en tiedä onko tämä ihan oikea palsta asialleni, koska moni on ollut koko elämänsä yksinäinen tai ajautunut siihen ilman omaa tahtoaan. minulla ei ole kokemusta totaalisesta yksinäisyydestä, koska kyläilen vanhempieni luona ja siskoni kanssa meillä on läheiset välit, puhumme mistä vain. molemmat olemme samanlaisia siinä, että pienestä asti olemme tunteneet erillisyyttä perheeseemme ja kavereihimme, emmekä hirveästi luota ihmisten rehellisyyteen ja tukeen. fyysisesti olen ollut yksinäinen nuorempana, mutta henkistä yksinäisyyttä tuntenut melkein koko ikäni. joukkoonkuulumisen tunne on niin harvinainen, että hämmennyn.
nuorempana minulla oli yksi ystävä, jota näin muutaman kerran viikossa, katsoimme telkkaria, joimme teetä ja kävimme kävelyillä. puhuimme aika pinnallisista jutuista varmaan siksi, että olimme molemmat masentuneita emmekä halunneet kuormittaa toista omilla ongelmillamme. myöhemmin ystäväni alkoi seurustella, itse tutustuin ihmisiin, joista tuli minulle läheisiä, ja yhteydenpito väheni. masennuksen ja yksinäisyyden ansiosta olin oppinut arvostamaan ihmisiä näiden vioista huolimatta, mutta seurankaipuu ajoi minut usein sellaisten seuraan, jotka eivät oikeasti kavereitani olleetkaan, ja suhteeni miehiin olivat lyhyitä. en tahtonut myöntää, että olin näille miehille vain se kuka hädässä täyttää tarpeet, ja aina kun joku satutti, etsin uuden paikkaamaan haavat. vasta kun tajusin, ettei kukaan mies paikkaa sisäistäni tyhjyyttä, tapasin miehen, jonka kanssa tiet kohtasivat. meillä oli vakaa suhde ja tulevaisuus, ajatus loppuelämästä tämän miehen kanssa oli kaunis ja rauhallinen, vaikka ahdistikin. pian turhauduin paikalleen jäämisestä, masennus nosti päätään, ja erosimme.
suhteemme jatkui epävakaana vuosia, samalla myös kaverisuhteeni rakoilivat. nuorempana kaveripiirimme oli tiivis, riitelimme, mutta tuimme toisiamme, nyt se oli jakautunut kahtia, ja palloilin kahden porukan välissä kuunnellen, kun entiset kaverit haukkuivat toisiaan. tiesin, että samaa ne sanoivat minusta, lisäksi olin vielä kaksinaamainen kun halusin säilyttää välit "vihollisiin", enkä tuntenut kuuluvani kumpaankaan porukkaan. ainoa, kenen kanssa tunsin olevani kotona, oli entinen mieheni, joka tahtoi pelkän seksisuhteen ja kaveruutta. viimeisen vuoden aikana olen masentunut entisestään, enkä ole paljoa jaksanut pitää kavereihini yhteyttä. masennuksesta seuraa itsetunto-ongelmat, minusta tulee nöyristelevä lapanen, joka on kaikille kiltti ja ystävällinen ja kehuu, vaikka oikeasti olin alkanut inhota suurinta osaa kavereistani. alentuvuuteni johti siihen, että minua myös kohdeltiin halpamaisesti. pitkään vatvoin kiukkua, kunnes lopulta ymmärsin sen johtuvan masennuksesta ja kerroin siitä läheisimmälle kaverilleni. tämä ihminen on aina vältellyt ihmisiä, joilla on ongelmia, juossut vain hyvin pärjäävien perässä. niin hän teki minullekin, ja pistin välit poikki. samalla meni välit koko muuhun laumaan.
muutaman viikon päästä sain tarpeekseni siitä, ettei mieheni voinut tajuta mielenterveysongelmiani, vaan odotti seksiä ja pirteää naista. en kestänyt katsella sitä pettymystä, joka tuli kun olin surullinen tai raivostuin turhista asioista tai lukkiuduin kotiini - mies heittäytyi pikkulapseksi, vaikka olisin tarvinnut tukea. säälin häntä ongelmieni edessä, tiesin pahoittavani hänen mielensä. en halua hänelle pahaa, hän on yksi niistä harvoista, jotka mielestäni ansaitsevat onnen. minun kanssani se on vaikeaa. haluamme eri asioita. niinpä katkaisin suhteeni häneenkin.
