olemme muuttaneet omakotitaloon hiukan yli 2viikkoa sitten, muutimme ekaa kertaa yhteen. teimme selväksi että siivous ei kuulu ainoastaan minulle vaan hänenkin pitää auttaa kotitöissä vaikka pitkää päivää töissä tekeekin ja ymmärrän kyllä jos on väsynyt, en siis silloin rupea mistään nalkuttamaan.
tässä ajassa jo olen miettinyt että heivaanko miehen tavarat ulos ja jätän lapun oveen: ''turha yrittää, lukot on vaihdettu''.
hän ei ole kertaakaan siivonnut, pari kertaa nopeasti imuroi (kun käskin), jättää roskia minne sattuu ja saan itse kulkea hänen perässään roskapussi kädessä, tumppaa tupakkansa pihalle vaikka tuhkakuppi on siinä ihan parin metrin päässä, jättää pyykit minne sattuu ja kiroaa kun ei ole puhtaita sukkia, hammastahnaa saan siivota lavuaarista joka hemmetin aamu, saan korjata hänen tiskejään, siivota pöydän kun on jättänyt murusia pöydälle, käyn kaupassa ja ostan kaikennäköstä mitä kotona tarvitaan. itse en ole töissä ja elän sossun ja kelan tuilla niin ei sitä rahaa ole paljoa, hänellä taas on hyvä palkka mutta ei mieti yhtään raha-asioita vaikka vauvakin on tulossa ja ostelee itselleen limsaa ja roskaruokaa joka ilta, laitan ruokaa mutta hän ei edes syö sitä.
tässä pari päivää sitten oli sellainen tilanne että harmittaa vielä pitkään: olen siis rv33 ja vauva olisi jo tuloillaan, lääkäri määräsi minulle 2-3viikkoa lepoa. meille oli tulossa seuraavana päivänä vieraita ja piti paikkoja siivota. sanoin että ''ompelen nämä verhot ja autan siivoamisessa kun olen valmis''. hän omistaa todella lyhyet hermot. oli kerinnyt imuroimaan ja sitten tiskeissä meni hermot. itselläkin palo siinä sulake ja riitahan siinä syntyi. hän juoksi yläkertaan murjottamaan ja minä jäin verhojen ja muun siivouksen keskelle. ompelin ja siivosin 3tuntia yksin ! hän oli nukahtanut yläkertaan ja menin herättämään. hän meni tietenkin syömään kun olin saanut KAIKEN siivottua. itkuhan siinä meinasi tulla. supistuksia oli paljon kun olin taas rehkinyt.
kiitosta en saa mistään ja olen monta kertaa itkenyt asiasta. emme vietä enää yhteistä aikaa lainkaan enkä taida häntä enää niinkään rakastaa. kaikki hänen kanssaan tuntuu vaan kamalalta pakko pullalta.
itse en omista enää yhtään ystävää joten saan olla vaan kaiket päivät yksikseni, hänellä on kyllä ainakin yksi ystävä töissä jonka kanssa hän viettää aikaa. ei kauheasti vapaa-ajalla, mutta enemmän kuitenkin kun minun kanssani vaikka yhteinen aika olisi nyt tärkeää.
minulle riittää että on kohta yksi joka tekee nämä samat asiat vielä joskus mutta että kaksi. toisen pitäisi olla jo aikuinen. olemme vielä kovin nuoriakin ja vanhempien luota muutettu, eikä hänen ole oikeastaan kotonaan tarvinnut mitään tehdä.
eli minulle jää kaikki tämä paska ja lisäksi vauvan hoito.
en tiedä olenko valittanut täällä ihan pienistä asioista mutta minusta tuntuu todella pahalta elää ns. yksin.
onko enää mtn mahdollisuutta saada tämän pojan päähän järkeä ja ruveta auttamaan minua sekä ymmärtämään että vajaa kuukausi on enää yhteistä aikaa??
välillä pelkään miten tulen pärjäämään lapsen kanssa, olenko tehnyt oikean ratkaisun..
