Ajattelin tässä kysyä teidän mielipidettänne. Loppujen lopuksi aika monet kaiketi ovat ujoja, mutta missä menee se todellisen avun tarpeen raja?
Olen tuleva yhdeksäsluokkalainen tyttö ja ollut pienestä pitäen hyvin ujo ja hieman herkkäkin. Ala-asteella pärjäilin koska kouluni oli hyvin pieni ja ihmiset ystävystyivät helposti ja kannustivat toisiaan. Lisäksi ei tarvinnut huolehtia omista tärkeistä asioistaan, vanhemmathan sen tekivät. Aloitettuani yläasteella jouduin eri luokalle vanhojen kavereideni kanssa. Uudet luokkalaiseni ystävystyivät nopeasti keskenään, minä en uskaltanut puhua kenellekkään. Ajauduin pakostakin muiden "jämäpalojen" seuraan. En pidä heistä. En naura heidän vitseilleen eivätkä he minun. Koko heidän olemuksensa kuvottaa minua. Jokainen naurahdus jonka kuulin riipaisi syvältä.
Ensimmäisen vuoden pärjäilin, koska perheessäni olivat asiat hyvin ja juhlissa joissa kaveriperheemme kokoontuivat yhteen sain nauraa. Juuri ennen kesäloman päättymistä olin päättänyt etten enää ole yhtä avuton kuin ennen. Helpommin sanottu kuin tehty. Huomasin miten vaikeaa kaikki oli. En koskaan viitannut tunnilla ja rukoilin etten joutuisi tekemään paritehtäviä. Mietin kaikkea hyvin tarkkaan. Mitä sanoisin? Miten sanoisin? Milloin? Jos en ymmärtänyt jotain asiaa, en koskaan kysynyt sitä opettajalta. Mietin vain, että pitäisikö minun viitata vaiko kysyä asiani suoraan? Joidenkin mielestä ujot pienet tytöt ovat suloisia, harmi vaan etten minä ollut. Olin lihava ja muutenkin isokokoinen ja iljettävä. Mikä pahinta, olin sitä eniten omasta mielestäni eikä tämä yhtään auttanut käytöstäni.
Ujous ei haitannut vain kaverisuhteitani. En uskaltanut puhua aikuisille. En pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin ja kaupassa käyntikin tuntui hankalalta. On kaiketi ihan normaalia että eri sukupuoliin suhtaudutaan eri tavalla. Minulla se korostui siinä, että miespuolisille puhuminen oli erityisen hankalaa. En pystyisi ikinä kuvittelemaan meneväni esim. expertille ostamaan kännykkää.
Minusta tuntuu, että ujouteni vain pahenee entisestään ymmärtäessäni paljonko se haittaa elämääni. Ensimmäinen mieleenpainunut lievä "kohtaus" tuli kun olin menossa kysymään jotain koulumme kanslistilta. Olin jo monet kerrat kysynyt tältä jotain, mutta nyt en kyennyt avaamaan kanslian ovea. Aivoni kävivät ylikierroksilla, tuntui kun sydän olisi noussut kurkkuun. Tunteet nousivat pintaan, hyvä kun en parahtanut itkuun. Kroppa ei tuntunut enää laisinkaan terveeltä. Pääsin sisään vasta ystäväni pakottamana. Toisen kerran oli kun olin hakemassa TET paikkaa kaverini kanssa. Olin totaalisen paniikissa jatkuvasti ja halusin lykätä asiaa myöhempään. Erään yrityksen ovella kaverini vakuutti hoitavansa homman. Kun astuimme sisään, tämä kuitenkin kysyi että keneltä me kysymme ja mitä. En voinut jäädä siihen vaan lähdin kiireellä pois.