pelkään, että tämä on jokin häiriö. pelkään yksinjäämistä ja yksinäisyyttä, ja silti katkon välejä ihmisiin ennemmin kuin yrittäisin korjata ne. en kaipaa ilkeitä muijia, joille ulkonäkö, mies, työ, raha ja seura ovat ihmisarvo, jotka käyttävät hyväksi kiltteyttäni ja arvostelevat minua kaikesta. jos saan valita, olen mieluummin yksin. mieheni kanssa olemme vielä ystäviä, mutten halua nähdä häntä, koska tiedän hänen haluavan seksiä ja odottaa minun olevan iloinen ja mukavaa seuraa. haluaisin vain käpertyä häneen ja itkeä. hän ei kuitenkaan kykene ottamaan suruani vastaan, ja jäädessäni yksin ongelmieni kanssa hänen seurassaan olen enemmän yksin kuin milloinkaan. mutta miksi annan ongelmieni voittaa? miksi kaikki mielenterveyshäikkäni saavat otteen ja vievät ihmiset elämästäni?
onko tämä tie yksinäisyyteen?
nuorempana minulla oli yksi ystävä, jota näin muutaman kerran viikossa, katsoimme telkkaria, joimme teetä ja kävimme kävelyillä. puhuimme aika pinnallisista jutuista varmaan siksi, että olimme molemmat masentuneita emmekä halunneet kuormittaa toista omilla ongelmillamme. myöhemmin ystäväni alkoi seurustella, itse tutustuin ihmisiin, joista tuli minulle läheisiä, ja yhteydenpito väheni. masennuksen ja yksinäisyyden ansiosta olin oppinut arvostamaan ihmisiä näiden vioista huolimatta, mutta seurankaipuu ajoi minut usein sellaisten seuraan, jotka eivät oikeasti kavereitani olleetkaan, ja suhteeni miehiin olivat lyhyitä. en tahtonut myöntää, että olin näille miehille vain se kuka hädässä täyttää tarpeet, ja aina kun joku satutti, etsin uuden paikkaamaan haavat. vasta kun tajusin, ettei kukaan mies paikkaa sisäistäni tyhjyyttä, tapasin miehen, jonka kanssa tiet kohtasivat. meillä oli vakaa suhde ja tulevaisuus, ajatus loppuelämästä tämän miehen kanssa oli kaunis ja rauhallinen, vaikka ahdistikin. pian turhauduin paikalleen jäämisestä, masennus nosti päätään, ja erosimme.
suhteemme jatkui epävakaana vuosia, samalla myös kaverisuhteeni rakoilivat. nuorempana kaveripiirimme oli tiivis, riitelimme, mutta tuimme toisiamme, nyt se oli jakautunut kahtia, ja palloilin kahden porukan välissä kuunnellen, kun entiset kaverit haukkuivat toisiaan. tiesin, että samaa ne sanoivat minusta, lisäksi olin vielä kaksinaamainen kun halusin säilyttää välit "vihollisiin", enkä tuntenut kuuluvani kumpaankaan porukkaan. ainoa, kenen kanssa tunsin olevani kotona, oli entinen mieheni, joka tahtoi pelkän seksisuhteen ja kaveruutta. viimeisen vuoden aikana olen masentunut entisestään, enkä ole paljoa jaksanut pitää kavereihini yhteyttä. masennuksesta seuraa itsetunto-ongelmat, minusta tulee nöyristelevä lapanen, joka on kaikille kiltti ja ystävällinen ja kehuu, vaikka oikeasti olin alkanut inhota suurinta osaa kavereistani. alentuvuuteni johti siihen, että minua myös kohdeltiin halpamaisesti. pitkään vatvoin kiukkua, kunnes lopulta ymmärsin sen johtuvan masennuksesta ja kerroin siitä läheisimmälle kaverilleni. tämä ihminen on aina vältellyt ihmisiä, joilla on ongelmia, juossut vain hyvin pärjäävien perässä. niin hän teki minullekin, ja pistin välit poikki. samalla meni välit koko muuhun laumaan.