tässä ajassa jo olen miettinyt että heivaanko miehen tavarat ulos ja jätän lapun oveen: ''turha yrittää, lukot on vaihdettu''.
hän ei ole kertaakaan siivonnut, pari kertaa nopeasti imuroi (kun käskin), jättää roskia minne sattuu ja saan itse kulkea hänen perässään roskapussi kädessä, tumppaa tupakkansa pihalle vaikka tuhkakuppi on siinä ihan parin metrin päässä, jättää pyykit minne sattuu ja kiroaa kun ei ole puhtaita sukkia, hammastahnaa saan siivota lavuaarista joka hemmetin aamu, saan korjata hänen tiskejään, siivota pöydän kun on jättänyt murusia pöydälle, käyn kaupassa ja ostan kaikennäköstä mitä kotona tarvitaan. itse en ole töissä ja elän sossun ja kelan tuilla niin ei sitä rahaa ole paljoa, hänellä taas on hyvä palkka mutta ei mieti yhtään raha-asioita vaikka vauvakin on tulossa ja ostelee itselleen limsaa ja roskaruokaa joka ilta, laitan ruokaa mutta hän ei edes syö sitä.
tässä pari päivää sitten oli sellainen tilanne että harmittaa vielä pitkään: olen siis rv33 ja vauva olisi jo tuloillaan, lääkäri määräsi minulle 2-3viikkoa lepoa. meille oli tulossa seuraavana päivänä vieraita ja piti paikkoja siivota. sanoin että ''ompelen nämä verhot ja autan siivoamisessa kun olen valmis''. hän omistaa todella lyhyet hermot. oli kerinnyt imuroimaan ja sitten tiskeissä meni hermot. itselläkin palo siinä sulake ja riitahan siinä syntyi. hän juoksi yläkertaan murjottamaan ja minä jäin verhojen ja muun siivouksen keskelle. ompelin ja siivosin 3tuntia yksin ! hän oli nukahtanut yläkertaan ja menin herättämään. hän meni tietenkin syömään kun olin saanut KAIKEN siivottua. itkuhan siinä meinasi tulla. supistuksia oli paljon kun olin taas rehkinyt.
kiitosta en saa mistään ja olen monta kertaa itkenyt asiasta. emme vietä enää yhteistä aikaa lainkaan enkä taida häntä enää niinkään rakastaa. kaikki hänen kanssaan tuntuu vaan kamalalta pakko pullalta.
itse en omista enää yhtään ystävää joten saan olla vaan kaiket päivät yksikseni, hänellä on kyllä ainakin yksi ystävä töissä jonka kanssa hän viettää aikaa. ei kauheasti vapaa-ajalla, mutta enemmän kuitenkin kun minun kanssani vaikka yhteinen aika olisi nyt tärkeää.
minulle riittää että on kohta yksi joka tekee nämä samat asiat vielä joskus mutta että kaksi. toisen pitäisi olla jo aikuinen. olemme vielä kovin nuoriakin ja vanhempien luota muutettu, eikä hänen ole oikeastaan kotonaan tarvinnut mitään tehdä.
eli minulle jää kaikki tämä paska ja lisäksi vauvan hoito.
en tiedä olenko valittanut täällä ihan pienistä asioista mutta minusta tuntuu todella pahalta elää ns. yksin.
onko enää mtn mahdollisuutta saada tämän pojan päähän järkeä ja ruveta auttamaan minua sekä ymmärtämään että vajaa kuukausi on enää yhteistä aikaa??
välillä pelkään miten tulen pärjäämään lapsen kanssa, olenko tehnyt oikean ratkaisun..
Vastaukset 4
Vanhimmat
"...olemme vielä kovin nuoriakin ja vanhempien luota muutettu, eikä hänen ole oikeastaan kotonaan tarvinnut mitään tehdä."
Tässä lauseessa onkin asian ydin.
1. Koskaan ei pitäisi muttaa vanhempien luota parisuhteeseen, koska sama meno jatkuu kuin on kotonakin ollut. Ensin pitäisi itsenäistyä ja kokea aikuisen arki, vasta sen jälkeen uusi perhe-elämä.
2. eikä ainakaan alkaa tekemään vauvaa.
