…historian lehdet ovat havisseet paljon myöhemminkin:
Tanner ja vaaran vuodet
Aivan kuten Leninin vuonna 1917 matkaan lähettämä Stalin, Stalinin vuonna 1944 matkaan lähettämä Zdanov hävisi SDP:n puoluekokouksen Tannerille. Tannerilaisten voitto romutti ainakin joksikin aikaa suunnitelmat kommunistivetoisen "kansallisdemokraattisen blokin" luomisesta. Ensimmäinen koeputki "Laboratorio Suomessa" oli särkynyt. Ilmeisesti Valvontakomissiossa arveltiin, että Tanner ja hänen kannattajansa voitaisiin lopullisesti vaientaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä. Siksi sen järjestämistä kiirehdittiin. Tuore oikeusministeri Kekkonen sai tehtäväkseen sotasyyllisyysprosessin hoitamisen. Paasikivi jarrutteli, mutta Kekkonen hoppuili. Oikeusministeri halusi "nopeita ja näkyviä toimia".
Asevelisiipi ei jäänyt toimettomaksi, kun työväenliikkeen johtaja oli joutumassa syytteeseen. Leskinen, Yrjö Kilpeläinen ja muut nuoret miehet keräsivät eduskunnassa 24 nimeä aloitteeseen, jossa sotasyyllisten piiri olisi määritelty niin avaraksi, että myös Paasikivi ja Kekkonen olisivat tulleet sen piiriin. Tosimielessä aseveljet esittivät, että syytetyt olisi saatava kansainvälisen tuomioistuimen eteen, mutta se ei Zdanovin ja Stalinin nöyryytyslinjaan sopinut. Omien piti tuomita. Neuvostoliittolaiset, jotka olivat tottuneet summittaiseen stalinistiseen vallankäyttöön, ihmettelivät, paitsi Paasikiven vitkuttelua, myös suomalaisten juristeriaa. Syyllisethän olivat tiedossa, vain tuomiot puuttuivat.
Oikeudenkäynti oli alusta loppuun kädenvääntöä stalinistisen hirmuhallinnon ja pohjoismaisen oikeusvaltion välillä. Zdanovin uhkailujen alla Kekkonen ja Paasikivi taipuivat lopulta painostamaan sotasyyllisyysoikeutta tuomitsemaan aiottua ankarammat rangaistukset. Paasikivi harasi vastaan viimeiseen saakka, "vuorenpainoisten" tunnontuskien puristuksessa, Kekkonen suhtautui asiaan käytännöllisemmin. Max Jakobson on muistuttanut, että Paasikivi ei saanut tukea edes niiltä poliitikoilta ja puolueilta, joiden on täytynyt periaatteessa olla samaa mieltä taannehtivan lainsäädännön sopimattomuudesta järjestelmäämme. Mutta suomalaiset ryhtyivätkin kilpailemaan Valvontakomission suosiosta toisiaan vastaan. Nyt tiedämme, että Stalin ei halunnut pistimillä ja terrorilla hallitsemaan Suomea. Tiesikö myös Kekkonen, mutta jätti sen omista syistään kertomatta?
Tästä paljon lisää:
http://www.lasselehtinen.net/content/view/35/100/lang,fi/
Vaaran vuodet 1947-48
Historianharrastajien hyvin tuntemat ovat ”vaaran vuodet” 1947-48. Silloinhan Neuvostoliitto yritti viedä loppuun sen, missä sodassa ei onnistunut: saattaa Suomen osaksi kontrolloimaansa sosialistista järjestelmää. Se suunniteltiin tehtäväksi sisältäpäin, suurimman puolueemme, kommunistiemme peitejärjestön, hallituksen johtavana voimana olevan SKDL:n avulla.
Tärkeä rooli oli suunniteltu kommunistiselle sisäministeri Yrjö Leinolle. Niinpä hänen vaimonsa, kommunistinen kansanedustaja Hertta Kuusinen jo riemuitsi eduskunnan puhujapöntössä: Tshekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme. Tshekkoslovakiassa oli nimittäin ”kansanrintama” saanut yksinvallan ja maasta oli tullut Neuvostoliiton satelliitti.
