Olen tällähetkellä jonkinaikaa "parantuneena" ollut anorektikko, mutta nyt saamani kilot ovat liian mieltäraastavia ja ahdistavia, joten aijon viimein ja vihdoin päästä tavoitepainooni, 32 kiloon, johon olin jo lähellä päästä, ellei nenämahaletku olisi astunut kuvaan. Pituutta on 163 cm ja painoa tällähetkellä 39 kiloa.
Mikä on mahdollisin alhaisin paino, johon olet päässyt? Mielellään vastauksia 13 bmi tai alle- omaavilta/omanneilta.
Tack.
P.S En kaipaa ylipuhumista tai jeesustelua, aijon päästä tavoitepainooni, vaikka tiedänkin joutunuvani osastolle tiputukseen ennen sitä. Mutta anyway, myös sairaalassa voi laihduttaa.
Mikä on mahdollisin alhaisin paino, johon olet päässyt? Mielellään vastauksia 13 bmi tai alle- omaavilta/omanneilta.
Tack.
P.S En kaipaa ylipuhumista tai jeesustelua, aijon päästä tavoitepainooni, vaikka tiedänkin joutunuvani osastolle tiputukseen ennen sitä. Mutta anyway, myös sairaalassa voi laihduttaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Painoin joskus 34 kg, mut pituutta on mulla 174 cm. Enkä kyl kaipaa sitä enää ikinä!
Et ole yksin asiasi kanssa. Täällä on toinen samanlaiseen kierteeseen ajautunut nainen. Olen sairastanut anoreksiaa nin neljä vuotta, minkä jälkeen oksentelu astui kuvioon ja laihduin jo luisesta kropastani viimeisetkin rasvat pois. Sitten osastolla n.2kk mutta pakotin ne päästämään mut pois kun vannoin selviäväni---todellisuudessa painonnousu vaan ahdisti niin paljon, että oli pakko päästä ulos. Nyt kadutata että jätin hoidon viime vuonna kesken, koska vuosi on kulunut yhdessä helvetissä.
Haluan osastolle, mikä kuulostaa hullulta!!! mutta etenen päivä kerrallaan ja yhä uudestaan päätän, että kyllä tämä tästä... että osastolla lihoan, nyt pitää laihduttaa :( kamalaa. Tällä hetkellä mitat on mielestäni aivan hurjat 173/45! inhoan läskejäni, joita ei kuulemma olekaan. itken, masennun, ahdistun, raavin ihoa stressin kourissa. nyt olen saanut painon kuitenkin laskusuuntaan, niin surullista kuin onkin. ja koukuttavaa. olen taas tässä kierteessä. painoindeksi on siis tasan 15 nyt, mikä on liikaa sairaalle mielelleni, että voisin sallia istelleni sairaalaan menon. aion laihtua takaisin n.41 kiloon, sitten olen osastokunnossa--ja nenämahaletkussa jälleen :( sitä en halua kyllä kokea uudestaan. tiedän tarvitsevani kipeästi hoitoa.
Alimmillaan mittani romahtivat173/38, jolloin indeksi oli alle 13. itse asiassa paino oli viimeksi osastolle mennessäni niinkin korkea kuin 43.7, joten olin sisätautiosastolla "ottamassa vauhtia"--siellä ei kukaan vahdi syömisiä, joten paino vaan laski. sitten osastolle takaisin nen'mahaletkusta, ja paino laski edelleen 38 kiloon. Osastolla voi saada todellakin painon laskemaan! keinot on monet... mutta sitten kun paino lähtee tasaisesti nousemaan, niin sehän lähtee. ei auta jumppaaminen vessassa tai yöllä, iltapalan salainen oksentaminen jne., kun kroppa on päättänyt hyötykäyttää saamansa ravinnon. ja sekös pelottaa... mutta mitä minä kaipaan, on TAITO JA LUPA SYÖDÄ!! Kotioloissa käyn valtavaa kamppailua jokaisen suupalan kanssa; saanko,enkö saa,saanko,enkö saa... EN SAA. ja jos sallin enemmän kuin sääntöjen mukaisen annoksen, se on saatava ulos väittömästi, muuten kuolen ahdistukseeni :(
löytyisiköhän täältä ihmisiä samanlaisten kokemusten ja näin hulluiksi menevien ajatusten kanssa!!???? voiko kukaan tosissaan HALUTA osastolle??? ajatteli että se voi olla "terve minä" joka sinne haluaa, ymmärtää etten selviä tästä itsekseni enää, mutta sairas minä pistää kapuloita rattaisiin.
