näyttää kilon kaksi lisää, oksentamisesta tuli jokapäiväistä. Kesälomalla tilanne vähän rauhoittui, lopetin oksentamisen, kuvioihin tuli jälleen pakkoliikunta. Paino tippui muutaman kilon ja äitini huomasi sen. Ajattelin, että ylläpidän painoani niin kauan, että äiti unohtaa koko asian ja alan sitten taas laihduttaa. Noh, eihän siitä mitään tullut, kilot tulivat takaisin. Aloin taas oksennella, mutta tällä kertaa jäin kiinni vanhemmilleni(he eivät edelleenkään tiedä, että olen oksentanut jo yli vuoden ajan). Äitini suuttui pahemman kerran, laittoi arestiin, en saa laittaa vessan ovea lukkoon, huoneeni oven on pysyttävä auki yms. Tämän kaiken seurauksena olen syönyt kuin iso sika ja tällä hetkellä BMI 26. Itsetuhoisuus on ollut vallalla muutaman viikon, enkä liioitteile kun sanon vihaavani tätä kehoa. Koko kolmen vuoden ajan mukana on kulkeneet siis myös masennus ja paniikkihäiriö.
Diagnosoituna tällä hetkellä keskivaikea masennus, paniikkihäiriö ja määrittämätön syömishäiriö.
Minä siis jaksoittain laihdutan, ahmin ja oksennan, lihon, taas laihdutan ja taas lihon. Olen ihan loukussa, mutten uskalla ottaa askeltakaan asioiden parantamiseksi.
En minä tätä elämältä halunnut. Pelottaa myös kohta alkavat opiskelut. Minä en vain jaksa. Suoritan tällä hetkellä kaksoistutkintoa ja vaikka sitä ei saisi myöntää niin: se on uskomattoman rankkaa.
Tämä asia on minulle todella vaikea, koska häpeän sitä, että minulla ei ole mitään "kunnollista" diagnoosia. Nupolla kulkeminen on tämän vuoksi minulle todella vaikeaa ja usein vain kiemurtelen tuolissa ja änkytän jotain. Tuntuu, että vien paikan joltain oikeasti sairaalta ihmiseltä. Ajattelin kuitenkin jakaa tarinani teidän kanssa, jotka painiskelette samojen asioiden kanssa, jos vaikka joku haluaisi s-posti/mese kaverin? :)ps. anteeksi sekava vuodatus
Minulla kaikki alkoi siitä, että ajattelin laihduttaa muutaman kilon ihan. Oli syksy 2008, BMI n.23-24. Olin harrastanut kilpaurheilua 8 vuotta ja olin hyvässä kunnossa. Aloin kuitenkin tuijottaa turhan paljon painoindeksiäni ja kuvittelin, että koska se oli niin korkea minun on pakko olla lihava. Meni pari viikkoa, paino putosi 6 kiloa, BMI 21. Olin tetysti iloinen laihtumisestani, mutta koin silti olevani liian lihava. Aloin myös lintsata koulusta ja jätin harkkoja väliin. Olin yksinäinen ja uniongelmainen. Myös vanhempani alkoivat huomautella liian vähäisestä syömisestäni ja isäni alkoi kiinnittää huomiota mielialaani. Äitini suusta kuulin usein huomautuksia siitä, kuinka typerä olen ja, että "Mä en aina jaksa kattella kun oot noin myrtsin näkönen!" Okei, ymmärrän jollain tavalla, että äiti oli ja on huolissaan, mutta tuollaiset kommentit satuttivat. Tutustuin ensimmäisen kerran viiltelyyn. Mielialani laski entisestään. Inhosin itseäni kun pahoitin vanhempieni mielen ja aiheutin heille huolta. Niinpä minä söin taas normaalisti vähän aikaa. Painoni nousi pari kiloa ja ahdistuin siitä niin, että viiltelin. Syöminen ja lihominen tuottivat minulle tuskaa ja kyyneleitä, mutta minä yritin vanhempieni takia. Halusin olla tarpeeksi hyvä heille. Koska söin taas kunnolla vanhempani lopettivat tarkkailuni. Esitin pirteää ja iloista, vaikka oikeasti olisin halunnut kuolla. Ahdistus valtasi usein, aloin saada paniikkikohtauksia. Joulukuussa painuin kuraattorille, kerroin masentuneesta mielialastani, univaikeuksista ja kohtauksista. Syömisasioita en maininnut sanallakaan. Kuraattori pisti minut koululääkärille: lähete Nuorisopsykiatrianpoliklinikalle. Tammikuussa 2009 tuli kutsu vanhemmilleni ja minulle lääkäriä tapaamaan. Isäni oli huolissaan, äiti vain suuttui. Sovimme tukikäynneistä Nupolle ja lääkityksestä. Kävin kahden viikon välein tapaamassa sossutätiä ja kerroin hänelle laihtumishaaveistani sekä ahdistuksesta, minkä ruoka ja syöminen minulle aiheuttaa. Kävin hänellä muutaman kerran ja hän tuli siihen johtopäätökseen, että minulla on syömishäiriö ja, että siinä asiassa hän ei osaisi minua auttaa. Huhtikuussa 2009 