Lukioon haku lähestyy uhkaavasti. Haaveilen lähteväni muualle tästä tuppukylästä, hankkivani täysin uudet kaverit ja muuttavani joskus ulkomaille. Karu totuus kuitenkin väittää ettei mikään näistä ole mahdollista näin pienillä sosiaalisilla taidoilla. Miten muka saisin ystäviä jos en osaa avata suutani enkä edes keksi mitään sanottavaa? Yksi haaveeni on päästä sotilaslentäjäksi. Jos pelkään miehiä niin miten voin mennä armeijaan? Miten voin alkaa lentäjäksi jos en uskalla puhua muille? Miten voin hoitaa asioitani ulkomailla jos en pysty siihen edes kotimaassani?
Aika usein syytin onnettomuudestani ylipainoani. Nyt olen saanut itseni suurin piirtein normaali mittoihin ja pelkään yhä. Keväällä harkitsin jonkin sortin terapeutille menoa. Nyt olen alkanut harkita sitä jälleen. En ole oikein ikinä ymmärtänyt missä menee vakavan ja normaalin raja. Luin jostain että sosiaalisten tilainteiden pelkoa voidaan hoitaa masennuslääkkeillä. Kenties SSRI:llä? Pyydän kuitenkin mielipiteitänne ja kokemuksianne. Kannattaako tällaiseen hankkia apua/mitä? Ja hoidetaanko tämän ikäisiä/ongelman omaavia lääkkeillä vai ovatko ne vain pahasti masentuneita varten? (En siis ole itsetuhoinen.) Onko tämä vain jonkin sortin luonteenpiirre joka tuhoaa koko elämäni?
Pitkä teksti eli kiitos kun jaksoit lukea loppuun :)
Olen tuleva yhdeksäsluokkalainen tyttö ja ollut pienestä pitäen hyvin ujo ja hieman herkkäkin. Ala-asteella pärjäilin koska kouluni oli hyvin pieni ja ihmiset ystävystyivät helposti ja kannustivat toisiaan. Lisäksi ei tarvinnut huolehtia omista tärkeistä asioistaan, vanhemmathan sen tekivät. Aloitettuani yläasteella jouduin eri luokalle vanhojen kavereideni kanssa. Uudet luokkalaiseni ystävystyivät nopeasti keskenään, minä en uskaltanut puhua kenellekkään. Ajauduin pakostakin muiden "jämäpalojen" seuraan. En pidä heistä. En naura heidän vitseilleen eivätkä he minun. Koko heidän olemuksensa kuvottaa minua. Jokainen naurahdus jonka kuulin riipaisi syvältä.
Ensimmäisen vuoden pärjäilin, koska perheessäni olivat asiat hyvin ja juhlissa joissa kaveriperheemme kokoontuivat yhteen sain nauraa. Juuri ennen kesäloman päättymistä olin päättänyt etten enää ole yhtä avuton kuin ennen. Helpommin sanottu kuin tehty. Huomasin miten vaikeaa kaikki oli. En koskaan viitannut tunnilla ja rukoilin etten joutuisi tekemään paritehtäviä. Mietin kaikkea hyvin tarkkaan. Mitä sanoisin? Miten sanoisin? Milloin? Jos en ymmärtänyt jotain asiaa, en koskaan kysynyt sitä opettajalta. Mietin vain, että pitäisikö minun viitata vaiko kysyä asiani suoraan? Joidenkin mielestä ujot pienet tytöt ovat suloisia, harmi vaan etten minä ollut. Olin lihava ja muutenkin isokokoinen ja iljettävä. Mikä pahinta, olin sitä eniten omasta mielestäni eikä tämä yhtään auttanut käytöstäni.
Ujous ei haitannut vain kaverisuhteitani. En uskaltanut puhua aikuisille. En pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin ja kaupassa käyntikin tuntui hankalalta. On kaiketi ihan normaalia että eri sukupuoliin suhtaudutaan eri tavalla. Minulla se korostui siinä, että miespuolisille puhuminen oli erityisen hankalaa. En pystyisi ikinä kuvittelemaan meneväni esim. expertille ostamaan kännykkää.