Tuo Neuvostoliiton ja omien kommunistiemme suunnitelma kilpistyi sosialidemokraatteihimme, nimenomaan ns. asevelisosialisteihin, joista näkyvimmät olivat Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Aarre Simonen, Penna Tervo ja Veikko Puskala. Sdp:n puoluesihteeri Varjosen johdolla ja presidentti Paasikiven hiljaisella myötävaikutuksella nuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneet” miehet, monet heistä korkein kunniamerkein palkittuja helsinkiläisiä reservin upseereita, käynnistivät tunnetun ”jo riittää”-kampanjan. Sen avulla SKDL suistettiin vuoden 1948 ek-vaaleissa suurimman puolueen asemasta ja pois hallituksesta, Leino menetti Neuvostoliiton luottamuksen, hänen avioliittonsa kommunistiemme prinsessan kanssa hajosi, aikaisemmin täysraitis Leino alkoholisoitui ja maa pelastui.
Suomessa jo ennen sotia ja sodan jälkeen valvontakomission brittiedustajana ollut eversti J.H.Magill sanoo kirjassaan ”Tasavalta tulikokeessa”, että jos hänen pitäisi nimetä yksi syy sille, miksi Suomesta ei tullut kommunistista maata ns. kansandemokratioiden tapaan, hän nimeäisi empimättä asevelisosialistit. Porvareilla ei hänen mielestään olisi ollut kykyä vaaran torjumiseksi, vaan torjunnan oli tultava työväenliikkeen sisältäpäin. Siis samoin kuin jo 1918, jolloin Tannerin johtamat sosialidemokraatit aiheuttivat vallankumouksen epäonnistumisen, josta lähtien Tanner ja sosialidemokraatit koettiin Neuvostoliitossa vallankumouksen pettureiksi ja kommunistien pahimmiksi vihollisiksi.
Ja tästä taas lisää:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/2594069
Tanner ja vaaran vuodet
Aivan kuten Leninin vuonna 1917 matkaan lähettämä Stalin, Stalinin vuonna 1944 matkaan lähettämä Zdanov hävisi SDP:n puoluekokouksen Tannerille. Tannerilaisten voitto romutti ainakin joksikin aikaa suunnitelmat kommunistivetoisen "kansallisdemokraattisen blokin" luomisesta. Ensimmäinen koeputki "Laboratorio Suomessa" oli särkynyt. Ilmeisesti Valvontakomissiossa arveltiin, että Tanner ja hänen kannattajansa voitaisiin lopullisesti vaientaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä. Siksi sen järjestämistä kiirehdittiin. Tuore oikeusministeri Kekkonen sai tehtäväkseen sotasyyllisyysprosessin hoitamisen. Paasikivi jarrutteli, mutta Kekkonen hoppuili. Oikeusministeri halusi "nopeita ja näkyviä toimia".
Asevelisiipi ei jäänyt toimettomaksi, kun työväenliikkeen johtaja oli joutumassa syytteeseen. Leskinen, Yrjö Kilpeläinen ja muut nuoret miehet keräsivät eduskunnassa 24 nimeä aloitteeseen, jossa sotasyyllisten piiri olisi määritelty niin avaraksi, että myös Paasikivi ja Kekkonen olisivat tulleet sen piiriin. Tosimielessä aseveljet esittivät, että syytetyt olisi saatava kansainvälisen tuomioistuimen eteen, mutta se ei Zdanovin ja Stalinin nöyryytyslinjaan sopinut. Omien piti tuomita. Neuvostoliittolaiset, jotka olivat tottuneet summittaiseen stalinistiseen vallankäyttöön, ihmettelivät, paitsi Paasikiven vitkuttelua, myös suomalaisten juristeriaa. Syyllisethän olivat tiedossa, vain tuomiot puuttuivat.
