Tämä on todella raastavaa, en pysty unohtamaan millään erästä miestä, johon ehdin jo rakastuakin.Suhteemme oli lähinnä seksuaalinen mutta hän on muutenkin aivan ihana ihminen.
No olosuhteista johtuen hän on vetänyt nyt takapakkia enkä viitsi perään soitella, ajattelen silti aivan jatkuvasti häntä, etenkin iltaisin on vaikeaa kun ei saa edes unta kun miettii kaikkea tuntikausia...Kun tää tunne on niin voimakas et alkaa jo ajatella olenko sekoomassa vai onko tämä todella se Suuri Rakkaus jonka heitämme hukkaan kun emme edes yritä...Ja tiedän, et hänellä on myös tunteita minua kohtaan.Tapaamisemmekin oli todella sellainen johdatusjuttu, aika erikoinen tilanne jossa saimme tutustua toisiimme kauan.
Oma järkihän tässä varmaan lähtee seuraavaksi jos ei lopeta tätä kelaamista.
No olosuhteista johtuen hän on vetänyt nyt takapakkia enkä viitsi perään soitella, ajattelen silti aivan jatkuvasti häntä, etenkin iltaisin on vaikeaa kun ei saa edes unta kun miettii kaikkea tuntikausia...Kun tää tunne on niin voimakas et alkaa jo ajatella olenko sekoomassa vai onko tämä todella se Suuri Rakkaus jonka heitämme hukkaan kun emme edes yritä...Ja tiedän, et hänellä on myös tunteita minua kohtaan.Tapaamisemmekin oli todella sellainen johdatusjuttu, aika erikoinen tilanne jossa saimme tutustua toisiimme kauan.
Oma järkihän tässä varmaan lähtee seuraavaksi jos ei lopeta tätä kelaamista.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Ota asioista selvää!Parempi se kuin hukkaan heitetty mahdollisuus.
Tunteista irti päästäminen on aina vaikeeta.
"Mahdottomasta rakkaudesta" irti päästäminen on kai sitä kaikkein vaikeinta ja aikaa vaativinta hommaa mitä olla saattaa. Se vaatii rutkasti järjen ja ajan apua, sillä järkihän on tunteiden "vastakohta" ja aika parantaa haavat.
Itse tapoin orastavan rakkauteni ukkomieheen joitakin vuosia sitten nimenomaan järjen avulla. Aikansa se vei ja itkua kyllä piisasi, mutta enpä ole päätöstäni katunut! Tiesin tekeväni oikein vaikka tunteet kiljuivat vastaan täyttä kurkkua.
En olisi selvinnyt syyllisyydentunteistani edes rakkauteni avulla, se on mulle nyt ihan selvää.
Mieti miten järkevä tai järjetön se teidän tilanteenne on.
Ole rehellinen itsellesi äläkä romantisoi realiteetteja, sillä rakkauskaan ei välttämättä peittoa kaikkea ruusunpunaansa vaikka nyt siltä tuntuiskin.
Mieti ensin ja toimi vasta sitten, se on mun neuvoni.
Parhaillaan teen juuri tuota, mitä kuvailit, tappamassa tunteitani varattuun naiseen, vaikka sydän huutaa ja ulvoo tuskaansa! Elämää suurempi 'mahdoton rakkaus', se on kamalin soppa, mihin ihminen voi joutua. Vaikka yhteiset hetket ja juttutuokiot olikin jotain sellaista, mitä ei ikinä ennen elämässään ole kokenut. Kun tietää täsmälleen, mitä haluaa ja aistii kaiken olevan molemminpuolista, mutta silti ei voi saada sitä, mikä aivan selvästi kuuluisi juuri meille...
Kyllä se onnistuu jukujukumies, jos siihen haluaa itsensä pakottaa. Tein sen kerran.
Pidättäydyin kaikesta yhteydenpidosta. Viikon ajan näin hänestä unta joka yö. Kun unet loppuivat, juttu oli ohi - minun osaltani. Ja ainoa oikea ratkaisu, kun ei kummallakaan kuitenkaan olisi ollut paukkuja hoitaa juttua järjellisesti. Julmaahan se oli. Olemme tavanneetkin ja soitelleet joskus. Aina kohdattuamme sanon itselleni, että enpä yhtään ihmettele, kun sillä tavoin pääsi lempi lämpenemään. Sen jälkeen olenkin juoksennellut karkuun, jos on hiemankaan ollut rakastumisvaaraa....
Elämä on lyhyt. Sitä ei saisi kohdella liian julmasti.