Minusta tuntuu, että ujouteni vain pahenee entisestään ymmärtäessäni paljonko se haittaa elämääni. Ensimmäinen mieleenpainunut lievä "kohtaus" tuli kun olin menossa kysymään jotain koulumme kanslistilta. Olin jo monet kerrat kysynyt tältä jotain, mutta nyt en kyennyt avaamaan kanslian ovea. Aivoni kävivät ylikierroksilla, tuntui kun sydän olisi noussut kurkkuun. Tunteet nousivat pintaan, hyvä kun en parahtanut itkuun. Kroppa ei tuntunut enää laisinkaan terveeltä. Pääsin sisään vasta ystäväni pakottamana. Toisen kerran oli kun olin hakemassa TET paikkaa kaverini kanssa. Olin totaalisen paniikissa jatkuvasti ja halusin lykätä asiaa myöhempään. Erään yrityksen ovella kaverini vakuutti hoitavansa homman. Kun astuimme sisään, tämä kuitenkin kysyi että keneltä me kysymme ja mitä. En voinut jäädä siihen vaan lähdin kiireellä pois.
Lukioon haku lähestyy uhkaavasti. Haaveilen lähteväni muualle tästä tuppukylästä, hankkivani täysin uudet kaverit ja muuttavani joskus ulkomaille. Karu totuus kuitenkin väittää ettei mikään näistä ole mahdollista näin pienillä sosiaalisilla taidoilla. Miten muka saisin ystäviä jos en osaa avata suutani enkä edes keksi mitään sanottavaa? Yksi haaveeni on päästä sotilaslentäjäksi. Jos pelkään miehiä niin miten voin mennä armeijaan? Miten voin alkaa lentäjäksi jos en uskalla puhua muille? Miten voin hoitaa asioitani ulkomailla jos en pysty siihen edes kotimaassani?
Aika usein syytin onnettomuudestani ylipainoani. Nyt olen saanut itseni suurin piirtein normaali mittoihin ja pelkään yhä. Keväällä harkitsin jonkin sortin terapeutille menoa. Nyt olen alkanut harkita sitä jälleen. En ole oikein ikinä ymmärtänyt missä menee vakavan ja normaalin raja. Luin jostain että sosiaalisten tilainteiden pelkoa voidaan hoitaa masennuslääkkeillä. Kenties SSRI:llä? Pyydän kuitenkin mielipiteitänne ja kokemuksianne. Kannattaako tällaiseen hankkia apua/mitä? Ja hoidetaanko tämän ikäisiä/ongelman omaavia lääkkeillä vai ovatko ne vain pahasti masentuneita varten? (En siis ole itsetuhoinen.) Onko tämä vain jonkin sortin luonteenpiirre joka tuhoaa koko elämäni?
Pitkä teksti eli kiitos kun jaksoit lukea loppuun :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on kans sosiaalisten tilanteiden pelkoa :/ Syön lääkkeitä, joita voidaan käyttää myös sos. tilanteiden pelosta kärsiville, mutta sairastan myös masennusta. Mulla on ainakin auttanu ehkä jonkun verran, mutta eihän sitä tiedä ennen kun koittaa. Se on niin yksilöllistä, että auttaako ja kuinka paljon ja mikä lääke auttaa. Eikä lääkkeet sitä kokonaan kuitenkaan pois vie, mutta voi helpottaa huomattavastikkin. Ootko jutellu kenellekkään tästä? Terveydenhoitajalle tms?
Myös täysin uudellaiseen paikkaan muutto, tai vaikka koulun vaihto voi laukasta sen niin, että kun ei ole ketään tuttuja, niin on tavallaan "uusi mahdollisuus" ja voi päästä sosiaalisten tilanteiden pelosta yli tai ainakin se helpottais. Mä oon nyt 16 ja menossa lukioon. Muutin just tällä viikolla toiseen kaupunkiin yksin asumaan ja meen täysin uuteen kouluun, vaikka vielä keväällä ajattelin jatkavani samassa kaupungissa elämistä ja opiskelua. Onneks kuitenkin päätin vaihtaa maisemaa :) en tunne sieltä ketään, joten tuntuu helpommalta alottaa lukio ja elää. Jos suakin auttais jonkinlainen maisemanvaihdos lääkkeet?
