Mietin ystävyyttä. Mistä ystävän tuntee. Asun kaupungissa ja omat ihmiskontaktini sekä töissä että harrasteissa perustuvat lähinnä puhumiseen. Tuntuu, että puhumalla voidaan peittää ihmisestä paljon enemmän kuin paljastaa. Hyvä puhuja ja supliikkimies voi tehdä puheissaan itsestään mahtavan. Kuitenkin toiminnassa paljastuu vasta, kuka kukin on. Aristoteles kirjoitti jossain hamassa draaman teoriassa, että teot paljastavat draaman henkilön, ei se, mitä hän sanoo.
Mietin, että kuinka vähän ihmisiä voi oikeastaan tuntea, nykyisin, kun käytännön työt ovat katoamassa ja mukavuudet saartavat kaikkialta meidän tarvitsematta sormea liikauttaa. Jos et ole ollut tuntemiesi ihmisten kanssa suoranaisessa vaarassa, niin et välttämättä tiedä, keitä he ovat. Tämän vuoksi joskus kaipaan maalaiselämään, käsillä tehtävään työhön, ehkä jollekin hankalalle matkalle, jossa joudutaan vaikeisiin paikkoihin. Ehkä kohdalleni on vain osunut liikaa pettymyksiä; ehkäpä sellaista onnelaa jossa huijarit erottuisivat hyvistä ihmisistä, ei ole missään.
Kuitenkin joskus harmittaa, että tulin opiskelleeksi ammatin, jossa tehdään siistiä sisätyötä. Se on niin kalvakkaa elämää. Lasketaan lukuja yhteen; missään ei ole epäonnistumisen mahdollisuutta. Missään ei siis ole myöskään mahdollisuutta oppia mitään. Harrastuksissakin lähinnä puhutaan ja välillä hommaillaan jotain harmitonta kivaa, keilataan, pelataan sulkapalloa. Tuntuu joskus, että missähän elämän simulaatiossa, suojakaasupakatussa maailmassa minä oikein elän. Kun olisin rohkeampi, niin hakeutuisin jonnekin missä on haasteita. Pois mukavuuksista. Mutta se on sitä vaikeampaa, mitä enemmän mukavuuksia tarjotaan ja mitä enemmän myös oma sosiaalinen ympäristö niitä käyttää.
Haluaisin uskoa, että meissä jokaisessa on käyttämättömiä voimavaroja. Meiltä puuttuu vain tilaisuutta. Nyt olen jonkin aikaa koettanut tehdä joka päivä jotakin, mitä pelkään. Pelokkaana sitä on aloitettava pienestä. Mutta toivon, että jonakin päivänä heilun siellä heittelehtivässä valtamerilaivassa keskellä aavaa merta, hengitän ja tunnen eläväni, en pelkästään ole elossa.
Mietin, että kuinka vähän ihmisiä voi oikeastaan tuntea, nykyisin, kun käytännön työt ovat katoamassa ja mukavuudet saartavat kaikkialta meidän tarvitsematta sormea liikauttaa. Jos et ole ollut tuntemiesi ihmisten kanssa suoranaisessa vaarassa, niin et välttämättä tiedä, keitä he ovat. Tämän vuoksi joskus kaipaan maalaiselämään, käsillä tehtävään työhön, ehkä jollekin hankalalle matkalle, jossa joudutaan vaikeisiin paikkoihin. Ehkä kohdalleni on vain osunut liikaa pettymyksiä; ehkäpä sellaista onnelaa jossa huijarit erottuisivat hyvistä ihmisistä, ei ole missään.
Kuitenkin joskus harmittaa, että tulin opiskelleeksi ammatin, jossa tehdään siistiä sisätyötä. Se on niin kalvakkaa elämää. Lasketaan lukuja yhteen; missään ei ole epäonnistumisen mahdollisuutta. Missään ei siis ole myöskään mahdollisuutta oppia mitään. Harrastuksissakin lähinnä puhutaan ja välillä hommaillaan jotain harmitonta kivaa, keilataan, pelataan sulkapalloa. Tuntuu joskus, että missähän elämän simulaatiossa, suojakaasupakatussa maailmassa minä oikein elän. Kun olisin rohkeampi, niin hakeutuisin jonnekin missä on haasteita. Pois mukavuuksista. Mutta se on sitä vaikeampaa, mitä enemmän mukavuuksia tarjotaan ja mitä enemmän myös oma sosiaalinen ympäristö niitä käyttää.
Haluaisin uskoa, että meissä jokaisessa on käyttämättömiä voimavaroja. Meiltä puuttuu vain tilaisuutta. Nyt olen jonkin aikaa koettanut tehdä joka päivä jotakin, mitä pelkään. Pelokkaana sitä on aloitettava pienestä. Mutta toivon, että jonakin päivänä heilun siellä heittelehtivässä valtamerilaivassa keskellä aavaa merta, hengitän ja tunnen eläväni, en pelkästään ole elossa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
On sullakin murheet :)
Asiaa! :)
Menet mukaan aikuisten partiotoimintaan, henkiinjäämiskurssille ja lähdet erävaellukselle. Hanki korvesta pläntti, jonne raivaat tontin ja rakennat mökin. Otat ystäväkandidaatit mukaan talkooavuksi niin näet, mitä oikein ovat miehiään. "Kuka rinnallas ruikuttaa, ei oo oikea hän."
http://www.youtube.com/watch?v=sREk3WmG7Ao
Ehkä kirjoitin viestin myös siksi, että haluaisin itsekin testata itseäni: pystynkö tekemään jotakin hyvää toisille enkä vain puhumaan. Tai no, puhuakaan en liiemmin osaa. Pelokas olen jopa siinä. Jotenkin ihmisistä vaan vaikkapa työpaikalla tulee tietty kuva: toi on nynny, toi on rohkea, toi on kiinnostava, toi on tylsä jne. Työyhteisöjen kehittämisessähän ne kuuluvat käyttävän nykyisin kaikenlaista seikkailutoimintaa ym. porukan hitsautumiseksi tiiviimmin yhteen. Tämä ei tietysti ole kaikkien mieleen, jos sattuu olemaan töissä jossain tylsässä paikassa eikä välittäisi olla yhteyksissä viereisen sermin takana työskentelevän kanssa yhtään enempää kuin on pakko. Mutta yllätyksiä varmasti tuollainen "survivor-kurssi" tuo. Työkavereitten kahvipöytäkehuskelut joutuu testiin ja toisaalta jostain luuserina pidetystä voi paljastua joku tärkeä taito.
Ehkä kirjoitin myös sen takia, että huomaan töissä ja myös harrastuksissa joskus esittäväni itsekin jotain muuta kuin olen. Se käy päinsä siistissä sisätyössä. Joskus kun olen vaihtanut johonkin käytännön duuniin välillä, niin jo fyysinen rasitus tekee, että ei jaksa ylläpitää mitään roolia. Ei jaksa miellyttää kaikkia, jos suoraan sanotaan, ja se on minunlaiselleni hiirulaiselle aikamoisen vapauttavaa.