Teillä on kaksi isoa virhettä takananne. Nyt niistä pitäisi selvitä. Ei näytä helpolta.
Kuvauksesi perusteella miehesi pitää sinua äitinään ja hän on sinulle iso lapsi, tulevan vauvasi lisäksi.
Ongelmia on niin paljon, etten ala ruotimaan niitä tässä. Suosittelen, että hakeudutte kiireesti parisuhdeterapiaan. Varmaan neuvola pystyy opastamaan.
nii no vauva oli vahinko vaikka ehkäsyä kyllä käytettiin, ja sen takia meille hommattiin asunto ja olemme vanhemmillani vuokralla.
olen miettinyt monta kertaa terapiaa meille mutta hän ei suostu. mutta kyllä meinaan silti apua hankkia jos vaan jaksan tätä rulettia enää.
meidän tulevaisuus näyttää aika toivottomalta.
Toivottavasti vanhempasi auttavat sinua vauvan kanssa. Jotakin apua kyllä tarvitset, jos ei tuosta pojasta siihen ole. Joku sukulainen tai läheinen, kummi, kuka tahansa..
Nuorelta pojalta voi olla vaikea tukea saada, siltä tuo kuulostaa. Toden sanoakseni moni vanhempikaan mies ei niin kovin hyvin ota vastuuta vauvasta, vielä nykyaikanakaan. Kummallista, mutta totta.
En halua masentaa, mutta valmistaudu oman jaksamisesi takia hakemaan tukea myös muilta.
Tsemppiä tulevan vauvan kanssa ja iloa elämään!
Kun naisen kasvu äidiksi alkaa jo raskausaikana, miehen kasvu isäksi alkaa vasta lapsen synnyttyä. Vauva-ajat ovat miehille vaikeita, he eivät oikein osaa olla vauvan kanssa "kun sen kanssa ei voi tehdä mitään." Mutta sitten kun lapsi vähän kasvaa, täyttää vuoden ja lähtee kävelemään ja alkaa puhumaan sanoja, sitten miehet hoksaavat että "hei, tuon kanssahan vois vaikka potkia vähän palloa pihalla." Siitä lähtee miehen isyys ja touhuaminen lapsen kanssa. Hyvin usein vauva-aikana lapsen hoito jää äidille.
En näe tilannettanne täysin toivottomana. Olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa. Tulin raskaaksi vajaa 20v ja mieheni oli silloin 22. Hän sai raskausaikana päähänsä ettei ole vielä valmis isäksi, ja jatkoi ryyppäämistä ja "opiskelijaelämää."
Muutimme yhteen sitten rv 30 jälkeen, ja meillä menikin hetken aikaa ihan hyvin asiat. Ei kyllä tainnut mies kuitenkaan hirveästi kotitöitä tehdä, mutta oli kuitenkin kiinnostunut vauvan syntymästä ja odotti sitä. No, vauva kun syntyi niin muutama kuukausi sen jälkeen alkoi taas juominen/muut naiset/opiskelijaelämä..kaikki tää paska. No, otin ja lähdin ja sitten mies vasta tajusi mitä menetti!
Onneksi pian löysin elämääni uuden miehen jonka kanssa olen edelleen kimpassa. Nyt meillä on kohta neljä lasta =), ja olen 29v. Elämä hymyilee.
No, sen vaan halusin sanoa, että tää mun ex siis sitten loppujen lopuksi kasvoi isyyteen kun meidän lapsi oli noin 1,5-2v, siis silloin alkoi sitten ottaa hoitoon itselleen ja tekemään kaikkee tyttäremme kanssa. Ja hän on ollut siitä asti aivan loistava isä!!!!! Tyttäremme viettääkin isänsä luona noin 1-2viikkoa kuukaudessa, riippuu onko loma-aika vai arki. Hän itsekin sanoi että kasvoi isyyteen vasta vähän myöhemmin ja silloin kaikki omat humputukset ja pöljäilyt jäivät.
Meillä muuten nykyään kun minä olen kotiäitinä, minä teen kaikki kotityöt ja kaikki ruuat, minä myös hoidan kaikki ruokaostokset.