Mutta entäs jos ne unet ovatkin jatkuneet jo pari vuotta?! Ei vaan millään pääse irti, vaikka lukemattomat kerrat on yritetty puolin ja toisin. Yhteyksiä hänkin tahtoisi pitää yhä, ystävänä kuulemma. Ja niin minäkin, mutta kun en pysty, ainakaan vielä. Ehkä joskus, kun on saanut etäisyyttä tarpeeksi, se voisi onnistua. Satuttaa en tahtoisi ja tiedän mikä tuska hänelläkin on.... mutta en voi muuta enää, tämä on pakko tehdä.
Kiinni vaan ja lujasti. Kirpaisee myönteisesti ehkäpä lopun elämää, tai sitten kirpaisee tuskaisesti kaiken ikää, kun ei irtikään pääse. (Pääsee, jos haluaa!!!!) No sun tilanne ei vaikuta niin tositositosilta kuin aloittajan, jolla on johdatuskin mukana. Kaksi vuotta- syö miestä varmasti.
Ihastumisia menee ja tulee, mukavia ovat. Rakastuminen on rankka juttu. Jos voisin, hankkisin rokotuksen sitä vastaan. Ja sitten vastarokotuksen, kun olisi oikea aika. Paitsi, että....
....elämä voi viilettää ohitse sitä oikeaa aikaa odotellessa......Toisaalta taasen epätoivoon ei ole syytä vaipua. Ihmiset kuulema rakastuvat vielä ikäihmisinäkin ja kaikenlaista hullua tekevät sukulaistensa kauhuksi.
No, jos oikein oikein rehellinen olen, niin eihän olisi syytä elääkään ellei olisi rakastumisvaaraa. JEEEES! Jotakin aivan mielettömän rajua tiedossa.
t. Rokotusjonossa viimeisenä.
Tilanne on tosiaan syöny miehen aivan sekoamisen partaalle! Ja erittäin tositositosi on tämäkin tarina, ei mitään tusinatavaraihastumista, vaan pelottavan luihinkasvanutta Rakkautta ja välittämistä. Telepaattisia ja yliluonnollisiakin piirteitä on ollu heti alusta asti, joten suurensuureksi johdatukseksi uskallan väittää, ellei jopa kohtalon sormet sitten olleet pelissä.
Hehe, ei hassumpi keksintö se rokotus. *liittyy jononjatkeeksi* :)
Olen varmasti juossut liian pitkään rakkautta karkuun - intohimo on hieman toinen juttu - nyt nimittäin rupesi valkeneen. Ettei se vaan kuuluis siihen rakastumiseen, se usko telepatiaan, yliluonnollisuuteen plus sekoamiset ja luuytimet. Jospa se on juuri siksi niin ehdotonta. Mieletön juttu, kun kaksi ihmistä kokee sen saman toisiaan kohtaan. Mieletöntä. Kahdessa vuodessa on ehtinyt laskea sataankin ja odotella, että meneekö kohtaus ohi.
On se muuten hyvä, että ennen muinoin kirjoiteltiin rakkauskirjeitä. Suuria, ehdottomia tunteita. Siellä ne pölyttyvät kenkälaatikossa - mutta eivät leiju bittiavaruudessa. Maailma muuttuu, tunteet kaiketi eivät. Kenkälaatikkosulkeiset tiedossa. Kuka minua kauneimmin rakastikaan, kalastajapoika kai.
No nyt pääsit asian ytimeen :)
Juuri noin se menee. Nimittäin se MIELETÖN olo on viimeiset pari vuotta ollu. On ehtiny laskea vaikka mitä, laittaa suurempaa vaihdetta ja yhtäkkiä taas pakkia päälle. En ikinä tienny tällaista olevankaan, nyt tiedän. Uskallan väittää, ettei useimmat ikinä koe sitä, kun tunne todella on äärimmäisen molemminpuolinen ja kemiat osuu täydellisesti kohilleen. Se ON mieletön tunne, huh!
Joku Jukujukumies kirjoitti: ....tappamassa tunteitani varattuun naiseen, vaikka sydän huutaa ja ulvoo tuskaansa!
Onnellinen voi olla, luojalle kiitos, vähemmälläkin tuskalla, jopa tuskaa vältellen ja etenkin niin toimien. On siinä ollutkin opettelemista.
Jukumies, osaatko edes elää ilman rakkautta?
En osaa enkä halua. Ilman rakkautta on tyhjää, kylmää, kovaa, elotonta eli ei mitään. Ei kai rakkaudetonta elämää opettelemalla voi oppia, jos kerta ihmistä tunteilla ja aisteilla on siunattu. Jos joku muuta väittää, ei tiedä mistä puhuu ;) Mutta onhan niitä kylmiä ja kyynisiä ihmisiä maailma täynnä...
Oikeassa olet,
kilaus ja kulaus sille!
Ja vapulle!
t. Jokunen
Vekkulia vappua myös Jokuselle!