Toivottavasti en nyt puhunu liikaa vaan itestäni :/
Tsemppiä sulle:)
Niin ja piti vielä sanoa, että ehdottomasti siihen kannattaa hakea apua :) Psykologille tai muulle sellaselle meno voi auttaa paljonkin. Itekkin käyn. Jo pelkkä sekin voi helpottaa, kun miettii sen toisen ihmisen (=terapeutin yms) kanssa, että mitä asialle vois tehdä ja mikä auttais.
Kiitos, pitää koittaa hakea apua jostain. Tuo maisemanvaihdos kuulostaa ainakin hyvin houkuttelevalta :D
Itsellä sama tilanne. Keskusteluista ei vain tule mitään, ei löydy puheenaiheita, jäädyn ihan täysin, änkytän (ärsyttävä vika joka iskee silloin tällöin) ja muutenkin on vaikeata. On siis vain jos täytyy käyttää ääntäni, koneen äärellä jutelessa pystyy juttelemaan mistä vain, ja keskustelemaan kunnolla. Amiksessa kuitenkin juttelu, keskustelu ja aktiviteetit onnistuu kuitenkin puolittain ongelmitta, koska on jotain aiheita mistä keskustella jne. Kuitenkin jos juttelen jonkun luokkakaverin kanssa kahdestaan, useimmiten jäädyn kokonaan eikä mitään keskusteluaiheita löydy. Ja jos löytyy niin änkytyksen takia lauseen ensimmäinen kirjain venyy sen viisi sekunttia (mm-m-m--ikä..). En ole ylipainoinen, maahanmuuttaja tai muulla tavoin "selvästi joukosta erottuva", vaan ihan tavallinen 17v poika.
Itse käytän tekosyynä juuri sitä, että tämä kaupunki on vaan täynnä ahtaita ihmisiä, toinen toistaan ahtaampi. Näinpä olen miettinyt maisemavaihdosta amiksen jälkeen, em. Helsinkiin jossa kesällä ollessani tuntui että ilmapiiri oli paljon avoimempi, vaikka en jutellutkaan erityisemmin uusien ihmisten kanssa. Ajattelin kuitenkin muuttaa ennen armeijaa, ja käydä sen jossain, toivottavasti uusia ihmisiä tavaten ja ongelmasta yli päästen. Eli hyvin paljon samanlainen tilanne kuin sinulla.
Pahoittelen tekstin sekavuutta, lisäilin sinne tänne enkä jaksa lukea sitä uudelleen väsymyksen takia.
Jos kiinnostaa ihan jutteleminen em. mesessä niin ota toki yhteyttä :)
Onnea kuitenkin sinulle jatkoa ajatellen :)
Miksi halveksut nykyisiä ystäviäsi? Ei kannattaisi.
Tiedän ettei kannattaisi ja on äärimmäisen tyhjäpäistä tehdä niin mutta en vain voi sille mitään. Siis tietenkään en ilmaise asiaa heille. Kuitenkin kun näkee niitä joiden joukkoon tuntee kuuluvansa mutta joille ei uskalla puhua niin sitä tulee syytettyä vääriä ihmisiä. He vain ovat niin täydellisen erilaisia kanssani ja uskon masentuvani pahasti, jos joutuisin viettämään heidän kanssaan koko lopun nuoruudestani. Pelkkiä selityksiä joten lyhyesti: itsekäs ja omahyväinen itsesuojeluvaisto joka tuli paketin mukana.
Eikö teillä ole yhtään luonteenpiirteitä joita vihaatte ja joista ette pääse eroon?