muutaman viikon päästä sain tarpeekseni siitä, ettei mieheni voinut tajuta mielenterveysongelmiani, vaan odotti seksiä ja pirteää naista. en kestänyt katsella sitä pettymystä, joka tuli kun olin surullinen tai raivostuin turhista asioista tai lukkiuduin kotiini - mies heittäytyi pikkulapseksi, vaikka olisin tarvinnut tukea. säälin häntä ongelmieni edessä, tiesin pahoittavani hänen mielensä. en halua hänelle pahaa, hän on yksi niistä harvoista, jotka mielestäni ansaitsevat onnen. minun kanssani se on vaikeaa. haluamme eri asioita. niinpä katkaisin suhteeni häneenkin.
pelkään, että tämä on jokin häiriö. pelkään yksinjäämistä ja yksinäisyyttä, ja silti katkon välejä ihmisiin ennemmin kuin yrittäisin korjata ne. en kaipaa ilkeitä muijia, joille ulkonäkö, mies, työ, raha ja seura ovat ihmisarvo, jotka käyttävät hyväksi kiltteyttäni ja arvostelevat minua kaikesta. jos saan valita, olen mieluummin yksin. mieheni kanssa olemme vielä ystäviä, mutten halua nähdä häntä, koska tiedän hänen haluavan seksiä ja odottaa minun olevan iloinen ja mukavaa seuraa. haluaisin vain käpertyä häneen ja itkeä. hän ei kuitenkaan kykene ottamaan suruani vastaan, ja jäädessäni yksin ongelmieni kanssa hänen seurassaan olen enemmän yksin kuin milloinkaan. mutta miksi annan ongelmieni voittaa? miksi kaikki mielenterveyshäikkäni saavat otteen ja vievät ihmiset elämästäni?
onko tämä tie yksinäisyyteen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luin kirjoituksesi ja siinä oli jotakin tuttua. Minulla tosin on aina ollut kavereita ja ystäviä. Olen ollut sopeutuvainen porukkaan kuin porukkaan ja saanut seuraa mihin olen mennytkin. Olen ollut sellainen mukava, helppo ihminen. Jokin sisäinen tyhjyys ja ulkopuolisuuden tunne on aina enemmän tai vähemmän vaivannut minua. Haaveenani onkin ollut löytää oma rakas, joka poistaisi tämän tyhjyyden ja saisin kokea aitoa läheisyyttä. Todella naiivi ajatus!! Käytäntö onkin sitten opettanut, että kaikki seurustelusuhteet alkuhuuman jälkeen ovat päättyneet siihen, että jollain tapaa tilanne on alkanut ahdistaa, sitä oikeaa läheisyyttä en ole kyennutkään saamaan. Sisälläni on ikäänkuin möykky, joka erottaa minut muista. Nyt minulla on suhde, joka on läheisempi kuin mikään muu aikaisempi, mutta alkuhuuman jälkeen olen ajoittain kokenut taas tyhjyyttä ja pettynyt jälleen itseeni. Nyt kuitenkin tiedostan, että syy on varmaankin minussa ja tilanteelle on tehtävä jotain. Olenkin päättänyt hakeutua terapiaan, jotta saisin käsiteltyä tämän möykyn ja elämästäni tulisi helpompaa. Oletko sinä koskaan käynyt tai ajatellut käydä terapiassa? Uskoisin että siitä saattaisi olla apua. Kaikki me kuitenkin enemmän tai vähemmän kaipaamme läheisyyttä ja muita ihmisiä. Ja toisinaan on liikaa vaadittua läheisiltä, että he poistaisivat pahan olon. Sitä varten on ammattilaisia.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle!
sama tunne oli minullakin, se möykky siis. kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta aluksi se möykky tuntui pehmeältä ja sen lisäksi sisälleni mahtui muutakin, mutta ajan kanssa möykky paisui ja paisui, samalla sen sisälmykset tiivistyivät ja siitä tuli kova, valurautainen möhkäle sisälläni. viime syksynä tunsin sen jo fyysisesti ja vaikka aiemmin olin halunnut avata sen, aloin pelätä sisältä purkautuvan jotain sellaista, minkä kokeminen olisi liian traumaattista. samaan aikaan aloin ymmärtää sen olevan padottuja, lukittuja tunteita.
