Hei,
haluaisin tietää naisten kokemuksia yksinhuoltajuudesta. Eim. kuinka vanhana sait lapsesi? Oliko mies alussa mukana? Mikä on tilanne nyt? Jos raskaana oleva miettii vaihtoehtoa yksinhuoltajuuden ja abortin välillä, kumpaa oman kokemuksesi perusteella suosittelisit? Oletko katunut valintaasi tehdä lapsi? Entäs seurusteletko nyt, onko ollut vaikeaa löytää uutta kumppania? Kaikenlaisia kertomuksia haluaisin kuulla, valmistaudun henkisesti yh-elämään varmaankin, en usko että miehestä on minulle mieheksi... :-)
haluaisin tietää naisten kokemuksia yksinhuoltajuudesta. Eim. kuinka vanhana sait lapsesi? Oliko mies alussa mukana? Mikä on tilanne nyt? Jos raskaana oleva miettii vaihtoehtoa yksinhuoltajuuden ja abortin välillä, kumpaa oman kokemuksesi perusteella suosittelisit? Oletko katunut valintaasi tehdä lapsi? Entäs seurusteletko nyt, onko ollut vaikeaa löytää uutta kumppania? Kaikenlaisia kertomuksia haluaisin kuulla, valmistaudun henkisesti yh-elämään varmaankin, en usko että miehestä on minulle mieheksi... :-)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla mies ei ole ollut missään vaiheessa mukana, Aluksi mietin aborttia mutta siihen en kyennyt (en kuitenkaan tuomitse niitä jotka aborttiin päätyvät) Nyt lapsi on 1.5v ja hyvin menee. Uutta kumppania minulla ei ole vaikka välillä kaipaankin... Olen 23 vuotias ja uskoisin että uuden kumppanin "löytyminen" ei tapahdu oman ikäisteni seurasta (poikkeuksia varmaan on mutta ei omien tuttujen joukosta)
Välillä minulla on paha mieli kun lapsella ei ole isää mutta onneksi on paljon muita rakastavia ihmisiä ympärillä.
Lastani en kadu. Hän on minun päivänsäteeni :)
En voi suositella kumpaakaan vaihtoehtoa (abortti/lapsen pitäminen) koska jokaisen ihmisen pitäisi tehdä oma päätöksensä ilman muiden "painostusta"
Mieti oletko valmis siihen että sinä ja vain sinä teet päätökset? Sinä olet aina vastuussa lapsesta. Apua saa pyytää mutta rankkaa on pienen lapsen kanssa. Pärjäätkö yksin?
Loppujen lopuksi sinä ja vain sinä tiedät mikä on paras ratkaisu :)
Toivottavasti tämä edes jotakin auttoi :)
Lapsen "isä" lähti käveleen kun odotus oli 5kk paikkeilla, ei halua nähdä lasta ikinä kuulemma ja kerroin etten aio sitten edes ilmoittaa hänen isyyttään. (voi sitten itse vaatia sitä lapsen synnyttyä jos haluaa, en ala painostamaan koska itse valitsi tiensä). Alusta asti olen kyllä jollain tasolla valmistautunut yh-elämään. Kun h-hetki lähenee, alkaa vähän jännittään, mutta uskon että päivä kerrallaan ja kaikki menee hyvin. Neuvolasta olen saanut ihanasti tukea. Minulla on myös leikki-ikäinen lapsi, jonka yh olen ollut siitä asti kun lapsi oli 1,5 vuotias. Hänen isänsä on kyllä elämässämme mukana paljon, mikä on mahtava asia.
Ystäväni sai lapsen yksin alkuvuodesta, on hänen ensimmäinen. Hän ei ole meinannut sopeutua äitiyteen, joka kyllä sitoo todella paljon. On heti aivan loppu, jos on takana yksi valvottu yö ja valittaa kun ei voi käydä enää joka kissan ristiäisissä...Itselle nämä on itsestään selvyyksiä, ja totaaliyh:na on vielä vaikeampaa päästä, mutta jos lapsen tekee niin kyllä se pitää ymmärtää, että lapsi täytyy myös hoitaa.
Olen jo yli 30-vuotias enkä seurustele. Mutta empä ole kokenut olevani b-luokan kansalainenkaan yksinodottajana, vaan jotain pientä vipinää minulla on erään miehen kanssa, siis vain flirttiä. Olemme sopineet, että katsotaan miten edetään kun vauva syntyy. Hän ei millään lailla pidä minua kummajaisena raskauteni takia vaan kannustaa ja tukee.
Olen kokenut abortin hyvin nuorena, tein sen painostuksen alla. siitä jäi huonot muistot jotka ovat haalistuneet vuosien myötä...mutta silloin päätin, etten luovu yhdestäkään lapsestani koskaan enää.
Kyllä minä olisin ehjän ydinperheen halunnut, valitettavasti vain en ole voinut niitä saada miesten päätöksistä johtuen. Mutta silti rakastan lapsiani yli kaiken enkä päivääkään vaihtaisi pois. Minä jaksan heidän vuokseen, jonain päivänä on sitten aikaa itselleen. Jonain päivänä saan ehkä olla heidän lastensa mummu :)