vaihdoin sairaanhoitajalle, joka on erikoistunut syömishäiriöiden hoitoon. Aloin pelätä todella kovasti lihomista, aloin oksennella. Ja voi, että kun se oli helppoa. Kiitos äiti ruoasta, äiti hymyilee - ei minun lapsella enää olen ongelmia - ja kun hän ei huomaa nopeasti vessaan ja that's it! BMI 20. En kertonut kenellekään oksentamisesta, se oli minun oma salaisuuteni, pakokeinoni ahdistuksesta. Vasta elokuussa 2009 kerroin sairaanhoitajalleni oksentamisesta. Koko syksy 2009 oli bulimista oireilua. Sitten nopea laihtuminen, BMI 18. Pidin painoni samassa koska läheiset alkoivat huolestua. Esitin kovasti, että kaikki on hienosti! Ja kuka olisi epäillyt kympin tyttöä ja leveää hymyä? Keväällä 2010 alkoi esiintyä ajoittaista ahmimista. Paino nousi -> oksentamista. Tätä jatkui vähän aikaan. Sitten toukokuussa päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa syödä terveellisesti! Parin viikon ajan se toimikin, mutta koska vaaka alkoi näyttää kilon kaksi lisää, oksentamisesta tuli jokapäiväistä. Kesälomalla tilanne vähän rauhoittui, lopetin oksentamisen, kuvioihin tuli jälleen pakkoliikunta. Paino tippui muutaman kilon ja äitini huomasi sen. Ajattelin, että ylläpidän painoani niin kauan, että äiti unohtaa koko asian ja alan sitten taas laihduttaa. Noh, eihän siitä mitään tullut, kilot tulivat takaisin. Aloin taas oksennella, mutta tällä kertaa jäin kiinni vanhemmilleni(he eivät edelleenkään tiedä, että olen oksentanut jo yli vuoden ajan). Äitini suuttui pahemman kerran, laittoi arestiin, en saa laittaa vessan ovea lukkoon, huoneeni oven on pysyttävä auki yms. Tämän kaiken seurauksena olen syönyt kuin iso sika ja tällä hetkellä BMI 26. Itsetuhoisuus on ollut vallalla muutaman viikon, enkä liioitteile kun sanon vihaavani tätä kehoa. Koko kolmen vuoden ajan mukana on kulkeneet siis myös masennus ja paniikkihäiriö.
Diagnosoituna tällä hetkellä keskivaikea masennus, paniikkihäiriö ja määrittämätön syömishäiriö.
Minä siis jaksoittain laihdutan, ahmin ja oksennan, lihon, taas laihdutan ja taas lihon. Olen ihan loukussa, mutten uskalla ottaa askeltakaan asioiden parantamiseksi.
En minä tätä elämältä halunnut. Pelottaa myös kohta alkavat opiskelut. Minä en vain jaksa. Suoritan tällä hetkellä kaksoistutkintoa ja vaikka sitä ei saisi myöntää niin: se on uskomattoman rankkaa.
Tämä asia on minulle todella vaikea, koska häpeän sitä, että minulla ei ole mitään "kunnollista" diagnoosia. Nupolla kulkeminen on tämän vuoksi minulle todella vaikeaa ja usein vain kiemurtelen tuolissa ja änkytän jotain. Tuntuu, että vien paikan joltain oikeasti sairaalta ihmiseltä. Ajattelin kuitenkin jakaa tarinani teidän kanssa, jotka painiskelette samojen asioiden kanssa, jos vaikka joku haluaisi s-posti/mese kaverin? :)ps. anteeksi sekava vuodatus
Vastaukset 6
Vanhimmat
voi kamala, uskon että tuo on varmastikin HYVIN, hyvin rankkaa sinulle :---(
itsekin sairastelin reilut puoli vuotta 'epämääräistä' sh;tä johon kuului ortoreksiaa & anoreksiaa. ja kyllä, se oli hyvin haastavaa ja voimia vievää touhua mutta parannuin kerrottuani läheiselleni asiasta. ei syöminen vieläkään ole kovin rentoa tai helppoa mutta suunta on silti ylöspäin :---)
kovasti voimia, kyllä sinunkin aikasi vielä koittaa ja pääset eroon tuosta helvetillisestä elämänvaiheestasi. :------))
sillä viiltelyllä. Ihan kaikki johtuu väärästä suunliikeradasta, tää on todettu jo orjuudesta. Ajattele kuinka kiihottavaa olisi, kun sut kahlittaisiin kahleisiin ja myytäisiin alastomana jonkun perheen orjaksi, kuten tätä mun kuvitelmissani Jenkeissä 1700-1800-luvuilla harjoitettiin mustille orjille. Mun elämä on pelkää orjan elämää, oli ruokaa tai ei. Tärkeämpää on käsittääkseni kiinnittää huomiota nestehukkaan ja että nesteet pysyvät kehossa sisällä ja näin kykenet nauttimaan elämästä. Luovuta jo! Nälkä on ystäväsi, siitä lähtee mun useat turhat laihdutusyritykset. Huom. Nälkä on aikaisemmin ollut mun paras frendi ja auttanut siinä, että olen suosittu ja tutustun ihmisiin.
