en osaa päästää irti

joku hullu kirjoitti:

Minulla taitaa olla jonkinlainen pakkomielle ihastukseeni. Tutustuimme 5 vuotta sitten ja hän oli oikeastaan opettajani. En pitänyt tunteitani edes romanttisina aluksi, mutta hän pyöri silti ajatuksissani päivittäin. Minulla meni melkein vuosi myöntää itselleni, että olen ihastunut häneen. Sen vuoden syksynä masennuin ja halusin jatkuvasti tehdä vaikutuksen häneen ja saada huomiota tunneilla. Menetin mielenkiintoni koulua kohtaan ja jaksoin raahautua sinne vain hänen takiaan. Hän piti minua lahjakkaana ja oli kovin kannustava ja mukava. Hän kohteli minua myös hyvin ristiriitaisesti, toisina päivinä hän oli välinpitämätön ja toisina päivinä hän nosti minut ns. jalustalle luokassaan. Hän myös vaihteli suosikkiaan minun ja yhden toisen tytön välillä ja silloin tunsin kamalaa mustasukkaisuutta. Pelkäsin, että hän aistii ajatukseni ja aloin käyttäytyä kummallisesti, olin tyly ja mahdollisimman neutraali. Hän tuijotti minua usein tiiviisti ja tunsin hänen porautuvan katseensa, vaikka katsoin muualle. Hän etsi minut katseellaan ruokalassa ja käytävässä ja hämmennyin hänen tuijottaessa minua kymmeniä sekunteja putkeen. Tiesin, että hän on sinkku ja pohdin usein hänen identiteettiään, mutta se ei ole vieläkään minulle selvinnyt.

Olen yrittänyt jatkaa elämääni ja torjua hänet mielestäni, vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista. En oikein osaa kiinnostua muista ihmisistä, koska hän vaikuttaa juuri siltä oikealta puoliskolta. Tahtomattani olen jäänyt odottamaan häntä! Emme törmää nykyään kuin muutamia kertoja vuodessa, mutta silti jokaisella tapaamisella ilmestyy samat oireet: sydän hakkaa, henki salpaantuu ja kädet tärisee. Pari viikkoa sitten näin häntä terassilla ja hän katsoi useita kertoja suoraan minuun päin hymyillen. Kun hymyilin takaisin, hänen hymynsä hyytyi ja hän tuijotti minua ilmeettömänä. Hämmennyin ja katsoin muualle, koska pelkäsin, ettei hän hymyillytkään minulle. Mutta sitten kun katsoin taas häntä, hän tuijotti yhä minua. Emme sanoneet sinä iltana sanaakaan toisillemme, vaan karkasin paikalta- niin kuin aina nykyään.

Tiedän, ettei tämä voi olla kovin tervettä ihastumista, mutta en oikein tiedä, mistä saisin apua ongelmaani. En missään tapauksessa halua kertoa hänelle tunteistani. Silti minulla on pakottava tarve nähdä häntä mahdollisimman usein, vaikka en saakaan koskaan sanotuksi sitä, mitä haluaisin sanoa. Tuntuu, että kaikki rauhoittuu vasta kun saan sanottua asiani. Tai sitten menee vaan pahemmaksi?
Auttakaa kiltit ja kertokaa omia samanlaisia kokemuksia tai neuvoja. Olen vasta parikymppinen ja pelkään jo, että elän koko elämäni yksin tämän takia. :(

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä