Olen jotenkin rämpinyt tätä elämää pian 50 vuotta, ajautunut pariin epätoivoiseen ja lähes itsetuhoiseen suhteeseen, tehnyt kaksi mukulaa vanhuuden iloksi (!?!) ja nyt vajonnut käytettyjen ja yksinäisten keski-ikäisten naisten kaatopaikalle.
Silleen olen reissussa rähjääntynyt, että on vähätkin itsekunnioituksen ja -tunnon rippeet ravisseet penkereelle. Lapset on todellakin tiukinta liisteriä tähän maailmaan; ilman niitä voisin reippaasti käydä rekkain alle.
Kun nyt tuota vapautusta ei ole luvassa, niin on kituliaaseen tyyliin sinniteltävä hengissä. Kokemuksen pohjalta ja todennäköisyyslaskelmien perusteella en tule kasvattamaan sosiaalista seurapiiriäni. Voin katkeroitua ja hapata aivan rauhassa kotiini, kukaan ei kysele perään.
Ns. työpaikka on valmiiksi valikoitunut niin, ettei tarvitse sieltä ulkopuolista pikkujoulu-, iltalenkki- tai kahvitteluseuraa haeskella - ei ole ainuttakaan työkaveria. Vuosien varrelta on pari löyhää kontaktia, nekin toisissa kaupungeissa. Sukulaisiin olen onnistunut vetämään niin leveän raon, että eivät edes muista osoitettani.
En ole käsityöihmisiä, enkä kasvata ruukkupuutarhaa parvekkeella (ei ole), mutta ruoka maistuu liiaksikin. Viininlitkiminenkin meinasi riistäytyä otteesta talvi, pari sitten. Sitä koetan hillitä. Metabolinen oireyhtymä on todellinen uhka - omenavyötärön lisäksi löytyy ainakin päärynätakamus ja porkkanareidet. Arvauskeskuksen lääkäri tietää, että elämässä on joskus rankkaa. Otin neuvosta vaarin ja hankin verenpainemittarin.
Tänään oli puuhakas päivä. Etsin netistä kursseja, joille osallistuisin - liikuntaa, painonhallintaa, itsetuntemustakin oli listalla. Karsastavasti jakomielitautinen kuva muodostui aivoissani: hyvin ohjelmoidut illat täynnä jumppatunteja ja iloisten rouvien pulinaa - ja minä jotenkin nyrjähtäneenä, häpeillen seuran ja elämän puutetta, kiirehtien pois jaloista. Onneksi työväenopistojen kausi alkaa vasta syyskuun lopussa - ehdin turvallisesti haudata ajatuksen ja unohtaa ilmoittautumisajat.
Illalla ajelin pienen pyörälenkin, kännykkä uskollisesti taskussa. Sekin helvetin rakkine seuraa kaikkialle muistuttamassa siitä, että kukaan ei soita. Voisinko minä, jollekin? Mitä minä kertoisin? Että eipä ihmeempiä, samaa kuin viimeksikin... Ja mitäs sinne, kiireitä pitää...että palaillaan sitten tuonnempana...
Enpä pikkutyttönä tiennyt, että tähän päädyn. Kivi sydämen alla, pala kurkussa. Kummallisen tyhjä olo päivästä toiseen.
Silleen olen reissussa rähjääntynyt, että on vähätkin itsekunnioituksen ja -tunnon rippeet ravisseet penkereelle. Lapset on todellakin tiukinta liisteriä tähän maailmaan; ilman niitä voisin reippaasti käydä rekkain alle.
Kun nyt tuota vapautusta ei ole luvassa, niin on kituliaaseen tyyliin sinniteltävä hengissä. Kokemuksen pohjalta ja todennäköisyyslaskelmien perusteella en tule kasvattamaan sosiaalista seurapiiriäni. Voin katkeroitua ja hapata aivan rauhassa kotiini, kukaan ei kysele perään.
Ns. työpaikka on valmiiksi valikoitunut niin, ettei tarvitse sieltä ulkopuolista pikkujoulu-, iltalenkki- tai kahvitteluseuraa haeskella - ei ole ainuttakaan työkaveria. Vuosien varrelta on pari löyhää kontaktia, nekin toisissa kaupungeissa. Sukulaisiin olen onnistunut vetämään niin leveän raon, että eivät edes muista osoitettani.
En ole käsityöihmisiä, enkä kasvata ruukkupuutarhaa parvekkeella (ei ole), mutta ruoka maistuu liiaksikin. Viininlitkiminenkin meinasi riistäytyä otteesta talvi, pari sitten. Sitä koetan hillitä. Metabolinen oireyhtymä on todellinen uhka - omenavyötärön lisäksi löytyy ainakin päärynätakamus ja porkkanareidet. Arvauskeskuksen lääkäri tietää, että elämässä on joskus rankkaa. Otin neuvosta vaarin ja hankin verenpainemittarin.
Tänään oli puuhakas päivä. Etsin netistä kursseja, joille osallistuisin - liikuntaa, painonhallintaa, itsetuntemustakin oli listalla. Karsastavasti jakomielitautinen kuva muodostui aivoissani: hyvin ohjelmoidut illat täynnä jumppatunteja ja iloisten rouvien pulinaa - ja minä jotenkin nyrjähtäneenä, häpeillen seuran ja elämän puutetta, kiirehtien pois jaloista. Onneksi työväenopistojen kausi alkaa vasta syyskuun lopussa - ehdin turvallisesti haudata ajatuksen ja unohtaa ilmoittautumisajat.
Illalla ajelin pienen pyörälenkin, kännykkä uskollisesti taskussa. Sekin helvetin rakkine seuraa kaikkialle muistuttamassa siitä, että kukaan ei soita. Voisinko minä, jollekin? Mitä minä kertoisin? Että eipä ihmeempiä, samaa kuin viimeksikin... Ja mitäs sinne, kiireitä pitää...että palaillaan sitten tuonnempana...
Enpä pikkutyttönä tiennyt, että tähän päädyn. Kivi sydämen alla, pala kurkussa. Kummallisen tyhjä olo päivästä toiseen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Totuus on näkökulma
- Joten ensin sinun tulee vaihtaa näkökulmaa.
Kohtele itseäsi lempeän ymmärtävästi, kuten parasta ystävää.
Onko elämässäsi, työssäsi, lapsissasi, ulkomuodossasi, luonteessasi mitään positiivista ja hienoa, vai onko kaikki roskan arvoista, kuten viestitit?
Jos elämässäsi on elementtejä, joita et soisi pahimmalle vihamiehellesikään, hankkiudu niistä eroon. Heti.
Jos olet ITSE unohtanut joitakin ihmisiä, harrastuksia tai asioita, joita arvostat, etsi ne takaisin elämääsi.
Mutta ihan ensimmäiseksi: Lakkaa säälimästä itseäsi. Mikäli kulutat energiasi itsesääliin, etkä elämäsi laatua parantaviin muutoksiin ja ratkaisuihin, on tilanteesi täysin omaa ansiotasi, etkä ansaitse edes omaa sääliäsi. Tarvitset kunnon potkun takamuksille. Jos et itse arvosta itseäsi, ei sitä takuulla tee kukaan muukaan.
Muuta siis asennettasi lähes kaiken suhteen. Ja koska kaikkea on paljon, kannattaa aloittaa se asennemuutos jo tänään, mikäli meinaat saada sen valmiiksi ennen kuolemaasi.
Iloa & Valoa Matkaan!