Se edellinen ihminen kuoli, kun sille selitettiin, että sen pitää laihana sairastaa kaikki kosmeettiset syövät, syylät, sydärit ja ihan kaikkien avioliitot ja uusavuttomuudet. Hänelle ei oltu muistettu rakentaa kartonkinukkekotia, jossa kaikki pukeutuvat koko ajan vaatteisiin ja pornografia on unohdettu uhopäissä tuonelaan, vaikka onkin koko ajan olemassa helpotukseksi. Hänet oltiin puhallettu ulos korttitalosta, jossa ei ollut edes vuoteensijaa, koska kasvot eivät lapsena olleet tarpeeksi reaktiiviset. Heillä oli naiseusharha, se oli yhteiskunnan tukema paise ja rutonkasvokuva. Korttitalossa ei ollut tilaa tai sijaa, oli vain pakkomielle heitteillejättöön ja siitä keskusteluun ja puoskarointiin, ilman kehon apua ja resursseja, tavoitteena vaihtaa suuntaa ja painaa unholaan, koko elämänkaaren osa-alueelta. Suunliikeratojen ollessa säännösteltyjä käsien pesusta lähtien, tulee mieleen jonkinlainen avuttomuus jollekulle Mikki Hiirelle merihädässä. Miksi? Sehän on pelkkä fiktiivinen harhakuvitelma syömishäiriöissä. Ei haluttu mukaan lukea tai pois lukea. Se aiheutti tuskallisen kriisin ja taustojen pohdinnan. Jälleen fiktiivisen samaistumisen häiriintyneeseen sukupuoliviettiin, vaisto ja normijärjestelmään. Jälkeenpäin todettiin sen olevan vapaudenriisto, ilman eriytymistä korttitalosta, jossa kaikki tapahtui. Ilmeisesti ei eriytymiskynnystä historiallis-yhteiskunnallisiin harhoihin. Puoskarointia, jos ei saa huolehtia ulkonäöstä! Eriytyminen voi alkaa minkä ikäisenä tahansa. Viha ei ole nurinkurinen asia, neliöjuurta ei tarvitse vihata, vaikka sillä onkin kaima kuutiosta kai? Oikeaoppinen käyttö ja tunne-elämänhallinta. Viha on kristillinen käsite? Sitäkö haet hoidontarpeella ja sanalla apu?
Nimittäin blogia, seuraisin mielelläni kuulumisiasi mutta koska olen itse laiska yhteydenpitäjä, ei minusta olisi kirje/s-postikaveriksi. Toivon hirvittävästi sinulle voimia vaikeuksiesi kanssa!
Hei,
Oon kilpaurheilua harrastava tyttö, joka kamppailee painonsa ja ahmimiskohtauksien kanssa.. Joskus oli hieman anorektinen/orthoreksinen vaihe, nyt enemmän bulimista käyttäytymistä. Tosin minulla hyviä jaksoja hiukan enemmän kuin huonoja, mutta huonot jaksot tulevatkin sitten rajuina ja niitä on vaikea katkaista.. Jos sinua kiinnostaa vaihtaa ajatuksia ja purkaa pahaa oloa, ota yhteyttä minuun, s.posti:
[email protected]
p.s. minä mielläni kaipailen apua ja jotain kelle purkautua sekä saada tukea huonoina päivinä (ja miksei hyvinäkin..)
Moi! Mulla on lievä anoreksia. Mutta toivoisin silti että laihtuisin ja laihtuisin. Olin vielä vähän aika sitten mielestäni laiha ja kaunis jne. Mutta nyt näen vain kauniin naaman ja hirveät läskini.. Kamppailen.