Ei taida olla oikea paikka tälle jutulle, mutta nyt päästän tämän kaiken ulos. Lapsuuteni oli erittäin köyhää ja asuimme koko 6 henk. alle 20 m2 "asunnossa" ilman mukavuuksia. Äiti oli masentunut ja puhui usein meille lapsille päättävänsä päivänsä. Ei sitä ymmärtänyt hänen hätähuudokseen. Äiti "hoiti" meitä lapsia kotona. "Hoito" oli sitä, että oltiin päivät oman onnemme nojassa. Isä teki pitkää päivää, toi leivän pöytään. Myös isä oli jollakin tavalla "kylähullu" mutta pystyi hyvinkin hoitamaan työnsä. Menin ekalle luokalle kouluun jonne jouduin kulkemaan 2.lla eri kulkuvälineellä. Ei ollut äiti taikka isä saattelemassa. Olin vapaana kasvaneena lapsena hyvin sosiaalinen ja läheisyyden kipeä. Äiti ei ottanut syliin eikä muutenkaan jaksanut välittää meistä.
Isä vei meitä ongelle tai talvella hiihtämään. Niistä hyvät muistot. Mutta sitten tuli kaiken pahan aikaan saanut asia. Ihmisiin luottaen menin tokalla luokalla "kivan sedän" autoon koulumatkalla. Setä lupasi viedä minut autolla kotiin, mutta veikin sivutielle ja esitteli kaluaan. Onneksi joku sattui ajamaan pyörällä ohi, jolloin pääsin autosta ulos. Juoksin pitkin pusikoita itkien ja pissat housussa. Kotiin pääsin vihdoin monen tunnin jälkeen. Asiaa en kehdannut kertoa vanhemmilleni ja aloin saada ahdituskohtauksia koulumatkoilla ja koulussa. Minua alettiin kiusaamaan ja koulussa meni huonosti. En sopinut hienoon ympäristöön jonkalaiseksi koin koulun. Opettajakin nöyryytti minua muiden edessä useaan kertaan. Pidin itseäni koko ajan huonona ja pahana. Vaatteeni olivat sisaruksiltani perittyjä. Koska olin nuorin, en koskaan saanut uusia vaatteita tai kenkiä. Kumisaappaat sain kun täytin 10 vuotta. Muistan vieläkin kun kävin ne yksin ostamassa. Pääsin oppikouluun vaikka rahaa siihen ei olisi oikein löytynyt. Sielläkin minua kiusattiin ja lopetin 4. luokalla kun olin joutunut sitä ennen yhden oppilaan pahoinpitelemäksi. Siihenkin pidin itseäni syyllisenä. Mutta todellisuudessa tuo oppilas ei kestänyt katsoa likaisia vaatteitani. Tuohon aikaan töihin pääsi vaikka ei ollut kokemusta tai koulutusta. Sain paikan lähettinä. Ostin itselleni vaatteita ja tunsin ensimmäistä kertaa olevani vähän kuin muutkin. Hyväksyttävä ulkomuoto toi vähän itseluottamusta. Sitten löytyi elämäni mies 16 vuotiaana. Hän on pahoinpidellyt minua ja lapsiamme vuosien varrella todella paljon. En ole kuitenkaan voinut lähteä ensin lasten takia ja nyt heidän jo lähdettyä omilleen, itseni takia. Mieheni, vaikka onkin käyttäytynyt meitä kohtaan huonosti, on ainoa ihminen, joka on osoittanut minulle myös hetkellistä rakkautta. Ahdistus ja paniikki sekä ainainen huonommuuden tunne ei ole kadonnut, mutta kykenen hyväksymään itseni tällaisena. Erakkona, mieheni tahdosta.
Isä vei meitä ongelle tai talvella hiihtämään. Niistä hyvät muistot. Mutta sitten tuli kaiken pahan aikaan saanut asia. Ihmisiin luottaen menin tokalla luokalla "kivan sedän" autoon koulumatkalla. Setä lupasi viedä minut autolla kotiin, mutta veikin sivutielle ja esitteli kaluaan. Onneksi joku sattui ajamaan pyörällä ohi, jolloin pääsin autosta ulos. Juoksin pitkin pusikoita itkien ja pissat housussa. Kotiin pääsin vihdoin monen tunnin jälkeen. Asiaa en kehdannut kertoa vanhemmilleni ja aloin saada ahdituskohtauksia koulumatkoilla ja koulussa. Minua alettiin kiusaamaan ja koulussa meni huonosti. En sopinut hienoon ympäristöön jonkalaiseksi koin koulun. Opettajakin nöyryytti minua muiden edessä useaan kertaan. Pidin itseäni koko ajan huonona ja pahana. Vaatteeni olivat sisaruksiltani perittyjä. Koska olin nuorin, en koskaan saanut uusia vaatteita tai kenkiä. Kumisaappaat sain kun täytin 10 vuotta. Muistan vieläkin kun kävin ne yksin ostamassa. Pääsin oppikouluun vaikka rahaa siihen ei olisi oikein löytynyt. Sielläkin minua kiusattiin ja lopetin 4. luokalla kun olin joutunut sitä ennen yhden oppilaan pahoinpitelemäksi. Siihenkin pidin itseäni syyllisenä. Mutta todellisuudessa tuo oppilas ei kestänyt katsoa likaisia vaatteitani. Tuohon aikaan töihin pääsi vaikka ei ollut kokemusta tai koulutusta. Sain paikan lähettinä. Ostin itselleni vaatteita ja tunsin ensimmäistä kertaa olevani vähän kuin muutkin. Hyväksyttävä ulkomuoto toi vähän itseluottamusta. Sitten löytyi elämäni mies 16 vuotiaana. Hän on pahoinpidellyt minua ja lapsiamme vuosien varrella todella paljon. En ole kuitenkaan voinut lähteä ensin lasten takia ja nyt heidän jo lähdettyä omilleen, itseni takia. Mieheni, vaikka onkin käyttäytynyt meitä kohtaan huonosti, on ainoa ihminen, joka on osoittanut minulle myös hetkellistä rakkautta. Ahdistus ja paniikki sekä ainainen huonommuuden tunne ei ole kadonnut, mutta kykenen hyväksymään itseni tällaisena. Erakkona, mieheni tahdosta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
muka voi lähteä? Tee palvelus itsellesi ja lähde. Ikävää että sinua ja lapsiasikin on pahoinpidelty, et varmastikaan ole jaksanut tehdä miehestäsi rikosilmoituksia?!
Ihminen on toisten kynnysmatto ihan niin kauan kun antaa muille siihen mahdollisuuden...
Itse aikoinani erosin pah.pitelevästä miehestä, otin lapset kainaloon ja hain eroa. Lapsiin mies ei, heidän onnekseen ja omaksi onnekseenkin, koskaan koskenut.
Olisit kerrankin saanut Suomipappia kunnolla, tai et, jos kuuntelet mielummin Suomipoppia.