*kilistää ja kulauttaa*
Jos jotain myönteistä on lohkaistava: onneksi vappu on vasta vuoden kuluttua. Miten "rytmihäiriöstä" paranee? Miten voimat palaavat?
edelleen. Uni auttoi. Tässähän voi ruveta jälleen tykkäämän itsestään.
Huomenia. Vai on Jokunen ollu aamusella vähä heikolla hapella :)
Sanoit: "tässähän voi ruveta jälleen tykkäämään itsestään", se on loistava lähtökohta. Ensin on tosiaan tykättävä itsestään ennenkuin voi antaa oikeaa ja lämmintä rakkautta muille.
sun projekti etenee, eteneekö?
Projekti on käynnissä koko ajan, mutta ei ainakaan vielä ole tuottanut toivottua tulosta, ei sinnepäinkään. Eli ei etene...
voihan...nenä (kun ei nyt muutamaan tullut mieleen). Meinasin laittaa että ...sinivuokko, kun niin kauniita näin ja ajatuksetkin ovat kuin vuokkoset keväisessä metsässä. Mullakin on projekti, kylläkin ilman projektisuunnitelmaa, mutta niin vain kaikki tapahtuu omalla painollaan ja ajallaan. Ihan vaan rauhassa, kun ei kummempia odottele. Ja mukavalta tuntuu.
Mun projektihan oli se tunteiden tappaminen nyt eikä mikään uuden projektin alotus tällä hetkellä. Mutta lycka till sulle. Toivotaan että kaikki kulkee omalla painollaan siten, että tuntuisi vieläkin mukavammalta.
Juoksetkohan Jokunen minuakin karkuun, rakastumisvaaraa ainakin pidän tällä hetkellä aika suurena...Olen kuin pistoksen saanut, en saa Sinua hetkeksikään mielestäni, hukun katseeseesi...lopeta! Mene vaan karkuun, Sinä roikale, ei me sillä toisistamme päästä
Rakas Tähtisilmäni. Enhän minä juossut karkuun. Minähän en juossut tällä kertaa, that's the point. Et Sinä mihinkään huku, vanha kettuliini. Mulla sen sijaan on jo keuhkot puolillaan, korina vaan kuuluu, mutta sain jo pään pinnalle. Helpotti vähäsen. Ehkä parempi näinkin kuin rannalla ruikuttaminen. Nyt vaan on uitava takaisin rantaan. (Otti muuten tosi koville, hyvä niin.)
Mulla aika samanlainen tilanne erona vaan se et nähdään ja juellaan, mut kumpikin on parisuhteessa ja tää mies on sanonu että ei voi jätää vaimoaan lasten takia. Mä oon korviani myöten rakastunu hänen ja hänelläkin on tunteita mua kohtaan. Nautimme olosta keskenämme ja voimme keskustella asiasta kuin asiasta. Oon vaan tullu tilanteen eteen jossa on pakko otaa järki käteen ja pistää tää suhde poikki koska tällä ei oo tulevaisuutta. Oon taistellu tunteitteni kanssa eräitä kertoja itkeny vaikka kuinka ja välillä on tunne et sekoan.Mut oon tullu siihen tulokseen et mitä pitemmälle tää menee sen vaikempaa on päästää toisesta irti. Tuntuu kauheelta ajatella et aika parantaa haavat mut niin se on.Aina ei voi saada mitä haluaa ja kaikella on tarkoituksensa ikävilläkin asioilla, sen vaan huomaa monta kertaa myöhemmin.
Olen lukenut tämän keskustelun läpi kuin omaa elämääni katsoen. Tunteeni naimisissa olevaan naiseen on hyvin voimakas, samoin Hänen minuun. Olen itsekin aviossa. Meillä on molemmilla lapsia. Suhde on kestänyt pian kaksi vuotta. Alusta pitäen meistä on tuntunut, että meidän olisi pitänyt tavata jo kauan sitten. Kohtalo antoi meille sen mahdollisuuden vasta nyt. Tunteemme on syventynyt koko ajan. Hän on kerran lievästi jäänyt kiinni suhteestaan minuun. Aviomies tietää siis minut, epäilee ja "kyttää" koko ajan, ja on uhkaillut soittaakin (minulle tai vaimolleni). Hän on sanonut minulle, että tunteemme on niin voimakas, että Hän pystyy suvereenisti, pokkana ja määrätietoisesti kertomaan valeen toisensa jälkeen kotona. Niin minäkin. Joka päivä kaipaamme sairaasti toisiamme. Jos jää päiväkin väliin, että emme tapaa tai edes voi soittaa, olo on kuin tulisilla hiilillä. Olemme tunnustaneet rakkautemme toisillemme, viettäneet muutamia onnellisia öitä yhdessä. Me teemme kaikkea yhdessä, ulkoilemme, käymme ostoksilla. Viihdymme täydellisesti toistemme seurassa. Nyt tilanne alkaa olla kestämätön. Alkaa olla aika tehdä linjauksia... tai sitten jatkaa toistaiseksi näin.