terapiassa olen käynyt, puhumassa hoitajalle, syönyt monia lääkkeitä ja ollut sairaalassakin pahimpana aikanani. syitä sairaalaan menoon oli aikoinaan monia. olin vain päästänyt asiat liian pahaan jamaan. psykiatrisesta hoidosta ei itselleni ole ollut paljoa hyötyä, olen kyllä oppinut psykologiasta sen verran, että pärjään siinä lukion psykologiaa lukeneita ystäviäni paremmin. omakohtaiset kokemukset kasvattaa. lääkehoidosta ei itselleni ole ollut apua, vääriä lääkkeitä väärillä annoksilla, eikä kärsivällisyyteni ensimmäisen epäonnisen kokeilun jälkeen riittänyt jatkamaan muita lääkityksiä tarpeeksi kauan. en usko lääkkeisiin, vaikka viime aikoina on tuntunut vahvasti, että jonkin lääkityksen tarvitsisin. silti ne eivät poista sitä, etten kuulu joukkoon, tuntuvat vain ajavan minua kauemmaksi "normaaleista" ihmisistä. en halua turruttaa enkä vangita tunteitani enää, vaan päästää kaiken tulemaan ulos vapaasti.
niin on tapahtumassa, ja siksi kai katkonkin ihmissuhteitani ja olen sekaisin masennuksesta. välillä olen todella lähellä peruuttamattomia tekoja, mutta silti enemmän selvä kuin vuosiin. alan viimein tiedostaa tunteeni, ja vaikka se raskaalta tuntuu, en halua paeta niitä lääkkeisiin, sairaalaan enkä riippuvuussuhteisiin.
on hyvä, että olet harkinnut terapiaa. varmasti välillä tunnet, ettei möykkysi ole niin vakava, että se pitäisi hoitaa pois, mutta mitä enemmän patoaa, sitä suurempi on purkaus. asiat pitäisi käsitellä silloin, kun ne tulevat, eikä siirtää myöhemmäksi mukamas siksi, että etäisyys auttaa tajuamaan - murheet saattavat vain sekoittaa pään, ja silloin on liian kaukana terveestä järjestä ja kyvystä käsitellä ongelmat. en halua pelotella, tiedät varmaan itse parhaiten, mitä möykyllesi voi käydä.
jotkut meistä kokevat läheisyyden ja henkisen yhteyden eri tavalla, taisin olla aika nuori tajutessani, että vaadin ihmissuhteelta hyvin paljon ennen kuin koen sen läheiseksi. ainoa tuntemani, joka vaatii vieläkin enemmän, on entinen mieheni. harmi, että se voi johtaa yksinäisiin tai välinpitämättömyyteen ja halveksuntaan kanssaihmisiä kohtaan, kun ei koe saavansa ymmärrystä ja kuuluvansa joukkoon. se voi myös auttaa ymmärtämään muita syvällisemmin ja solmimaan läpielämän kestäviä ihmissuhteita, ellei ajaudu hakemaan "tunteita" jokaiselta kelvolliselta vastaantallaajalta.
vielä sen verran, että paras apu itselleni on ollut vyöhyketerapiassa. pidin sitä ihan hölynpölynä, tiesin kyllä tunteiden sijaitsevan kehon eri osissa, mutten uskonut fyysisen kosketuksen avaavan lukkoja. vaihtoehtohoidoissa (kuten länsimaisessa lääketieteessäkin) asiaan vaikuttaa paljon itse terapeutti, sillä kenen luona käyn on myös psykologinen koulutus, eli hoito ei ole pelkkää pisteiden painelua vaan myös puhetta. ja vaikka hoito voi kuulostaa huuhaalta, ovat keskustelumme paljon maanläheisempiä kuin mielenterveystoimiston hoitajan kanssa. itse koen, että jos olisin aikoinani hakeutunut vyöhyketerapiaan, olisivat ongelmani jo takanapäin toisin kuin psykiatrisessa hoidossa, mutten tyrkytä sinulle mitään. vaihtoehdot on hyvä pitää avoinna.