Tällä hetkellä bmi alle 13 ja ollut alempikin, mut yritän parantua ja saada sen nousemaan. Ekan kerran kun olin osastolla saatiin bmi melki 16 ja kadun IHAN SIKANA että laihdutin sen. En todellakaan haluu olla mikään luinen ruikku ja mieti oikeesti mitä haluat elämälläs tehdä! Kun olin siinä bmi:ssä 16 olin oikeesti tosi hyvän näkönen , ei yhtään ylimäärästä mutten ollut mikään sairaankaan näkönen. Oot vieläkin ihan liian laiha. Miks haluat kiusata ittees? Ei oo sen arvosta et menettää kavereita ja ehkä perheenjäseniä, käyttää kaiken aikansa ruoan ajattelemiseen ja liikkumiseen, ei voi ostaa hienoja vaattetia ja näyttää kauhealta. Eli ei oo elämää! Ja sulle välitilassa olevalle : Todellakin ansaitset hoitoa! Sä saat ja sun pitää syödä! Yritä miettiä mitä elämältä haluat ja voittaa tän sairauden! Jos et yksin pysty niin hae apua HETI!
Kiitos teille vastauksista, ymmärrän kyllä hyvin kuinka touhuni voi kuulostaa "elämänhaaskaukselta", mutta olen ollut jo niin kauan niin masentunut, että valitsen mielommin anoreksian, kuin sen, että olen taas masentunut ja elämässä ei ole mitään sisältöä, ei edes anoreksiaa.
Olen myös itse päässyt noin 16 bmi:hin. Mutta en halua sitä enää, en voinut sietää kehoani ja siksi aloin taas laihduttaa, heti osastolta päästyä. Ennen osastolle menoa olin siis niinkun lähellä tavoitepainoani, painoin 35 kiloa, ja mikä oudointa, tunsin silloin olevani laiha.
Välitilassa, ajatuksesi ovat täysin normaaleja. Myös minulla on vaihtelevasti se fiilis, että hitto, nyt parannun ja menen hoitoon yms. Mutta kun tulee se tilanne, että psiatrille tai hoitavalle lääkärille pitäisi avata suu ja sanoa, että haluan osastolle, menen täysin lukkoon ja ajattelen, että miten ihmeessä olen voinut ajatella edes tuollaista. Mutta ehkäpä juuri tuo osastolle menon- toivo kertoo, ettemme ole sittenkään loupuneet toivosta, jokin osa meissä silti taistelee ja tahtoo parantua. Tällähetkellä vain se sairaampi puoli hallitsee mielessä.
sama 32 kun sulla, mutta oon kymmenen senttiä pidempi.... oliko järkevä veto? no ei, jouduin osastolle ja sain korkojen kera kiloja takaisin. eikä muutenkaan ole mitään hyötyä roikkua sängynpohjalla nenämahaletkuissa. en edes tajunnut laihuuttani, vaan löysin itsestäni "ongelmakohtia" ja "läskiä"
172cm/30 kg ja osastolle. Puolisen vuotta meni ihan hukkaan, tosin hukkaan on mennyt kaikki miltei 7 vuotta muutenkin. Ja sinulle joka sanoit haluavasi osastolle takaisin, täällä vähän sama juttu :/ Enkä edes osaa selittää miksi, monia syitä varmaan.
Siis ei jumalauta näitä mediariippuvaisia kakaroita anoreksioineen.. se ei oo ees oikea tauti vaan mukuloitten korvien välissä oleva keino kerjätä huomiota, ku on tylsää :D kyllä sitä huomiota vähemmälläkin saa!!! voi sitä silti syödä!!!
huh, että joku jaksaa olla yksinkertainen ja tulla vielä tänne kuuluttamaan sitä. tämä siis III :lle. tainnut olla hieman huono päivä siellä suunnalla, oon pahoillani vaan sun puolesta. millä selität sen että anoreksian kaltaista oirehtimista tunnetaan jo 1800-luvulta asti, jolloin ainoa media on ollut sanomalehdet tai puskaradio? ja sen ajan lehdissä on taatusti ollut ihan toiset asiat esillä. joillakin saattaa olla lapsuudessa sellaisia kipeitä asioita jotka laukaisee myöhemmin syömishäiriön, toisilla se voi olla kiusaaminen, huono itsetunto tai ihan mikä vaan, tuossa nyt oli vain esimerkkejä. fakta on, että jos ihmisellä on hyvä itsetunto ja terve mieli, sen ei myöskään tarvitse tulla arvostelemaan ja osoittelemaan muita. esiinny omalla nimelläsi jos koet puhuvasi asiaa!