Oikeudenkäynti oli alusta loppuun kädenvääntöä stalinistisen hirmuhallinnon ja pohjoismaisen oikeusvaltion välillä. Zdanovin uhkailujen alla Kekkonen ja Paasikivi taipuivat lopulta painostamaan sotasyyllisyysoikeutta tuomitsemaan aiottua ankarammat rangaistukset. Paasikivi harasi vastaan viimeiseen saakka, "vuorenpainoisten" tunnontuskien puristuksessa, Kekkonen suhtautui asiaan käytännöllisemmin. Max Jakobson on muistuttanut, että Paasikivi ei saanut tukea edes niiltä poliitikoilta ja puolueilta, joiden on täytynyt periaatteessa olla samaa mieltä taannehtivan lainsäädännön sopimattomuudesta järjestelmäämme. Mutta suomalaiset ryhtyivätkin kilpailemaan Valvontakomission suosiosta toisiaan vastaan. Nyt tiedämme, että Stalin ei halunnut pistimillä ja terrorilla hallitsemaan Suomea. Tiesikö myös Kekkonen, mutta jätti sen omista syistään kertomatta?
Tästä paljon lisää:
http://www.lasselehtinen.net/content/view/35/100/lang,fi/
Vaaran vuodet 1947-48
Historianharrastajien hyvin tuntemat ovat ”vaaran vuodet” 1947-48. Silloinhan Neuvostoliitto yritti viedä loppuun sen, missä sodassa ei onnistunut: saattaa Suomen osaksi kontrolloimaansa sosialistista järjestelmää. Se suunniteltiin tehtäväksi sisältäpäin, suurimman puolueemme, kommunistiemme peitejärjestön, hallituksen johtavana voimana olevan SKDL:n avulla.
Tärkeä rooli oli suunniteltu kommunistiselle sisäministeri Yrjö Leinolle. Niinpä hänen vaimonsa, kommunistinen kansanedustaja Hertta Kuusinen jo riemuitsi eduskunnan puhujapöntössä: Tshekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme. Tshekkoslovakiassa oli nimittäin ”kansanrintama” saanut yksinvallan ja maasta oli tullut Neuvostoliiton satelliitti.
Tuo Neuvostoliiton ja omien kommunistiemme suunnitelma kilpistyi sosialidemokraatteihimme, nimenomaan ns. asevelisosialisteihin, joista näkyvimmät olivat Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Aarre Simonen, Penna Tervo ja Veikko Puskala. Sdp:n puoluesihteeri Varjosen johdolla ja presidentti Paasikiven hiljaisella myötävaikutuksella nuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneet” miehet, monet heistä korkein kunniamerkein palkittuja helsinkiläisiä reservin upseereita, käynnistivät tunnetun ”jo riittää”-kampanjan. Sen avulla SKDL suistettiin vuoden 1948 ek-vaaleissa suurimman puolueen asemasta ja pois hallituksesta, Leino menetti Neuvostoliiton luottamuksen, hänen avioliittonsa kommunistiemme prinsessan kanssa hajosi, aikaisemmin täysraitis Leino alkoholisoitui ja maa pelastui.
Suomessa jo ennen sotia ja sodan jälkeen valvontakomission brittiedustajana ollut eversti J.H.Magill sanoo kirjassaan ”Tasavalta tulikokeessa”, että jos hänen pitäisi nimetä yksi syy sille, miksi Suomesta ei tullut kommunistista maata ns. kansandemokratioiden tapaan, hän nimeäisi empimättä asevelisosialistit. Porvareilla ei hänen mielestään olisi ollut kykyä vaaran torjumiseksi, vaan torjunnan oli tultava työväenliikkeen sisältäpäin. Siis samoin kuin jo 1918, jolloin Tannerin johtamat sosialidemokraatit aiheuttivat vallankumouksen epäonnistumisen, josta lähtien Tanner ja sosialidemokraatit koettiin Neuvostoliitossa vallankumouksen pettureiksi ja kommunistien pahimmiksi vihollisiksi.
Ja tästä taas lisää:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/2594069
Vastaukset 1
Vanhimmat
Keskusta hanurinnuolijoineen olisi vienyt meidät tilanteeseen,missä Romania ja Bulgaria nyt.Onneksi oli maassa noita rohkeita rintamamiehiä,jotka olivat isänmaallisia,toisin,kuin Kekkonen lakeijoineen ja sitten myöhemmin Väyrynen,Ruokola,Kääriäinen ja kumppanit Vanhanen mukaanlukien.