Kiinnostaisi kuulla varatun ihmisen näkemys asiaan. Miten aiotte jaksaa loppuikänne noin, jos kerran molemmat on täysin varmoja tunteistaan ja sitä mieltä, että teidän olisi kuulunut tavata jo paljon aiemmin? Se täydellinen kemioiden toimiminen ja kaikenkattava yhdessäviihtyminen on jotain, mihin ihminen törmää ehkä vain kerran elämässään. Miten sellaisen tilaisuuden voi päästää käsistään ja tyytyä jatkamaan keskinkertaista ja onnetonta elämäänsä? Monet vetoaa siihen, että lapsien takia ei voi erota, mutta mitä hyvää lapset saa siitä, jos vanhemmat eivät ole onnellisia keskenään, vaan pitävät kulisseja väkisin pystyssä? Kertokaa tyhmälle sinkkumiehelle.
Se lähteminen huonostakin suhteesta voi olla tosi vaikeaa, meillä esim.mieheni vaan haluaa jatkaa vaikka olen kertonut etten enää rakasta häntä.Paine ulkopuolelta on kova, erota ei saa, etenkään jos on lapsia.On vaan totuttava siihen, että elämä on mitä on.Silti olen nyt ottanut eron puheeksi jälleen kerran mieheni kanssa.Ja aion sen toteuttaa, vaikka en sitten saisikaan sitä jota nyt rakastan.
Emme varmaan jaksakaan. Kuten lopussa sanoin alkaa olla ratkaisun ajat. Emme kumpikaan kestä tällä mallilla. Todennäköisesti otamme aikalisän ja jäämme potemaan kumpikin tahoillemme. Selvittelemme omia asioitamme, joita on muitakin selvitettävänä kuin vain huonosta suhteesta lasten takia lähteminen/jääminen. Minun suhteeni ei (vielä) ole niin huono, että lapset kovasti kärsisivät. Hänen lapsensa ovat isompia, mutta kärsivät. Aikalisä antanee meille aikaa tarkastella tunteitamme, ja selvittää onko tämä SE elämämme tilaisuus. Muualle vieraisiin ei suuntamme käy, nimittäin kotona pihtaaminenkin on jo tuttua molemmissa suhteissa, kun ei vain tunnu rakastelulta enää. Palaan asiaan palstalla, eri keskustelussa, jos asia kiinostaa!?
Mä sit laitoin välit poikki ja nyt on siis ihan tautinen olo ei tuu mistään mitää....kauankohan tätä kestää.Ja sattuu viellä enemmän kun sain selvile etten sit oikein merkannutkaan sille miehelle mitään se käytti mua vaan välineenä et sen oma liitto pysyis kasassa siis tarvii kuulema aina jonkun toisen naisen omansa lisäksi ja mä helvetti olin niin tyhmä et rakastuin siihen.No ittepä lähin leikiin mukaan ja nyt saan kärsiä oikein roppakaupalla!!!!!!!!!!!
"Elämäni on mitä on...", kuulostaa niin tutulta lauseelta. Jokainenhan vastaa itse elämästään, kukaan toinen ei voi niitä ratkaisuja tehdä, eikä muutokset ole ikinä helppoja. Mutta on äärettömän kuluttavaa seurata sivusta sellaista tuskaisaa taivalta, kun ei ole kuitenkaan valtuuksia tehdä mitään. Ja yleensähän muut näkee kauempaa selvemmin, että suhde on karilla, asianosaiset ei itse sitä välttämättä halua edes myöntää. Peruuttamaton tilanne on silloin, jos sopassa on jo mukana se kolmaskin osapuoli. Silloin kärsii aina joku muukin ja katkeruus astuu peliin, teet minkä päätöksen hyvänsä. Tsemppiä kuitenkin sulle. Kuuntele sydäntäsi, se kertoo vastauksen...
Sama tilanne täällä! Opinpahan kerrasta, etten enää ikinä varattujen lepertelyjä kuuntele, niihin ei parane luottaa. Kun tosipaikka tulee, niiltä meneekin pupu pöksyyn ja se ennen niin huono elämä onkin yhtäkkiä aivan ok. Prrkkll!
Kiinnostaa toki! Milläs palstalla jatkat juttuja?
Jatkan tällä samalla palstalla, avaan uuden keskusteluhaaran otsikolla: Miten jaksamme?
FK,l,,votr jgå