et tiiä vissiin mitään anoreksiasta..? etkä siitä pahasta olosta joka ihmisellä voi syystä tai toisesta olla, ei kannata puhuu sellasesta asiasta mistä ei tiiä mitään! Mun on vaan pakko ajatella ruokaa liikuntaa yms, mä en voi sille mitään..... helpompi ajatella niitä ku jotain kipeitä muistoja.. enkä kuitenkaan valinnut anoreksiaa!
sama tilanne on ollut itsellänikin parantumisvaiheessa - kun lihoo kauemmas ja kauemmas tavoitteestaan, ahdistuu ja haluaa saavuttaa sen ihanan alhaisen unelmapainonsa. kiva siinä sitten "parantua" kun suuri osa ajatuksista pyörii tavoitteensa ympärillä, loput ehkä vihaa tätä sairautta. alin painoindeksini on pari lukua enemmän kuin mitä haluat kuulla, mutta ajatuksesi tuntuvat samoilta.
"olen ollut jo niin kauan niin masentunut, että valitsen mielommin anoreksian, kuin sen, että olen taas masentunut ja elämässä ei ole mitään sisältöä, ei edes anoreksiaa."
mitä jos kohtaisit masennuksen syyt etkä pakenisi sitä? se on vaikeaa, eikä tarkoitukseni ole tässä jeesustella yms. monet hoitajat on sanoneet minulle, ettei vähällä painolla ja ravinnolla jaksa käsitellä masennusta ja taistella sitä vastaan, mutta sama se on toisin päin - ei vähällä ilolla ja elämänhalulla jaksa taistella itseään terveeksi anoreksiasta tai muustakaan syömishäiriöstä. kai kuitenkin tiedät, että anoreksia on sulle vain pakokeino? itse syytin anoreksiaani masenuksestani, mutta kun olen alkanut ajatella asioita, olen tajunnut masennuksen olleen isoin syy sairastumiseeni. koska en jaksanut sitä väsymystä ja pahaa mieltä, en kohdata tunteitani ja yksinäisyyttäni. jos sen olisin tehnyt, olisin jo parantunut.
sori jos kuulostaa saarnalta... elämä pelkän masennuksen kanssa tuntuu vaikeammalta kuin jos on vielä syömishäiriö, vaikkei asia ehkä niin olekaan. on vain jotain, mihin keskittää ajatuksensa, ettei tarvitsisi kohdata sitä mistä paha olo johtuu.
Mulla on 174/40 kg. Se alin. Jouduin sairaalaan. Nyt oon vaan taistellu ruokaa vastaan, sairaalassa pakottavat. Se on taidetta. En osaa ajatella mitään muuta. Kaikki ajatukset liittyy punnitukseen ja ravintoon joka on pakko syödä täällä sairaalassa. Oon kai pahassa tilanteessa. Mutta näin on hyvin kai
aa, kaikki te niin ihanan laihoja..(sairasta?) en välitä!
Mulla alin oli n 12, painoa vajaa kolkyt kiloa.. kuulostaa ehkä vähältä, mut silti liian paljo.. vrsinki kun en oo ku jotain 155 cm pitkä.. liian lyhyt siis, ois ollu mahollista n 25 kg tain jopa alle? jos hyvin ois käyny.. nyt painan samanpitusena aivan liikaa, mut tiiviin seurannan ja just uuteen lukioonpääsyn takii en voi laihuttaa, vaikka kuinka haluisin enemmän ku mitään olla laiha! Eli liikaa läskiä, jota ei kkestä, mä en jaksa vielä kun annan kaikille sn kuvan et oon parantumassa.. mitä enemmän lihon, sitä enemmän haluun laihtua.. sillon ku olin laiha halusin ajatuksista eroon ja parantuu, en enää.. haluun laihtua eikä siitä päästä mihinkään, ennenku oon laiha!
Tässähän tuntee itsensa lihoksi, mittoja ovat 157cm ja 49kg. Tai oonhan mie muutenkin ruumiinrakenteeltani `Tanakka`. Mutta jos sais painon siihen johonkin 35kg? Ouö
Juuh, ikää on 11 :3