Mies käy töissä ja maksaa laskut. Mies osallistuu lasten hoitoon 100% aina kun on kotona.
Mies myös hoitaa uuden omakotitalomme remppahommia, pihahommia, nyt tuolla just tekee meille saunaa, eli näitä kaikkia miesten töitä tekee.
Olen ihan tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaikkakin nykyään on kotityöt alkaneet maistua puulta. En mitenkään jaksaisi tehdä niin paljon kuin pitäisi. :/ Jonkun verran tulee lipsuttua ja puhtaat pyykit saattaa odottaa kaappiin pääsyä viikonkin ja joskus on villakoiria lattialla, mutta tuntuu että en vaan jaksa koko ajan kaikkea yksin. Onneksi esikoinen on jo 8v niin häntä voi jo pyytää välillä auttelemaan =).
Sinuna en olisi niin hermona hammastahnasta lavuaarissa, tai leivänmuruista. Ajattele vaan isompia kokonaisuuksia: Onko tarpeeksi puhtaita vaatteita, vai onko kaikki likaisena? Onko ruuat tehtynä? Onko imuroitu pitkään aikaan? Milloin on lakanat vaihdettu?
Ajattele niin, että kyllä kodissa saa elämisen jälki näkyä. Jos pöydässä syödään leipää, niin tottakai tulee muruja... itsellänikin oli aluksi vaikea sietää sotkua, mutta kyllä siihen tottuu, ja pienten lasten kanssa ei kertakaikkiaan riitä aika koko ajan juosta niitten perässä luutu kourassa =D.
Teillä sinä olet kotona, joten sun työpaikka ja työ on koti ja kodinhoito, ruuanlaitto, lapsen hoito.
Sun mies on palkkatöissä, ja hänen työ on siellä. Sitten kun hän tulee töistä kotiin, ainoa mitä häneltä tarvitsee vaatia on se että vie ne omat hikisukat pyykkikoriin ja tumpit tuhkikseen, astiat koneeseen/tiskipöydälle. Siis omat jäljet siivotaan.
Sinä sitten seuraavana päivänä pyörität sen tiskikoneen/tiskaat ja peset pyykit. Thats it.
Eri asia jos lääkäri on määrännyt lepoa, niin sitten kyllä imurointi jää miehelle ja sinä lepäät. Jos ei miestä imurointi kiinnosta, niin sitten villakoirat saavat juosta sängyn alla.
Esitäppä miehellesi tuollainen työnjako niin katso mitä se sanoo. Samalla vaadit yhteistä aikaa ja parisuhteen hoitamista.
Se voi olla että vauvan tulo on miehellesi nyt niin kauhea kriisi että pakoilee vastuuta, mutta jos jaksat vaan yrittää ja pitää hänestä kiinni, niin hän kyllä tulee huomaamaan mikä aarre on omistaa oma perhe. Aina kannattaa yrittää jos rakastaa toista.
Jos minäkin olisin jaksanut katsella sitä ex-mieheni sekoilua sen puolitoista vuotta ja odottanut että hän kasvaa isäksi, niin todennäköisesti olisimme vieläkin yhdessä ja nyt elämä hymyilisi. Mutta minä tein oman ratkaisun ja löysin onneni sitten muualta.
Niin ja raha-asioista vielä: mulla on tosi pienet tulot kotiäitinä ja mieheni tienaa töissänsä hyvin. Me ollaan laskettu niin että molemmat maksaa yhteisiä menoja sen minkä pystyy. Mun tulot on noin 1000e/kk josta maksan ruuat 700e/kk + muut pienet laskut.
Mies tienaa 3000/kk ja häneltä menee asumiskustannuksiin, laskuihin, kaikkeen n. 2600e/kk. Eli niin pyrimme että molemmilla jäis ees vähän omaan käyttöön sitä rahaa.
Tehkääpä tekin pikku laskelmat ja sovitte että kuka maksaa mitäkin. Kyllä meillä ainakin ratkesi moni riita ku tehtiin sopimus näistä raha-asioista!